Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tuurikin lähti Istanbuliin

Kari Levola, 2.9.2013
Antti Tuuri: Bospor Express 202 s., Otava 2013

Antti Tuuri (s.1944) on laajan eeppisen tuotantonsa lomaan kirjoittanut useita matkakirjoja, aiemmin Islannista, Saksasta ja ylipäätään Euroopasta. Ne eivät suinkaan ole pitkän proosan taitajan välitöitä. Tuurin lukijoille kyse on oivista kurkistuslaatikoista paitsi tekijän mielenmaisemaan myös aikaan ja maailmaan.

Uusimmassa matkakirjassaan Antti Tuuri lähtee junalla läpi Euroopan, kirjallisuusfestivaaleille Turkkiin. Kirjakaupasta hän ostanut Moleskinen muistikirjan ja kirjoittanut sen etulehdelle nimensä ja osoitteensa ja ”Lähdin Istanbuliin”. Se on Mika Waltarin kirjan nimi, Tuuri aikoo kirjoittaa samannimisen. Joka tapauksessa niin päin, että hän lähtee matkalle kirjanteko mielessään.

Siihen projektiin juna on hyvä väline. Tuuri kertoo päättäneensä lopettaa kokonaan lentokoneella matkustamisen, ”monistakin syistä, mutta tärkeimpänä pidin sitä, että lentokentillä on nykyään vaikeampi päästä kaikkien tarkastusten läpi lentokoneeseen kuin aikoinaan rajan yli Neuvostoliittoon”.

Tuuri tietänee itsekin, että se on vain osasyy, kun kirjan kulun perusteella ei se ole niin helppoa puksutella Bospor Expressilläkään Euroopan läpi, kun vähän väliä saa yölläkin nousta seisoskelemaan tullitarkastuksiin rajoilla.

Junamatka on aistien ja havaintojen valtakunta lentämiseen verrattuna.

Todellinen syy lienee, mutta sitä Tuuri ei halua lukijalle tyrkyttää, se että junamatka on aistien ja havaintojen valtakunta verrattuna tylsään ja standardiin lentämiseen. Toistensakaltaisilla lentokoneilla toistensakaltaisille lentoasemille ja hotelleihin kiirehtivä jää paitsi siitä elävästä maailmasta mihin törmää junissa, näkee sen ikkunoista ja aistii asemilla.

Lentämällä Tuurin keikka olisi tehty muutamassa päivässä, junalla siihen meni kaksikymmentäkolme päivää. Mutta lentäen kiirehtimällä olisi myös kirjan materiaali jäänyt uupumaan.

Ei määränpää, vaan liike

Juna vie Tuurin läpi Saksan, Itävallan, Unkarin, Serbian ja Bulgarian Kultaisen sarven rannoille Istanbuliin. Menomatkalla Tuuri käy Tukholmassa esiintymässä Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon vuosijuhlassa, hänhän sai palkinnon jo 28 vuotta sitten.

Matkustamisen varsinainen kohde on siis Turkissa, ja kun kukas se sanoikaan, tärkeintä ei ole päämäärä, vaan liike, niin kirjan pääosan nousee legendaarinen juna Bospor Express, juna Belgradista Istanbuliin, tuo jonne Agatha Christie sijoitti murhamysteerinsä Idän pikajunan arvoitus.

Tänä päivänä junan pika-etuliite on suhteellista. Juna puksuttelee läpi Euroopan, pysähtelee jokaisella pikkuasemallakin, seisoo sivuraiteilla odottelemassa nopeampien junien ohituksia, on tuntikausia myöhässä aikataulustaan – mutta kulkee yhtäkaikki. Tuuri on oivallisesti tavoittanut matkaamistavan tunnot. Kielitaidottomia mutta alati ystävällisiä junapalvelijoita hän kutsuu nimellä No Problem.

Kuvaus on eleettömän tarkkaa ja ilmeikästä.

Junamatkan kuvauksia löytyy kirjallisuudestamme paljon, ja Tuurin versio ottaa paikkansa parhaimpien joukosta. Hänen proosalleen tutulla tavalla kuvaus on eleettömän tarkkaa ja ilmeikästä. Piirtyy kuva itäisen Euroopan syrjäseuduista, joilla rata halkoo pysähtynyttä aikaa: ”Maaseudun serbialaiset täällä vuoristossa toivat muutenkin mieleeni viisikymmentäluvun alun Pohjanmaan.”

Junamatka on myös mielentila, Tuurillekin, joka mennen tullen matkaa päätyy pohtimaan elämänjälkeisiä. Hän muistelee edesmenneitä kollegoitaan, lista on pitkä.  ”Aloin miettiä, missä he oikeastaan nyt olivat.” Tuuri pohtii mitä eri uskonnut sanovat kuolemasta, mitä vanhat kirjat, Danten Jumalaisesta näytelmästä alkaen.

Baabelin tornissa

Istanbuliin Kultaisen sarven rannoillekin päästään. Oppaakseen Tuuri saa käntäjänsä Tulan Yanardagin, jonka käsialaa on Taivaanraapijoiden käännös Turkiksi. Itse kirjallisuusfestivaali, jonne mennään on melkoisen pönöttävä, niin kuin ne tahtovat olla. Kun koolla on kirjailijoita eri kielistä ja kulttuureista on tuloksena melkoinen baabelintorni, sen Tuuri tulee sanoneeksi jo festivaalin avajaisista: ”Salissa oli ehkä parisataa ihmistä, ja meteli sen mukainen. En saanut ministeriön naisen puheesta sen vertaa selvää, että olisin kuullut millä kielellä hän puhui.”

Myöhemmin, kun kirjailijat ovat koolla ravintolassa, meno ja Tuurin kuvaus siitä käy vielä hirtehisemmäksi: ”Yritin puhua Tulanin kanssa suomea, mutta niin kova puheensorina ravintolassa lainehti, etten ymmärtänyt enää suomen kieltäkään. Pystyin kyllä ajattelemaan suomeksi ja olin kuulevinani, että oma puheeni oli suomea, mutta en ollut aivan varma, mitä Tulan minulle puhui, ja mitä minulle puhui toisella puolellani istuva hollannitar, ja mistä keskustelivat israelilainen naiskirjailija, turkkilainen naiskirjailija, hänen miehensä ja tyttärensä.”

Kirjailijakokousta tärkeämmäksi kirjailijalle kuitenkin muodostuu ympäristön, ihmisten, kultturin näkeminen. Turistikohteissa Tuuri ei kolua, mutta Hagia Sofiassa toki. Muistikirja on ahkerassa käytössä, Tuuri myös piirtää. Noita hahmotelmia olisi ollut hauska kirjassakin nähdä.

Ja sitten jo takaisin pitkälle junamatkalle, jossa riittää jännitettävää, hurjemmin että iskeekö mafia öisiin vaunuihin ja arkisemmin, että pysyykö Bospor Express aikataulussaan. Paluumatkalla Tuuri tapaa vaimonsa Budapestissa, viettää siellä muutaman päivän, ja kun vaimo palaa lentäen Suomeen, Tuuri jatkaa junalla Nerliiniin ja sitten lopulta laivalla Saksasta Suomeen.

On kiehtovaa miten tavallaan eleetön matkustamisen kuvaus pitää lukijan ottessaan. Tai tietysti kyse on siitä, että se vetää mukaansa, kun asialla on Tuurin kaltainen kertomisen taitaja.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto