Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Veren maku

Arto Virtanen, 7.3.2007
Cormac McCarthy: Menetetty maa (No Country for Old Men) s., WSOY 2006 Kääntäjä(t): Raimo Salminen

Jos kansi on vieraan kirjan ensimmäinen seikka, joka yrittää kaivaa teoksen kohdeyleisön esiin muiden kirjallisuudenharrastajien joukosta, Cormac McCarthyn Menetetyn maan kuumana ja kovana hohkavan kannen perusteella kirja on taattua väkivaltaviihdettä ja veribalettia. Sitäkin se on, mutta samalla jotain ihan muuta. Kun tässä romaanissa rikos- ja laatukirjallisuuden välinen raja taas kerran hämärtyy, kovat ja inhimillisemmät elämänarvot erottuvat vähitellen toisistaan helpon tuntuisen mutta silti vaativan lukuprosessin aikana.

Suhtautuminen Cormac McCarthyyn on Suomessa ollut jokseenkin vaisua. Kotimaassaan Yhdysvalloissa hän on kulttikirjailijan maineessa, mikä saattaa kuulostaa epäilyttävältä; kulttikirjailijat eivät aina ole kovin vakavasti otettavia kirjailijoina.

Myönnän, etten itse edes lukenut ensimmäistä McCarthy-suomennosta Matka toiseen maailmaan (1995). Billy Bob Thorntonin ohjaaman elokuvan McCarthyn läpimurtoteoksesta All the Pretty Horses olen nähnyt ja pidinkin siitä. Kiinnostukseni heräsi vasta, kun Harold Bloom kirjallisuusesseiden kokoelmassaan Lukemisen ylistys (Otava 2001) liitti Blood Meridianin amerikkalaiseen perinteeseen Melvillen Moby Dickin ja Faulknerin Kun tein kuolemaa –romaanien akselille. Kaikesta päätellen McCarthy kuvaa yhdysvaltalaista todellisuutta yhtä illuusiottoman kylmästi kuin äskettäin edesmennyt Arto Salminen ja Juha Seppälä meidän lintukotoamme.

Menetetty maa on hyvin väkivaltainen teos, sen Harold Bloomin ansiosta jo arvasinkin. Tavallaan luinkin romaanin testatakseni Bloomin teoksen ylenpalttista entusiasmia ja joskus väsyttäviä adjektiiviryöppyjä. Ero kirjallisuusesseistin ja hänen kohteenaan olevan kirjailijan välillä selviääkin heti Menetetyn maan ensimmäisillä sivuilla: esseistin täytyy vakuutella, kirjailijalle riittää asioiden näyttäminen, eli picassolaisittain sanottuna, toinen etsii, toinen löytää.

McCarthy vie hemingwaylaisen pelkistyksen ja James McCainilta tai Dashiel Hammettilta tutun lakonisuuden edeltäjiään paljon pitemmälle. Hänen tarinansa etenee vaarallisen lähellä roskakirjallisuuden synkkiä syvyyksiä. Vaikka moderni länsimainen kirjallisuus jakaa samoja pessimismin ja lohduttomuuden tuntoja, henkirikoksen ja yleensä väkivallan mytologisointi ovat amerikkalaisen romaanin ja elokuvan ominta alaa. Niistä tulee raamatullinen tai ainakin vanhatestamentillinen voima, Leviatan, jota vasten humanismin voimavarat näyttävät kovin vähäisiltä.

Kauheimmillaankin nautittavaa proosaa

Kirjan kansien väliin ahdettu silmitön väkivalta on aina jonkinlainen paradoksi. Onko sen kuvaaminen tässä mitassa väistämätöntä, perusteltua, pysyykö se todellisuutta heijastavan elämänkuvan raameissa? Ainakin tämän romaanin osalta olen vielä kerran valmis uskomaan siihen, että teoksen väkivaltaisuudet eivät ylenpalttisuudestaan huolimatta ole itsetarkoituksellisia. Missään kohdin McCarthy ei sorru väkivallan ihannointiin ja sadistiseen mässäilyyn, ei toisaalta tunnevaltaiseen moralismiinkaan. Inhimillinen ääni soi tässä romaanissa hyvin hauraana ja ohuena, se on tuskin kuultavissa. Lukija joutuu tekemään töitä löytääkseen sen kaiken muun seasta, mutta silti se luo elävän kontrastin kaikelle, mikä tässä romaanissa edustaa kuolemaa.

Menetetyn maan alkuasetelmassa romaanin keskeinen henkilö, primus motor vasten tahtoaan, on Vietnamin sodan veteraani Llewelyn Moss. Hän eksyy metsästysretkellään Meksikon rajan pinnassa paikkaan, jossa iso huumeiden salakuljetusoperaatio on juuri epäonnistunut. Näkyy seulaksi ammuttuja maastoautoja, niissä useita vainajia, iso omistajaansa vaille jäänyt kokaiinilasti ja sitä arvossaan vastaava rahasäkki. Yksi autoissa retkottavista miehistä ei ole vielä suostunut kuolemaan. Hän pyytää Mossilta vettä, jota tällä ei ole. Moss lähtee rahojen kanssa paikalta, mutta myöhemmin illalla kuolevan pyyntö nousee hänen mieleensä ja omatunto vaatii häntä palaamaan takaisin. Tämä inhimillinen reaktio on hänen elämänsä pahin virhe.

Menetetyssä maassa on siis hyvin vauhdikkaan toimintaromaanin ainekset. Se on suuri pakotarina, jollaisia amerikkalainen sielu rakastaa, mutta tuo pikemmin mieleen Peckinpahin Pakotien kuin Papillonin, Hyppyarkun tai Takaa-ajetun. McCarthy kirjoittaa kauheimmillaankin nautittavaa, ytimekästä proosaa, aseistariisuvan kaunista lausetta. Teksti etenee kolmenlaisina sykleinä: suorana kerrontana, joka liikkuu reaaliaikaisen tapahtumisen tasossa, pelkistettyinä dialogeina, sekä tapahtumasarjaa tutkivan seriffi Bellin ajatusäänenä, joka eksyy mielellään menneeseenkin ja piirtää näkyviin kansanomaisen historiallisia kaaria.

Tapahtumainkuvaus on taloudellisuudessaan häikäisevää. Kerronta on äärimmäisen pelkistettyä ja äärimmäisen havainnollista toteamusten luetteloa, joka yltää näennäisen vaivattomasti uskomattomaan dynamiikkaan: kieli muuttuu toimivaksi koneeksi, ja liikkeen näkee silmissään. Menetetystä maasta on tekeillä elokuva, ja romaani sinänsä on valmis käsikirjoitus: en tiedä, mitä siitä voi ottaa pois, mutta mitään siihen ei ainakaan voi lisätä.

Romaanissa on kolme liikkuvaa ihmistä; onnenpotkusta kiroukseksi muuttuvan rahataakkansa kanssa pakeneva Moss, psykopaatti Chigurh, joka aina yhtä järkyttävän välinpitämättömästi tappaa lähes jokaisen tielleen osuvan, ja seriffi Bell, vanha mies, joka on aina hiukan jäljessä siitä, mitä nykymaailmassa tapahtuu. Nämä kolme liikkujaa etenevät kuin melodiset ja rytmiset partikkelit jossakin Philip Glassin sävellyksessä, joka kaavamaisuutta parodioivan minimalisminsa takia muistuttaa melkein jotain tapetin koristeornamenttia mutta on silti jotain aivan muuta. Sivuun jäävät vaimot, ohikulkijat, vainajat, vähäiset rytminvaihdokset ja tauot.

