Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Affektiivisuutta rivien välissä

Otto Rikka, 22.2.2020
Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama 320 s., Tammi 2019

Anna-Kaari Hakkaraisen neljäs romaani Dioraama levittää ympärilleen muistojen ja ajatusten haperaa verkostoa, jonka säikeet ja säikeiden väliset tilat tulvivat merkityksiä. Nimensä mukaisesti teos tuntuu tarkkaan asetellulta kokonaisuudelta, ja sen purkaminen palasiksi rikkoo kirjan luoman immersiivisen maiseman.

Romaani ei jätä minua rauhaan; se jyskyttää ja junnaa jossakin tietoisuuden reunamilla.

Dioraama on haastava kokonaisuus pureskeltavaksi. Kun luulin löytäneeni sanat teoksen kuvailuun, totesin ne hetken päästä kuiviksi ja kalseiksi. Romaani pakenee merkityksellistäjää, irrottaa itsensä kielen relatiivisesta luonteesta. Se ei sano, se osoittaa muodollaan.

Ehkä tämä jäsentymättömyys on syy siihen, että romaani ei jätä minua rauhaan; se jyskyttää ja junnaa jossakin tietoisuuden reunamilla, välitilassa. Helpotuksekseni Hakkarainen kuitenkin viitoittaa lukijalle tien jo heti romaanin alkupuolella, kun teos kehottaa hengittämään reunamilta, antautumaan tietoisuuden sivuvirtauksille:
”Minun on luotettava, että merkitykset syntyvät sanojen väleihin, sinne missä kulkevat juuret ja säikeet, näkymättömät verkkolangat.”

Epämääräisiä tuntemuksia

Dioraama kutittelee lukijan affekteja, tunteiden tiedostamattomia puolia. Se herättää minussa jotakin sellaista, jonka miellän kuuluvan jonnekin ylevän tai subliimin kategorian alle, josta en ole ihan varma. Sanoittamisen vaikeuden aiheuttaman pelon sekoittuminen romaanin kauniiseen muotoon saa minut huokaisemaan sekä ihastuksesta että ahdistuksesta.

Hakkarainen hyödyntää teoksessaan monipuolisesti kaunokirjallisia keinoja. Muun muassa kerronta- ja aikamuodot vaihtelevat, paikoittain kieli on elliptistä, lukijaa puhutellaan sekä hyödynnetään metafiktiivisyyttä, intertekstuaalisuutta, toistoa, ennakointia ja takaumaa. Ilmaisu on paikoin tiivistä ja paikoin rönsyävän laveaa.

Kerronta rehottaa, pysähtyy ja jatkaa jälleen kepeää liihottamistaan. Sitä rytmittävät dioraamojen kuvaukset, sekä eläintieteellisen museon dioraamojen että Julian ja Karlin välisiä tilanteita kuvaavien dioraamojen.

Julialla ja Karlilla on intensiivinen rakkaustarina, jota Julia muistelee läpi romaanin.

Romaanin kertoja, Julia, muistelee hänen ja Karlin välistä suhdetta, mutta juonelliset tapahtuvat jäävät nähdäkseni romaanissa paitsioon. Ne selviävät pääpiirteittäin jo teoksen alkusivuilla:
”Vietimme Roomassa Karlin kanssa kaksi päivää yhdessä. Kerron kyllä niistä kaiken. Päivistä. Aamuista ja illoista, aikayksiköistä. Kerron myös, mitä Karl kertoi minulle toisena päivänä. Ja kerron miksi tulin takaisin Suomeen, miksi halusin erota Juhanasta, miksi sulkeuduin tähän hämärään hotellihuoneeseen.”

Julialla ja Karlilla on intensiivinen rakkaustarina, jota Julia muistelee läpi romaanin. Lisäksi Julia valmistelee TED-puhettaan tekoälystä. Tekoäly on myös yksi teoksen teemoista, joita lukija pääsee rakentamaan teoksen sirpaleisesta tyylistä.

Ajattelen, että tämä teos kannattaa nauttia sukellellen. Kuvitella teos helteiseksi sinisenä loistavaksi mereksi, jossa saa kiireettömästi sukellella ja tuijotella syvyyden aarteita, siirtyä omaan rytmiinsä aarteesta toiseen, kronologisesta lukutavasta välittämättä.

Merkityksiä välitiloissa

Välisyyden motiivi näkyy myös siinä, miten Dioraama rakentaa merkityksiään binääristen oppositioiden välisiin kenttiin, esimerkiksi sellaisten kuin ihminen–kone, ihminen–luonto ja taide–tiede. Loppuunvietyjä, argumentatiivisia vastauksia romaani ei tarjoa, mutta ruokkii ravitsevasti lukijan omaa ajattelua.

Ihmisen ja koneen väliseen kenttään asettuu puhe tekoälystä, joka laajenee keskusteluksi rationaalisuuden ja luovuuden välisestä suhteesta. Romaanissa tuodaan toistuvasti esille, kuinka tekoäly pyritään kehittämään seuraavalle tasolle, ihmisenkaltaiselle luovalle tasolle. Myös siihen liittyvistä uhkakuvista heitetään ilmoille kysymyksiä:
”Jos me emme ole enää älykkäimpiä elollisia, me emme enää hallitse. Mitä se tarkoittaa?”

Ihminen ja tekoäly rinnastuvat myös jännittävästi lukijaa puhuteltaessa, jota tapahtuu läpi romaanin. Toisinaan puheen voi lukea konkreettisen lukijan puhutteluna, kun taas välillä se näyttäytyy selkeästi tekoälylle puhumisena, ikään kuin koko romaani olisi kirjoitettu tekoälyn oppimateriaaliksi. Oppimateriaaliksi siitä, miten luoda uutta. Ratkaisu herättää kysymyksen siitä, voiko tekoäly oppia kaunokirjallisuuden kielen, luovuuden avaimen, jos se saa tarpeeksi aineistoa.

Tekoäly rinnastuu luontoon, jos mietitään niiden suhdetta ihmiseen. Ne molemmat ovat tiedottomia.

Näin kritiikin kirjoittajana lukijuuden rinnastuminen loogisuuteen perustuvaan tekoälyyn tuntuu vakavalta varoitukselta liialle tekstin rationalisoinnille, mihin olen varsin taipuvainen. Toki romaani tarjoaa tulkintani mukaan ironiseen sävyyn analysoitavaa myös loogisuuden rakastajille, kun yksi luku on kirjoitettu näin: ”01010010 01100001 [– –] 0100100 00201110”. Luku antaa mahdollisuuden ”eläytyä” teköälyn pohjimmiltaan tiedottomaan maailmaan.

Ihmisen ja muiden eliöiden välisiä eroja pohditaan teoksessa muun muassa tietoisuuden tasojen kautta: ”Pensaat eivät tiedä kasvattavansa syksyisin punaisia marjoja, varpuset eivät tiedä että niiden harmaanruskeat siipisulat ja tikarinmuotoinen nokka erottavat ne muista linnuista.” Ihminen taas haluaa kuvitella, että ”maailma voisi olla jotain muuta kuin se on”. Kiinnostavasti tekoäly rinnastuu tiedottomuudessaan luonnon kanssa, jos mietitään niiden molempien suhdetta ihmiseen. Ne molemmat ovat tiedottomia tai ainakin tiedottomampia kuin ihminen.

Tieteen ja taiteen välistä vuoropuhelua Hakkarainen puolestaan rakentaa keskusteluun luovuudesta ja rationaalisuudesta, joka tietyllä tapaa nousee jo tekoälyn yhteydessä esille, mutta laajenee myös koko tiedemaailmaan. Karlin mukaan tiedemiehen välineillä ja algoritmeilla ei saavuteta syvintä totuutta, vaan tarvitaan ”kyky unelmoida, assosioida, yhdistellä, punoa ja hypätä tyhjyyteen, ja kyky antaa kaikelle sanat”. Muutenkin Karl tuntuu toimivan teoksessa jonkinlaisena korkeakulttuurisen tietämyksen väylänä ja puolustajana.

Horjuvista muistoista

Dioraama perkaa auki myös muistojen rakennetta ja rakentumista, mikä tuo mieleeni Marjo Katriina Saarisen romaanit Kerrottu huone (2017) ja Jälki (2019), joista ensimmäisen pariksi Dioraama sopii myös assosioivan ja rönsyävän tyylinsä puolesta.

Muistot ovat kuin dioraamoja.

Muistot ovat subjektiivisia, mieli ”hioo ja leikkaa ylimääräisen pois” ja täyttää ”aukkokohdat, tyhjät tilat, tyhjät nahat”. Itse asiassa jo havainnointiprosessi on subjektiivinen, sillä ”näemme vain sen, minkä olemme oppineet näkemään”. Lisäksi muistojen palauttaminen on mielivaltaista, ”niitä ei voi etsiä omalta kohdaltaan aakkosellisesta hakemistosta”. Kaikkialla vallitsee epävarmuuden sumu:
”Usvaa on tämänkin muiston päällä, näkymän päällä. Minun täytyy hieroa lasia, silittää höyrystä kurkistusaukko esiin. Missä asennossa Karl on? Mihin suuntaan hän katsoo? En näe, en näe…”

Voisi sanoa, että muistot ovat kuin dioraamoja. Valikoituja asetelmia kaikista mahdollisista asetelmista, kaikista mahdollisista maailmoista.

Kysymyksiä muttei vastauksia

Dioraama tuntuu runnovan totunnaisia tapojani kirjoittaa kritiikkejä. Koen, että jo sen takia se on kannattanut kokea. Miksi minä luen tällä tavoin, miksi kirjoitan näin?

Virkistävyytensä lisäksi Dioraama nousee myös jatkuvien intertekstuaalisten viittausten, muotonsa ja sisältönsä kautta puolustuspuheeksi korkeakirjallisuudelle, monimuotoiselle taiteen ilmaisulle ja lukijaa haastavalle taiteelle. Sen omintakeiseen maailmaan voinee joku tukehtua, mutta useimpia se kannattelee suvereenisti pinnallaan. Pinnalla, joka poreilee kysymyksistä, sellaisista kuin romaanista löytyvässä neljänkymmenenkahden kysymyksen litaniassa, jonka voinee tulkita huolestuneeksi huudoksi ihmiskunnan tilasta:

”Miksi luulemme, että meillä on jotain sanottavaa, että jotain kiinnostaa kuunnella? [– –] Miksi sanomme yhtä mutta tarkoitamme toista? [– –] Miksi etsimme jotain mitä ei ole olemassa? [– –] Miksi turrutamme aivomme viihteellä, miksi meille riittää uutisiksi se mitä näemme sosiaalisesta mediasta? [– –] Miksi olemme hylänneet sen, minkä edestä olemme tehneet töitä?”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto