Hyveiden jäljillä (After Virtue)

Alasdair MacIntyren alun perin vuonna 1981 julkaistu teos Hyveiden jäljillä (After Virtue) on viime vuosikymmenten tunnetuimpia moraalifilosofisia teoksia. Sen saama huomio on ymmärrettävää, koska teos on luonteeltaan haastava. MacIntyre asettuu puolustamaan aristoteelista hyve-eettistä moraaliteoriaa. Hänen mukaansa aristoteelinen traditio kykenee tarjoamaan rationaalisesti vahvemman tulkinnan moraalisesta toiminnasta kuin valistuksen projektista alkunsa saanut moderni, liberalistinen perinne.

MacIntyren teoksen keskeisen teesin mukaan moderni moraalinen kielenkäyttö perustuu keskenään yhteismitattomien käsitteiden käyttöön. Moraalisessa argumentoinnissa tänä päivänä käytetyt käsitteet ovat MacIntyren mukaan vain yhdistelmiä aikaisempien traditioiden fragmenteista ja epäonnistuneista moderneista yrityksistä perustaa moraalisuus yksilön vapauden ja vapaan tahdon varaan. Esimerkillisimmin tämä tilanne heijastuu MacIntyren mukaan emotivistisessa moraaliteoriassa.

Moraaliväitteiden emotivistinen käyttö

Emotivistisen moraaliteorian mukaan moraalisten väitteiden merkitykset voidaan palauttaa sanojansa tunteiden ilmauksiksi. Kun esimerkiksi väitän jotakin tekoa vääräksi, emotivismin mukaan ilmaisen ainoastaan henkilökohtaisen paheksuntani asian johdosta. Moraalisissa ilmauksissa ei siis ole kysymys objektiivisista asiaintiloista vaan pelkästään subjektiivisista näkökannoista. Analyyttisena moraalifilosofisena teoriana emotivismi ei kuitenkaan osoittautunut kovinkaan kestäväksi. Se ei MacIntyren mukaan toisin sanoen onnistunut olemaan vakuuttava teoria moraalisten väitteiden merkityksistä. Tästä epäonnistumisesta huolimatta emotivismi onnistui valaisemaan sitä, miten moraalisia ilmauksia käytännössä modernissa maailmassa käytetään.

Emotivismi voidaan siis MacIntyren mukaan ymmärtää ennen kaikkea teoriaksi moraalisten ilmausten käytöstä modernissa maailmassa. MacIntyre näkee emotivismin merkityksen laajemmin kuin pelkkänä analyyttisen moraalifilosofian osa-alueena. Vaikka kovinkaan moni ei tunnustaisi tai edes tiedostaisi emotivistisen moraaliteorian sisältöä, niin käytännössä moraalisia lauseita ja väitteitä käytetään ikään kuin emotivismi olisi totta. Tämä heijastuu esimerkiksi siinä kiihtymyksessä, mikä usein syntyy moraalisista kysymyksistä tai arvoista käydyissä väittelyissä. Tämä kielii MacIntyren mukaan eri osapuolten tuskaisuudesta, kun he eivät voi löytää kannoilleen sitovia rationaalisia perusteluja. Samoin erilaisia protesteja värittää niiden performatiivinen luonne: pyrkiessään vaikuttamaan toisten mielipiteisiin protestoijat turvautuvat muihin, esimerkiksi symbolisiin, keinoihin ymmärtäessään rationaalisten argumenttien köyhyyden arvokysymyksissä.

Tämä onkin MacIntyren teoksen keskeinen kriittinen sanoma: valistuksen projektista alkunsa saanut moderni, liberalistinen moraalifilosofia ei kykene tarjoamaan kriteerejä, joiden pohjalta voisi tehdä valintaa erilaisten arvojen välillä. Aristoteelisessa perinteessä arvot olivat sidottuja yhteisesti jaettuun käsitykseen inhimillisestä hyvästä. Kun valistuksen aikana luovuttiin ajatuksesta sitoa moraalisuus mihinkään yleiseen määritelmään inhimillisestä hyvästä, menetettiin MacIntyren mukaan myös mahdollisuus antaa inhimillisille arvoille rationaalisia perusteluja. Arvot näyttäytyvät vain yksilöllisten valintojen tuloksina. Niistä voidaan kiistellä, mutta mitään vakuuttavia argumentteja eivät eri osapuolet voi antaa niiden suhteellisesta paremmuudesta.

Esimerkiksi naisten oikeudesta aborttiin voivat tämän oikeuden puolestapuhujat vedota yksilön henkilökohtaiseen oikeuteen päättää omasta ruumistaan. Näiden oikeuksien nojalla äidillä on oikeus päättää abortista. Abortin vastustajat voivat puolestaan vedota moraalilakiin, jonka mukaan murhaaminen on aina väärin. Tämän näkemyksen mukaan sikiö on yksilö ja abortti on käytännössä sikiön murha. Kumpikin osapuoli vetoaa normatiivisiin ja arvottaviin käsitteisiin, jotka eroavat toisen käyttämistä. Ensimmäinen kanta korostaa oikeuksien merkitystä ja toinen moraalilakien yleistettävyyttä. Näiden kahden perustavan kannan välillä ei MacIntyren mukaan voida tehdä ratkaisua rationaalisiin argumentteihin vedoten siten, että ne olisivat molemman osapuolen hyväksyttävissä.

Perinteiden yhteismitattomuus

Esimerkki heijastaa moraalisen kielenkäytön ja käsitteiden sekavuutta modernissa maailmassa. Kilpailevien näkökantojen välillä ei ole mahdollista tehdä rationaalista valintaa, koska eri perinteestä lähtöisin olevat moraaliset käsitteet ovat keskenään yhteismitattomia. Ratkaisuksi tähän sekavaan tilanteeseen MacIntyre tarjoaa teleologisen ajattelun elvyttämistä. Ongelmaksi kuitenkin nousee se, miten korvata aristoteelinen käsitys inhimillisestä päämäärästä näkökannalla, joka olisi rationaalisesti modernin ihmisen hyväksyttävissä? Kuinka palauttaa hyveiden merkitystä korostava moraalinen järjestelmä ilman sitoutumista Aristoteleen metafyysiseen biologiaan tai antiikin poliksen eli kaupunkivaltion sosiaaliseen järjestelmään?

MacIntyren teoksen vahvuutena on se että se tarkastelee moraalisia käsitteitä ja järjestelmiä suhteessa aikansa sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin konteksteihin. Antiikkisia hyveitä toteutettiin tämän päivän yhteiskuntiin verrattuna pienissä kaupunkivaltioissa. Homeerisella ajalla hyveet olivat sidottuja sosiaalisiin rooleihin. Niiden avulla yksilö kykeni toimimaan hyvin sosiaalisesti määräytyneissä rooleissaan. Aristoteleella hyveen käsite oli puolestaan suhteessa inhimillisen toiminnan telokseksi ymmärrettyyn ihmisen hyvän elämän käsitteeseen. Hyveet eivät olleet ainoastaan välineellisiä siinä mielessä, että ne toimivat pelkkinä keinoina hyvän elämän saavuttamisessa. Hyvä elämä itsessään muodostui pitkälti näiden hyveiden noudattamisesta. Pyrkimällä noudattamaan yhteisöllisesti määräytyneitä hyveitä ihminen kykeni moraalisesti hyveelliseen toimintaan. Tällöin oli mahdollista rinnastaa moraalisuus tietoon tavalla, joka ei enää valistuksen jälkeisessä modernissa maailmassa ole ollut mahdollista.

Aristoteleen ajattelu oli teleologista eli päämäärään suuntautunutta. Modernissa, liberalistisessa ajattelumallissa puolestaan pyritään pitkälti sanoutumaan irti kaikista yhteisesti jaetuista päämääristä. Ne koetaan pikemminkin uhkana yksilöiden vapaudelle. Liberalistisen, poliittisen ajattelumallin keskiössä on ajatus yksilön vapaasta tahdosta ja kyvystä suorittaa valintoja. Lähtökohtaisesti aristoteelinen näkemys hyvästä elämästä ennalta annettujen sosiaalisten roolien täyttämisenä ja hyveiden roolista tässä tehtävässä on siis modernille ihmiselle melko vieras.

Hyveet modernissa maailmassa

MacIntyre ei tarjoa teoksessaan juurikaan positiivisia argumentteja sen tueksi, mitä aristoteelisen teleologisen ajattelun elvyttäminen käytännössä merkitsisi. Tämän MacIntyre myöntää itsekin. Hyveiden jäljillä -teosta voidaankin pitää johdantona MacIntyren hyve-eettiseen teoriaan, jonka argumentteja hän syventää ja osittain muuttaakin seuraavissa teoksissaan Whose Justice? Which Rationality? (1988) ja Three Rival Versions of Moral Enquiry: Encyclopaedia, Genealogy, Tradition (1990). Hyveiden jäljillä onkin parhaimmillaan professori MacIntyren päästessä esittelemään laajaa filosofianhistoriallista oppineisuuttaan. MacIntyre yhdistää moraalifilosofisten teorioiden analysoinnin näiden teorioiden sosiologisiin ja historiallisiin konteksteihin ja osoittaa näin uskottavasti moraaliteorioiden kytkeytymisen aikansa yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. MacIntyren ratkaisu laajentaa moraalifilosofista analyysiaan historiallisella näkökulmalla tekee teoksesta myös lukijalle helpommin lähestyttävän kuin monista muista moderneista, analyyttisen moraalifilosofian teoksista, jotka keskittyvät ensisijaisesti eri argumenttien käsitteelliseen selventämiseen.

Toisaalta MacIntyren piirtämät laajat kaaret ovat herättäneet myös kritiikkiä. Teoksen on kritisoitu esimerkiksi tekevän perusteettomia yleistyksiä käsitellessään valistusta yhtenäisempänä ajattelusuuntauksena kuin se käytännössä ollut. Jo valistuksen projektista puhuminen voi herättää monissa vastustusta antaessaan kuvan jostakin yhtenäisestä, intentionaalisesta projektista. Samoin MacIntyren väite tämän projektin välttämättömästä epäonnistumisesta ei teoksessa tule todistetuksi.

Liberalistisen ajattelumallin kritiikissä MacIntyren argumentit ovat lähellä niin sanottua kommunitaristista ajattelua MacIntyre tosin itse kiistää teoriansa edustavan kommunitarismia. Kommunitarismille on joka tapauksessa tyypillistä kritisoida liberalistista ajattelumallia liiallisesta individualismista eli yksilökeskeisyydestä. Kritiikin mukaan liberalismi esittää yksilöt toisistaan irrallisina atomeina. Korostaessaan yksilöiden autonomisuutta liberalismi antaa väärän kuvan yksilön ja yhteiskunnan välisestä suhteesta. Käytännössä yksilön identiteetti on kommunitarismin mukaan riippuvaisempi sosiaalisista suhteistaan kuin liberalistisissa teorioissa annetaan ymmärtää.

Totta onkin, että liberalistisessa ajattelussa korostetaan yksilön vapauden ja vapaan tahdon merkitystä. Liberalistisen ajattelumallin keskiössä ovat ideaalit yksilöiden vapaudesta ja keskinäisestä tasa-arvoisuudesta. Tämän ajattelumallin juuret juontavat valistuksen aikaan kuten MacIntyrenkin teoksesta käy ilmi. MacIntyre tosin jättää vähälle huomiolle liberalistisen perinteen voittoisat puolet. Liberalismi poliittisena ajattelumallina syntyi aikanaan vastauksena 1600-luvun uskonsotiin. Tällöin nähtiin tarpeelliseksi pyrkiä järjestämään yhteiskunta siten, että erilaiset arvot omaavat ihmiset kykenisivät rauhalliseen rinnakkaiseloon huolimatta toisistaan poikkeavista hyvän elämän määritelmistään.

Tämä merkitsi jakoa ihmisen yksityisen ja julkisen roolin välillä. Ihmiset voivat toteuttaa yksityisesti mitä tahansa hyvän elämän ideaaliaan niin kauan, kuin he eivät häiritse muiden ihmisten vastaavia pyrkimyksiä. Yhteiskunnan julkiseksi tehtäväksi puolestaan jäi taata jokaiselle yksilölle tietyt perusoikeudet, jotka mahdollistavat eri osapuolten pyrkimykset toteuttaa tasavertaisesti omia projektejaan. Tämänkaltaiselle ajattelulle rakentuu pitkälti  monista aikaisemmista perinteistä poiketen  pyrkimys ottaa huomioon niin naisten kuin erilaisten vähemmistöjen tasavertainen asema. Tästä syystä mielestäni tulisi perustella erittäin hyvin, miksi liberalistinen ajatteluperinne tulisi korvata aristoteelisella ajattelulla ja ottaa samalla huomioon, mikä oli käsitys kansalaisoikeuksista kreikkalaisissa kaupunkivaltioissa: ne kuuluivat vain pienelle osalle miehiä. Hyveiden jäljillä ei siis kykene tarjoamaan vielä uskottavaa perustelua liberalistisen ajattelumallin hylkäämiseen poliittisena ideaalina.

MacIntyre itse kieltää teoksensa toiseen painokseen kirjoittamassa jälkikirjoituksessa uskovansa, että analyyttinen filosofia koskaan kykenisi tarjoamaan positiivisia perusteita minkään moraalifilosofisen kannan hyväksymiselle. Oman projektinsa hän määrittelee filosofisen historian kirjoittamiseksi. Tästä huolimatta hän kyllä hyödyntää analyyttisen filosofian keinoja pyrkiessään osoittamaan heikkouksia modernissa moraaliteoriassa. Mitä vielä tulee pyrkimykseen nähdä moraalisten konfliktien esiintyminen pelkästään modernin moraalidiskurssin heikkoutena, niin tämä ei välttämättä ole ainoa tulkinta tilanteesta. Yhtä hyvin tämän tilanteen voidaan nähdä todistavan terveellisestä tilanteesta, jossa mikään näkökanta ei ole saavuttanut dogmaattista tai ääritapauksessa totalitaristista asemaa.

Hyveiden jäljillä -teosta voi suositella lämpimästi kaikille modernista moraalifilosofiasta kiinnostuneille  tosin eniten kirjasta saa irti mikäli on perehtynyt ainakin käytännöllisen filosofian perusteisiin. Teoksen suomennoksen julkaisemista voidaan jälleen pitää osoituksena Gaudeamuksen vahvasta asemasta filosofisen kirjallisuuden kustantajana. Niko Noponen on suoriutunut suomennosurakastaan johdonmukaisen hyvin.