”Iän karttuessa minä kuvittelin aina että Jumala ikään kuin astuisi elämääni jollain lailla. Niin ei käynyt. Mutta en minä häntä syytä. Hänen sijassaan ajattelisin minusta ihan samoin kuin hän”, pohtii väkivallan kudelmien keskellä seriffi Bellin resignoitunut ääni.

Amerikkalaisuuden metaforassa paha peittää hyvän

Mikä tekee tästä verisestä rakennelmasta merkittävän teoksen? Mikä nostaa sen pelkän yököttävän näytelmän tasolta joksikin, mistä voi nauttia esteettisesti ja tuntea kohoavansa eettisesti? Ehkä yksinkertaisesti se, että romaanissa on enemmän totta kuin kliseitä, asenteellisuuksia tai muodikasta väkivaltaa. En edes osaa sanoa, onko Menetetty maa pohjois-amerikkalaisen todellisuuden vai fiktion kuvaus, mutta kummassakin tapauksessa se heijastelee valtaisalla volyymillä sitä, mitä Yhdysvalloista tiedämme tai kuvittelemme tietävämme.

Llewelyn Moss edustaa tässä amerikkalaisuuden metaforassa jonkinlaista katkeroitunutta, pilalle mennyttä hyvää. Chigurh on tappokone, joka on kadottanut yhteyden kaikkeen muuhun paitsi omaan onton viettimäiseen tahtoonsa. Bell edustaa juuria, karheaa miehisyyttä, joka on veistetty samasta puusta kuin Villin Lännen rajaseutujen lainvalvojat.

Ehkä Menetetystä maasta voisi sanoa, että se on hämärtyvien rajojen taidetta. Se on laaturomaani, joka hakee lähes koko sisältönsä rikosromaanin puolelta, tai rikosromaani, joka saa minun ja Harold Bloomin tapaisten entusiastien korkeakirjallisen tajun nyrjähtämään. Menetetty maa sai minut väläyksenomaisesti muistamaan oman menetetyn maani, 36 vuoden takaisen tilanteen talvisessa Kuusamossa, jolloin Peckinpahin Hurjan joukon juuri nähnyt Pekka Sairanen hehkutti, että siinä ”väkivalta kääntyi itseään vastaan”. Jokaisen pasifistisesti virittyneen nuoren oli tietysti kyettävä selittämään itselleen ja muille, miten on mahdollista innostua väkivaltaa pursuavista elokuvista. Sairasen sanat kuitenkin kaikuvat yhä McCarthyn romaania sulattelevassa mielessäni.

Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalle sijoittuva romaani nostaa siis kummaltakin puolen näkyville pimeimmät voimat. Hyvän ja pahan välinen raja ei hämärry, vaan paha yksinkertaisesti peittää hyvän lähes täysin. Toden ja fiktion raja sen sijaan hämärtyy, niin kuin se jatkuvasti hämärtyy todellisuudessakin, todellisuuttahan on kaikki mitä ympärillämme näemme, mutta myös se, mikä on sisällämme ja hallitsee mielentilojamme: lukijan tehtäväksi jää selvittää, mihin kontekstiin nämä veriset kuvat lopulta kuuluvat.

Raimo Salmisen suomennos toimii lähes kokonaan loistavasti. Alussa olin epäileväinen ja nyrpistelin joillekin kompuroiville lauseille – ”Hän laski kiikarin ja loi näkymästä yleissilmäyksen” – mutta sitten aloin kunnioittaa luontevuutta, jolla kääntäjä sai pelkistetyn ilmaisun vähät mutta tarkat sävyt esiin.

Suosittelen Menetettyä maata kaikille, jotka voittavat ennakkoluulonsa sen perimiehistä maailmaa kohtaan. Olipa miten kauhea tahansa, hyvä se on myös, eivätkä McCarthy-esseistit turhaan mainitse hänen yhteydessään Dantea, Miltonia ja Dostojevskiä. Tämä romaani on yksi energisimmistä kirjallisista purkauksista, joihin olen törmännyt.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto