Rakkaudesta kylmiin asioihin – Anna-Lotta Helinin (1975–2022) muistolle  

Suvi Valli muistelee ystäväänsä Anna-Lotta Heliniä ja lukee tämän postuumisti koottua runoteosta Poljettu hiljaisuus. ”Teoksen runoille antaa pontta maailman halki kulkevan puhujan vahva läsnäolo ja uskalias kokemisen jano, uhmakas pelottomuus”, Valli kirjoittaa.

Vuonna 1996 olin kirjoittanut ylioppilaaksi, muuttanut pois kotoa ja asettunut Oriveden opiston päärakennuksen soluhuoneeseen. Lauantai-iltaisin lymyilin kellarikerroksen soittohuoneessa hapuillen pianolla Clementin sonatiineja, kun muut joivat punaviiniä, pössyttelivät pilveä ja ottivat toisistaan taiteellisia kuvia. Itseäni pidin liian lihavana ja nolona sellaiseen, mutta uskoin kellaripianon nostavan minut kaiken tuon yläpuolelle. Minusta piti tulla musiikkitoimittaja, tavallinen työssä ja kirkossa käyvä kansalainen. Sitten tutustuin naiseen, joka eleli kilpikonnien kanssa omassa vuokra-asunnossaan opistoalueen ulkopuolella, poltti ketjussa, naljaili miesopettajien gurun elkeistä ja intoili Eeva-Liisa Mannerista. Lotalla oli hätkähdyttävän siniset silmät ja hätkähdyttävä tapa puhua suoraan. ”Kukaan meistä ei jaksa tätä”, hän kirjoitti minulle lapulla kesken kirjallisuushistorian oppitunnin. ”AINA sä Suvi pilaat kaiken”, hän narisi, kun jokin yhteinen suunnitelma meni mönkään, ja lopulta ironisen lempeästä moitteesta tuli keskinäinen vitsi, jota viljeltiin ahkerasti. Oli ihanaa pilata aina kaikki! 

Monien ihaileman runoilija-opettaja Risto Ahdin herättämiä tuntemuksia Lotta kuvasi ”ahdistukseksi”. Ahdistuin itsekin. En ollut koskaan kyseenalaistanut opettajia ja maailmanjärjestystä. Nyt opettaja itse kyseenalaisti järjestyksen: ”Tiet eivät johda mihinkään”. Ja: ”Maailma on nähtävä täydellisenä vapautena”. Ahti pudotteli painavia lauseitaan mykistyneeseen luokkaan. Se, miten Lotta vastusti auktoriteetteja eikä istunut Ahdin ympärille hiljalleen kerääntyvään opetuslasten joukkoon, johtui siitä, että loppujen lopuksi kaikista meistä opiskelijoista juuri hän näki maailman samoin kuin Ahti, vapautena. 

 

Lotalla oli hätkähdyttävän siniset silmät ja hätkähdyttävä tapa puhua suoraan.

Tai mistä minä tiedän, miten Lotta maailman näki. Mutta hän tuntui ottavan etäisyyttä kaikkeen ja kaikkiin, asettui etäisyyden päähän tarkkailuasemiin nähdäkseen paremmin. Ei ollut paikkaa, mihin nainen ei voisi mennä yksin. Vapauden ja itsenäisyyden eetos näkyi hänen runoissaan ja elämässään. Oriveden opiston jälkeen hän kauhistutti vanhempiaan matkustamalla yksin junalla Siperian halki Mongoliaan kuukaudeksi. Vuonna 2000 hän lähti Papua Uuteen-Guineaan ja Australiaan, missä hän retkeili yksin ja eksyi viidakkoon. Toisinaan tuntui siltä, että tämä ihminen tekee kaiken henkensä kaupalla. Se laupias ja varjeleva Jumala, jota minä rukoilin, esiintyi Lotan jumaloiman Sylvia Plathin runoissa patriarkaalisen auktoriteetin julmana ja mielivaltaisena symbolina. Toisaalta synkkä ja sotaisa miesten hallitsema maailma saattoi toimia runojen käyttövoimana.

Kerran hän sanoi, ettei pysty kirjoittamaan olematta masentunut. Hämmästyin, koska itse lamaannuin masentuneena niin, etten pystynyt tekemään mitään, kaikkein vähiten kirjoittamaan. Lotta kuitenkin tuntui ammentavan energiaa melankoliasta ja ihmisen pimeistä puolista. Oma tulkintani on, että nimenomaan vääryyden ja väkivallan todistaminen sai hänet reagoimaan, tarttumaan kielellisiin aseisiinsa. Tämä näkyy hänen runoissaan kylmän analyyttisena mutta varsin kouriintuntuvana näkijän ja todistajan eetoksena, joka puhuu rauhan, oikeudenmukaisuuden ja tietynlaisen silleen jättämisen etiikan puolesta. 

 

 

Poljettu hiljaisuus 

Lotta ei elinaikanaan julkaissut runoteosta, vaikka kustantamot olivat kiinnostuneita hänen käsikirjoituksistaan. Palattuaan Mongolian ja Papuan matkoiltaan hän sijoittui J.H. Erkon kirjoituskilpailussa kolmanneksi ja voitti kilpailun vuonna 2001. Odotin kovasti runokokoelman ilmestymistä. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan työt Suomen suurlähetystöissä veivät Lotan vuosiksi Vietnamiin, Intiaan ja Hong Kongiin. Hän oli juuri ehtinyt palata Suomeen vuonna 2018, kun sairastui vakavasti. Lotta menehtyi marraskuussa 2022. 

 

Odotin kovasti runokokoelman ilmestymistä.

Vuonna 2024 ilmestyi kuitenkin Lotan vanhempien toimittama, postuumisti julkaistu Poljettu hiljaisuus, joka kokoaa yhteen runoja hänen elämänsä varrelta. Kyseessä ei ole runoilijan itse valmiiksi suunnittelema teoskokonaisuus. Materiaalin runsaudesta olisi riittänyt aineksia useampaankin teokseen, ja kehittelyn ja työstämisen eri vaiheet ovat paikoin näkyvissä. Luonnosmaisuus antaa kirjalle oman mausteensa; tietyt motiivit ja säkeet pulpahtelevat kiinnostavasti esiin pitkin matkaa erilaisina muunnelmina ja erilaisissa konteksteissa. Erityisesti sotaa ja sotilaan hahmoa muunnellaan. Esimerkiksi kartan riekaleet ja marssiminen toistuvat kahdessa runossa hieman eri muotoisina: 

”Pitkin tietä löytyi riekaleita särkyneestä kartasta. / Selkäni kostui, raskas marssi liimasi hiukset kasvoihin / kiinni. / Kaikkialla näin tyytymättömiä kasvoja ja punaisia lippuja, / jotka kasvoivat rinteeseen kiinni” (s. 10.) 

”Miten kaikkialla maailmassa sinä näet häivähdyksiä sodasta, / sodan riekaleita. Palasia niin kuin särkyneestä peilistä, / särkyneen karttapallon paloja, riekaleita särkyneestä kartasta. // Tunsin, miten selkäni kostui, miten raskas marssi oli / liimannut hiukset kasvoihin kiinni” (s. 66.) 

Poljettu hiljaisuus käsittelee ajattomia teemoja, rakkautta, kärsimystä ja kuolemaa. Runojen maailma on näkyjen näkemisen tila. Todellisuus näyttäytyy kylmänä ja raakana, mutta näyt ovat ikonisen kirkkaita ja kauniita. ”Mikä hätänä, niin kuin olisi talvi ja seisoisit keskellä jäätikköä. / Maailmassa on miljoona tapaa paeta, joista monet tappavia. / Seinällä on vain yksi taulu, rauhallinen maalaismaisema. / Toivoisin siihen naisen kasvoja, äitiä, joka tulee takaisin.” (s. 32.) 

 

 

Kun rohkeus murenee, luetaan rukous 

Poljetun hiljaisuuden runoille antaa pontta maailman halki kulkevan puhujan vahva läsnäolo ja uskalias kokemisen jano, uhmakas pelottomuus. Teoksessa piirtyvät esiin autiot kylät ja asutut kaupungit, jäätiköt, aavikot, pellot, pirtit, metsät, ihmiset ja eläimet. Hevoset laukkaavat runoissa taajaan ja tuovat paikoin mieleen Eeva-Liisa Mannerin symboliset hevoshahmot ja Orfisten laulujen ”haavaiset aasit” jotka ”kantavat taakkojamme”. ”Eläimet ovat ainoat vilpittömät, todelliset”, Manner kirjoitti kokoelmassa Niin vaihtuivat vuoden ajat, ja inhimillisen pahuuden ja eläinten viattomuuden kontrasti ilmenee vahvasti myös Poljetun hiljaisuuden runoissa, joissa toistuvasti kohdataan remmiinsä kuristettuja, nyljettyjä koiria, ammuttuja peuroja ja palavien metsien halki laukkaavia hevosia.  

Runojen mieshahmot muistuttavat raakuudessaan Plathin isä- ja jumalahirviöitä, mutta Poljetussa hiljaisuudessa väkivalta on hyvin konkreettista ja arkista. Se tunkeutuu linja-autoaseman odotustilaan ja ihmisten koteihin. ”Muistatko sinä sen yön, / mustan joen, jolle veneesi työnsit, / puheensorinan linja-autoaseman hallissa, / itkun, joka ei loppunut, haavoille auenneet jalat // ja kielen, jota et ymmärtänyt, / maan tomuun istutetun vaimon, jonka selästä mies löi / puukon läpi, niin että lapsi kohdussa menetettiin. […] Muistatko punaiset hymyt, ikeniä myöten / ja sen hiljaisen keskustelun, joka käytiin silloin, / kun rohkeus mureni niin kuin vanha leipä evässäkin pohjalle. / Rukouksen, joka luetaan silloin, / kun rohkeus murenee” (s. 137.)  

Runojen mieshahmot muistuttavat raakuudessaan Plathin isä- ja jumalahirviöitä.

Poljetun hiljaisuuden puhuja poimii hyllystä naisrunoilijoita, kun ”miesten tummat lahkeet pyyhkivät ohi” (s. 23). Mannerin lisäksi heihin voisi lukea ainakin jo edellä mainitsemani Sylvia Plathin. Evakkokylien ja sodasta kärsivien eläinten kuvaukset tuovat paikoin mieleen Helvi Hämäläisen ja Sirkka Turkan. Eläimet ja lapset tuovat lämpöä kylmyyteen. Kun Kuolema nousee kukkulalle viheltelemään ja katselemaan meren yli, se viheltää ”ikäväni kuvan’’, ja ’’taivaanrannan koiran” (s. 41). Naisen kärsimys vertautuu usein saaliseläimen osaan, mutta toisinaan puhuja asettuu saalistajan paikalle: ”Leikkasin vatsan auki ja kaivoin sydämen ulos kuin mies, / joka ajaa perheensä ulos pakkaseen ja yskähtää tuskin / kuuluvasti / kuin syvän kaivon pohjalta. // Leikkasin irti kielen ja sydämen, joka vielä kädessäni löi tyhjää / ja annoin ne koiralle. // Pään laitoin säkkiin ja vein oluen tuoksuisen kapakan seinälle. / Käteni pyyhin paperista taiteltuun kukkaan, valkoiseen / serviettiin, / jonka puristin kouraani kuin mies, / joka tappaa vahingossa naisen, / tarttuu kaulaan ja puristaa ja puristaa päänsä käsien väliin / ja sanoo: / – Täällä on mahdoton kulkea niin, ettei mitään jää / jalkoihin.” (s. 22.)  

Naisten ja miesten välillä vallitsee ikuinen taistelu, ja monet runojen mieshahmoista ovat sotilaita. Rakkaus näyttäytyy vaarallisena ellei tuhoisana, ja kietoutuu kuolemaan. ”Taisit rakastua, horjahdit vähän kuin juopunut sälli / keskellä toria. / Ystäväni, ei rakkaus ole ikuista, ei kestävää, eikä kovaa. // Heti aamusta alat rakentaa linnoitusta, / marssitat rykmentin sotaan, menetät monta hyvää miestä // ja unien hevoset laukkaavat pois. // Rakkaani, oma sotaorponi, odotellaan että tulee talvi, / sitten jatkamme jäätyneen maailmani halki / kuin talvisodan jääkäripataljoona. // Me kuljemme kotiin, välttelemme virtauspaikat, / menemme yli sieltä missä joki on matalin.” (s. 89.) 

 

 

Otteen irrottamisen poetiikka 

Poljetun hiljaisuuden runot ovat kieleltään visuaalisia ja tarkkarajaisia. Ikonista vaikutelmaa vahvistaa se, että ne on otsikoitu toimitusprosessin aikana. Kieli on dramaattista ja jylhää. Toisinaan näyt avautuvat kuin sarja allegorisia kohtauksia: ”Pojat hyppivät uimahuoneen katolta jokeen. / Sotilas nojaa kuorma-auton lavaan puoli-istuvassa asennossa, / sen enempää ei kukaan voi olla mies. // Uimahuoneen märkä betoni jalkojen alla, seinillä kasvaa sientä, mutta sisältä pääsee katolle, valoon ja aurinkoon. // Sotilaan kädet lantiolla, tiesin sen, mitä oli vaikea, melkein / mahdoton tietää, / että linnun ympäri on kierretty piikkilanka: / Nasaretilaisen seppel, / että ristiin nojaava mies on vain puoliksi mies. […] Makaat selälläsi ja katsot taivasta niin kuin kirkon kattoon / freskoa maalaava mies. / Lapset juoksevat taas kylmien kirkkojen läpi ilman kenkiä / ja armeijan pojat ovat vihreissä niin kuin ruoho ja puut. // Kirkko ei sotilasta enää huoli: sarana vuotaa verta ja tulehtuu, / meri kimaltaa kuin ahvenen taivas. // Monenko kirkon läpi oli juostava, / että voi kaatua ryskyen, huokaisten kuin nuori puu.” (s. 57–58.) 

Dramatiikka ei herätä teennäistä mahtipontisuuden tuntua, vaan pikemminkin tunnun todesta, näkemisen pyhästä yksinkertaisuudesta. Ihmiset ja muut elolliset kietoutuvat orgaanisesti yhteen. Armeijat kasvavat ja kaatuvat kuin metsät; tuhoisa ihmisluonto kietoutuu elämän väriin, vihreään. Lapsista kasvaa taistelijoita, ja kuorma-auton lavaan nojaavassa miehen hahmossa häivähtää kärsivä, ristiin nojaava mies, ”joka on vain puoliksi mies”. 

 

Toisinaan näyt avautuvat kuin sarja allegorisia kohtauksia.

On linnoituksia ja hallavia hevosia, mutta myös torilla horjahtava sälli. Maailma on julma paikka ja elämä on jatkuvaa taistelua apatiaa vastaan, sota tunkeutuu kaikkialle. Puhuja ei moralisoi, kauhistele tai vajoa lohduttomuuteen, vaan kyselee ja ihmettelee: ”Hämmästyn yhä uudelleen sitä, ettei maailma ole / sellainen kuin sen pitäisi olla, / etteivät oikea ja väärä ole selkeitä käsitteitä. // Jotakin on koko ajan lähdössä kuin lauma, / joka hetkellä minä hyvänsä havaitsee saalistajan / ja alkaa mielettömänä sännätä eteenpäin” (s. 157.) Monien runojen hahmot ovat selviytyjiä menetysten keskellä, olivat he sotilaiden äitejä, kulkukoiria tai kauan sitten kuollut ”hiekanvärinen aasi, joka hilasi lauttaa rannasta rantaan” (s. 78). Puhuja itse toteaa: ”Käsitän, että tekstini on ollut kylmää, suorastaan jäistä” (s. 95). Kyse ei ole kuitenkaan kyynisyydestä saati ihmisvihasta, vaan julmuudesta ammentavan energian poetiikasta, itsenäisen näkijän maailmankatsomuksesta ja näkemisen edellyttämästä etäisyydestä; ”rakkaudesta kylmiin asioihin”, intohimosta ”sinisiin, viiltäviin asioihin” (s. 95). 

Papualla, Vanuatulla, Vietnamissa, Australiassa ja Intiassa kirjoitetuista runoista koostuva osuus ”Mereltä merelle” vahvistaa etäisyyden ja ulkopuolisuuden teemoja entisestään. Puhuja tuntee itsensä ”spitaaliseksi” ja ”varmistaa joka aamu, että kymmenen sormea ovat yhä tallella” (s. 121). Runot muodostavat eräänlaisen antiteesin eksotisoivalle romantiikalle. Helinin runojen läpi tunkevat mädäntyvän ruuan ja maatuvien rottien löyhkä ja virtsanhajuiset rannat, joilla kelluu nyljettyjä koiran raatoja. Kerjäläiset ja rääsyläislapset ovat jatkuvasti läsnä. Puhuja toteaa: ”Olen aina ollut utelias. En ole suojellut itseäni miltään. / Mutta nyt kun asun täällä, löysin itsestäni tarpeen suojata / itseäni asioilta, joita en voi muuttaa” (s. 154). Etäisyys todellisuudesta kasvaa siinä määrin, että kotiin palaaminenkin alkaa näyttää mahdottomalta. Mihin ihminen palaa, kun hän palaa takaisin tällaisesta paikasta?  Onko hän enää sama ihminen? Vieraantuminen tekee työtään niin, että ainoa ymmärrettävä kieli on lopulta vieras: ”Etsimme näkymää joelle, välähdystä piikkilanka-aidan takaa. / Suuri johtaja hymyilee, olkapäässä sirppi ja vasara. / Pilvenpiirtäjät nousevat käsityönä taivaaseen. // Pelkäämme, että rakennukset sortuisivat, / kuvittelemme miljoonia tapoja, joilla ne saa sortumaan. // Ymmärrämme vain vierasperäisiä sanoja. / Näemme aina vain kirkkaampana kotiin palaamisen / mahdottomuuden” (s. 156). 

Viileän etäisyyden säilyttämisen voi tulkita myös haluksi säilyttää vapaus, joka on rakkauden edellytys. Kun puhujalta kysytään, ei kai hän ole jättänyt sydäntään mihinkään, hän vastaa: ”Miten olisin kertonut, että jätin kaikkialle, / viskelin ympäri maailmaa siitä hetkestä alkaen, kun / viimein päästin ensirakkaudestani irti” (s. 107). Puhujan rakkaus ei pohjaudu omistamisen haluun, vaan vapauteen. 

Otteen irrottamisen rohkeus ilmenee runojen eetoksessa laajemminkin. Ihminen ei saa hallita toisia ihmisiä eikä voi kontrolloida todellisuutta, ei aina edes oman elämänsä kulkua: ”en kääntynyt takaisin, en pelännyt kuolla, / vaikka rukous putosi kuin ilmaan ammuttu lintu” (s. 10).  

 

Anna-Lotta Helin, Poljettu hiljaisuus. Toim. Riitta ja Lennart Helin. 168 s. Bookea.