Hilja Valtonen: Suffragetti ja painosten herratar

Hilja Valtosen tyyli ei muuttunut kuuden vuosikymmenen aikana paljoakaan, mutta kirjallinen ympäristö sitäkin enemmän. Anna-Liisa Haavikon elämäkertateos kuvaa hyvin ajanvietekirjallisuutta tehneiden naiskirjailijoiden asemaa halki 1900-luvun.

Vuonna 2021 ilmestyi toimittaja Anna-Liisa Haavikon kirjoittama Kaari Utrion elämäkerta Kaari (2021). Utrion jälkeen Hilja Valtonen (1897–1988) tuntuu luontevalta aihevalinnalta. Naisten aseman ja ajanvietekirjallisuuden puolesta kipakastikin kantaa ottaneen kirjailijan elämäkerta Hilja Valtonen: Suffragetti ja painosten herratar laajenee perinteistä elämäkertaa kattavammaksi esitykseksi kotimaisen kirja-alan ja taidekritiikin historiasta.

Elämäkerran takakanteen on nostettu otsikonomaiseksi lausahdukseksi sanat ”Unohdetun menestyskirjailijan elämäntarina”. Kun näen sanan unohdettu, mietin, kuka oikein on unohtanut – kenen suulla tässä puhutaan? (Unohtamisesta ja löytämisestä ks. yhteiskritiikki teoksista Kynällä raivattu tie ja Taiteen historia ilman miehiä.) Rohkenen epäillä, että monikaan ei ole unohtanut Valtosta. Vielä 2000-luvullakin hänen teoksistaan on otettu uusintapainoksia. Se ei kuulosta unohtamiselta, päinvastoin. Moni myös tuntee Nuoren opettajattaren varaventtiilin, Vaimokkeen ja Hätävaran, vaikkei olisi lukenut kirjoja.

Valtonen oli massojen rakastama kirjailija, mutta kriitikoiden ylistystä hän ei saanut. Vastaanotto oli ailahteleva ja epäröivä, aivan kuin kriitikot eivät olisi oikein tienneet, miten hänen teoksiinsa olisi suhtauduttava. Tuskin ketään yllättää, että naisen kirjoittamaa populaaria kirjallisuutta ei arvostettu 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

Suurista myyntimääristä huolimatta Valtonen ei koskaan heittäytynyt vapaaksi kirjailijaksi, vaan hän työskenteli opettajana läpi työuransa. Tuotantonsa hän kirjoitti muiden töiden ja kodinhoidon ohella. Vaikka Valtonen oli aikansa myyvimpiä kirjailijanimiä, hänen tekijänpalkkionsa olivat verrattain pieniä, vain 15 prosenttia haarukan ollessa 12–22. Muun muassa Joel Lehtonen sai 22 prosenttia. Mitä tähän voisi sanoa? Naisen euro on yhä 84 senttiä.

Kuin hillo munkissa

Esikoisteoksesta Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926) lähtien Valtosen teokset myivät kuin häkä. Elämäkerran mukaan ristiriita siitä, voiko viihdekirjailija olla vakavasti otettava, oli läsnä koko hänen uransa ajan. Nykyisin tiedetään laajalti, että nimenomaan ajanvietekirjallisuudessa usein käsitellään yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita. Valtonen käsitteli esimerkiksi tasa-arvoa, naisten asemaa, työmahdollisuuksia ja sukupuoleen kohdistuvia ennakkoluuloja huumorin keinoin. Hän esitti avioliiton ironisessa valossa, ja hänen naishahmonsa olivat moderneja, itsenäisiä ja kovatahtoisia.

Esikoisteos sai hyvät arviot, kun tekijää luultiin nimimerkillä kirjoittavaksi mieheksi. Kirjailijan paljastuttua naiseksi, joka toimi vielä opettajana, ei ole yllättävää, että seuraavien teosten vastaanotto ei ollut yhtä suitsutusta. Valtonen oli monelle kriitikolle paradoksi; ajateltiin, ettei nainen voi olla humoristi. Kirjailija ei kuitenkaan saanut yhtä paljon lokaa niskaansa kuin esimerkiksi Anni Polva, jota Juha Hurme kutsuu hänestä kirjoittamassaan elämäkerrassa Suomen nuijituin nainen (Teos 2025) maamme ”luetuimmaksi ja haukutuimmaksi kirjailijaksi” (Hurme 2025, s. 15).

Vahvasta feministisestä eetoksesta huolimatta Valtosen teoksia ei joko osattu tai haluttu lukea tasa-arvon näkökulmasta. Oli helppo lyödä kirjoja julkaisevalle naiselle ajanvietekirjailijan tai Uuno Kailaan sanoin ”puolikirjailijan” leima, jolla pyrittiin vähättelemään hänen tuotantoaan ja teemoja, joita teoksissa käsiteltiin. Haavikon mukaan Valtosen naisasia ”kätkeytyi kuin hillo munkkiin, siitä ei puhuttu kirjakritiikeissä eikä elokuva-arvioissa” (s. 159).

Vahvasta feministisestä eetoksesta huolimatta Valtosen teoksia ei joko osattu tai haluttu lukea tasa-arvon näkökulmasta.

Jopa 1960-luvulla, kun tasa-arvokysymykset ja naisten asema nousivat esiin julkisessa keskustelussa, Valtonen nähtiin yhä pelkästään humoristisia kirjoja kirjoittavana opettaja-kirjailijana – ei naisasianaisena. Haavikon mukaan ”naisen asemasta keskusteltiin kuin uutena asiana” (s. 269), eikä Valtosen vuonna 1926 alkanutta uraa osattu liittää osaksi jatkumoa.

Hänen tuotantoaan alettiin lukea feministisestä näkökulmasta vasta hänen poismenonsa jälkeen, kun ”[o]piskelijoiden kiinnostus Hilja Valtosen tuotantoon heräsi laajemmin 1990-luvulla ja voimistui 2000-luvulla. [–] Nyt Hilja Valtosen tuotannosta nostetaan esille niitä piirteitä, joiden hän olisi halunnut tulevan näkyviksi jo kirjojen ilmestymisaikoihin.” (s. 334.) Haavikko ei esittele tarkemmin Valtosesta tehtyä tutkimusta. Ratkaisu on mielestäni ymmärrettävä: elämäkerta rajautuu Valtosen elinkaareen eli vuosien 1897 ja 1988 välille, ja tällöin tämän aikahaarukan ulkopuolella tapahtuneet asiat – tutkimus mukaan lukien – jää teoksen laajemman käsittelyn ulkopuolelle.

Ristiriidoista koherentiksi tarinaksi

Anna-Liisa Haavikon tekemä elämäkerta etenee klassisen kronologisesti lapsuudesta kuolemaan ja käy läpi Valtosen eri rooleja opettajana, päättäjänä kunnallispolitiikassa sekä vaimona, lopulta myös äitinä ja isoäitinä. Elävä kieli ja lukuisat anekdootit tekevät kerronnasta verevää ja nautittavaa luettavaa. Haavikko käyttää näppärästi kullekin ajalle tyypillistä kieltä sanavalinnoissaan, mikä saa tekstin huokumaan kutakin kuvattua vuosikymmentä.

Kerronnan vahva ryydittäminen anekdooteilla on luultavasti ollut luonteva valinta, sillä esipuheessa kirjailija tuo esille Valtosen tavan viihdyttää keskustelukumppaneitaan viljelemällä lyhyitä, humoristisia tarinoita. Yksi mieleenpainuva kuvaus kertoo hääyöstä: ”Nuorikko heräsi, kun aviomies raapi seiniä. [–] ’Minä olen ruumisarkussa’, vaikeroi Kosti unissaan. ’Kaunis uni hääyönä’, totesi tuore vaimo seuraavana aamuna.” (s. 73.)

Saatteen mukaan Valtonen ”rakasti liioittelua tarinoidessaan” (s. 8.), ja menestyskirjailijan tapa varioida kertomuksia onkin aiheuttanut haasteita myös elämäkerran tekijälle. Esimerkiksi ”ihmiset ja ajankohdat saattoivat vaihtua tilanteen mukaan” (mt.). Itse elämäkertaa lukiessa sitä ei kuitenkaan arvaisi: ristiriitaisiin tietoihin viitataan vain muutaman kerran. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, miten elämäkerturi on ratkaissut nämä ristiriidat, joista on niin vähän näkyvissä lopputuloksessa.

Haavikko käyttää näppärästi kullekin ajalle tyypillistä kieltä sanavalinnoissaan, mikä saa tekstin huokumaan kutakin kuvattua vuosikymmentä.

Elämäkerta ei valota pelkästään Hilja Valtosen uraa populaarin kirjallisuuden menestystarinana, taitavana humoristina ja feministinä. Itselleni tuli yllätyksenä Valtosen merkitys Suomen elokuvataiteen kehitykselle. Useista Valtosen romaaneista tehtiin elokuvasovitus, ja ensimmäistä niistä tähdittivät Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Valentin Vaalan ohjaama Vaimoke tuli ensi-iltaan vuonna 1936, vain kolme vuotta kirjan jälkeen. Elokuva oli suurmenestys, ja samalla se toimi Peter von Baghin mukaan todellisena läpimurtona Ikosen ja Palon yhteiselle uralle.

”Aika hyvä, vaikka en pidä pusulopuista”, kerrotaan Valtosen tokaisseen, kun hänet oli maaniteltu Kuopion ensi-iltaan (s. 153). Vain kahdeksan kuukautta Vaimokkeen ensi-illan jälkeen tuli teattereihin Vaalan ohjaama Mieheke, jonka Valtonen kirjoitti suoraan valkokankaalle. Elokuvasta tuli edeltäjänsä tavoin suuri menestys. Kaksikon yhteistyö sujui, ja Vaala ohjasi lopulta viisi Valtosen teksteihin pohjautuvaa elokuvaa.

Kaikki kiertää kehää

Hilja Valtosen teokset ottivat näkyvästi ja kuuluvasti kantaa yhteiskunnallisiin muutoksiin. Esimerkiksi naispuolisten opettajien asema yhteiskunnassa ja kouluyhteisöissä oli monin tavoin epätasa-arvoinen. Heiltä odotettiin nuhteettomuutta, ja heidän vastuullaan oli koulun siisteys, joka ei kuulunut miespuolisten opettajien velvollisuuksiin. Samalla he joutuivat usein hätätilanteissa toimimaan esimerkiksi lääkärin tai papin tehtävissä, sillä opettaja saattoi olla pienen paikkakunnan ainoa korkeasti kouluttautunut henkilö.

Historiateoksia lukiessa tulee usein havahduttua siihen, kuinka edistyksen ja muutoksen ohella jotkin asiat toistuvat, joskus jopa melko samanlaisina. Yksi tällainen on esimerkiksi naispuolisten opettajien massatyöttömyys, johon Valtonen tarttuu Tarvaatar-romaanissaan (1935). Romaanissa kuvataan, kuinka vastavalmistuneet opettajat jäävät työttömiksi, sillä opettajia koulutetaan liikaa kysyntään nähden, kuten elämäkerturi tiivistää: ”Monet ovat ottaneet lainaa paremman elämän toivossa. Haaveet kariutuvat, mutta velka ei katoa. Marjukka tekee kymmeniä hakemuksia ja saa lopulta pätkätöitä.” (s. 142.) Kuvaus on kuin suoraan 2000-luvun alusta.

Toinen vuosikymmenestä – tai jopa vuosisadasta – toiseen toistuva kierre on ihmisten suhtautuminen ajanvietekirjallisuuteen, mikä oli jyrkän tuomitsevaa. Jako ”korkeaan” ja ”matalaan” oli voimissaan 1900-luvulla, ja 1970-luvulla alettiin paheksua myös kaupallisuutta. Ehkä pysäyttävin viihteenvastainen anekdootti oli tieto siitä, että Karvian ja Hankasalmen kunnat joutuivat palauttamaan kirjastoille myönnettävän valtionavun, koska heidän katsottiin käyttävän sitä väärin hankkimalla Anni Polvan, Netta Muskettin ja Sergeanne Golonin teoksia valikoimiinsa. Asiaa puitiin Korkeimmassa hallinto-oikeudessa asti.

Enää ei sentään ajatella, että viihdekirjallisuus turmelee ihmisen. Nykyisin itketään ilosta, kunhan ihminen vain tarttuu kirjaan kännykän tai muun ruudun sijasta ja lukee edes puoli sivua painettua tekstiä. Silti viihdekirjailijat eivät vieläkään saa samanlaisia määriä apurahoja kuin muut, ja palkintosysteemi suosii vakavampana pidettävää kirjallisuutta. Keinotekoinen jaottelu niin kutsuttuun ”korkeaan” ja ”matalaan” on pyritty purkamaan, mutta kulttuurinen asenneilmasto muuttuu hitaammin kuin evoluutio.

Lähteet

Juha Hurme: Suomen nuijituin nainen. Teos 2025.