Sata makkaralaatua ja yksi idea

Kirjailija Sofi Oksasen Puhdistuksen kääntyessä 36 kielelle ja Euroopan johtavien lehtien Le Monden, Die Zeitin ja The Timesin kiittäessä yksimielisesti romaania, virolaisen kirjailijan Jaan Kaplinskin näkemys teoksen laadusta on uutinen, jota suomalainen ei tahdo käsittää. Vielä vaikeampi lienee samaistua venäläiseen, joka yrittää ymmärtää Puhdistuksen luomaa kuvaa neuvostoliittolaisesta.

Kaplinskin mielestä Oksasen kirja kuuluu samaan kategoriaan kuin hänen lapsuudessaan lukemansa Stalinin ajan romaanit, joissa sankarit ja antisankarit toteuttivat roolejaan. Hän pitää Puhdistusta taitavasti kirjoitettuna kauhutarinana, mutta muistuttaa, ettei elämä Neuvostoliitossa ollut vain kauhutarina: i>”Stalinin kuoleman jälkeen NL ei ollut vankileiri.” Rikoksia tehtiin, mutta kaiken kaikkiaan elämä oli usein mielenkiintoista ja hauskaa.

Jos allekirjoittaa edellisen Suomessa, laatusi määritellään taistolaiseksi, ex-stallariksi tai muuten vain tietoa vaille jääneeksi silloin, kun uusliberalistinen historiankirjoitus päätti niin historian lopusta kuin siitä, että usko Marxiin on loppu.

Jos lukee suomeksi venäläisen kirjailijan Juri Mamlejevin (s. 1931) vastauksen kysymykseen, millaiselta 1960-luvun kirjailijan rooli Neuvostoliitossa näytti jälkikäteen katsottuna, tulevat mieleen internetin runoutta vapauttaneet 2000-luvun vaihteen ajat:

”Neuvostosensuurin lisäksi puuttui myös itsesensuuri, vallitsi siis jonkinlainen absoluuttisen vapauden tilanne: mistään korrektiudesta ei ollut puhettakaan, olimme täysin vapaita kaikissa suhteissa, ja juuri täydellisen ilmaisuvapauden ja kaikenlaisten kysymysten käsittelyn avulla kompensoimme yläpuolellamme olevaa tietoisuutemme despoottista katosta. Luulen, etteivät siihen aikaan edes USA:ssa kaikki uskaltaneet julkaista sellaista tekstiä.”

Mitä on vapaus valtiosta, ja mihin se meni netissä niin kuin Neuvostoliitossa? Jos aikoo olla vapaa taiteilija, joka luo jatkuvasti uutta, onko kotimainen kapitalistinen rahatalous jotain muuta kuin ”tietoisuutemme despoottinen katos”. Ei ole, mikäli ymmärsin oikein sen, mitä Elina Jokinen kirjoitti tutkimukseensa Vallan kirjailijat. Valtion apurahoituksen merkitys kirjailijoille vuosituhannen vaihteen Suomessa (Avain, 2010).

Kun Suomen vuoden 1918 sisällissodan haava on edelleen auki, en osaa edes kuvitella, kuinka monta teosta venäläiset luovat Neuvostoliiton ajan tuskista ja riemuista. Kun Sata makkaralaatua ja yksi idea pistää miettimään kirjoittamisen ehtoja, haastattelukokoelma on osoittanut tarpeellisuutensa. Toisaalta yksi idea, jota yritin kuvata Puhdistuksen vastaanoton kautta, ei korvaa sitä, että yhdentoista kirjailijan haastattelut ovat osin eilispäivän uutisia, ja toivottavasti ne vanhenevatkin nopeammin kuin heidän alkuperäisteoksensa.

Miksi minusta kirjoitetaan niin vähän?

Venäläisten nykykirjailijoiden alkuperäistöistä pitäisi olla suomennoksia, ja osin onkin, mutta näihin tietoihin pitää etsiä tarkennuksia kirjaston netistä. Eli haastattelukokoelman suomenkielisen version toimitustyö on jäänyt kesken. Esimerkiksi dekkareillaan tunnetuksi tulleen Boris Akuninin (s. 1956) esittelystä en saa selville, mitkä viisi kahdestatoista Erast Fandorinin seikkailusta (po. tutkimuksista) on suomennettu, ja kuka lie kääntänyt.

Kun näin on, häntä alkaa heiluttaa koiraa; aivan kuten Suomessa kirjailijan haastattelut ovat arvokkaampia lähteitä kuin kirjailijan teokset. Ja ihan kuin Suomessa venäläiset kirjailijat höpöttelevät luomisen tuskistaan sellaisia ristiriitaisuuksia, joista saa hyviä otsikoita. Tosin pietarilaiskirjailijan pitäisi piipahtaa New Yorkissa, että häntä saataisiin haastatelluksi arvostettuun kotimaiseen päivälehteen.

Koska usko on vahva lännessä ja länteen, ettekä kuitenkaan peru maakunnallisen Eira-Kamppi-paikallislehden tilausta, otetaan esimerkiksi Nina Sadurin (s. 1950) vastaus haastattelija Anna Rotkirchin kysymykseen, miksi venäläiset postmodernit kriitikot kirjoittavat hänestä niin vähän eikä palkintoja satele. Elina Jokisen tutkimuksen mukaan tämä vastaus voisi tulla useammankin kotikirjailijan suusta:

”… Täytyy olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tutustua oikeisiin ihmisiin. Minähän en sitä tee. Lisäksi olen kirjoitustyyliltäni niin erilainen kuin he. He eivät kerta kaikkiaan käsitä, mitä tämän suhteen pitäisi tehdä. Kriitikothan kirjoittavat itseään varten. He valitsevat tasolleen sopivan kirjailijan ja alkavat edistää hänen uraansa. Kriitikon omasta koulutuksesta, kehityksestä ja sivistyksestä, omista lahjoista riippuen hän sitten käsittelee vastaavan tasoista kirjailijaa. Minä taas en ilmeisesti ole heidän analysoitavissaan, vai mikä lie. He eivät vain ymmärrä, mikä olen.”

Samaa todistaa Sadurinia yksitoista vuotta nuorempi Mihail Siškin (s. 1961): ”Alkuun minulle oli nuoren ikäni takia hyvin tärkeää, mitä minusta kirjoitettiin. Luulin, että jotkut älykkäät henkilöt, jotka ymmärtävät kirjallisuudesta jotakin, sanovat tärkeitä, viisaita juttuja ja näistä viisaista tärkeistä jutuista riippuu jokin kirjallisuudessa. Kirjojen, vuosien ja kokemuksen myötä tajuaa, ettei arvostelijoilla ole ylipäätään mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa. Kaikki, mitä he sanovat, luonnehtii tekstin sijaan heitä itseään.”

Lukuvinkit

Lopetetaan siis tämä itsehavainnointi. Mutta toivon samalla, että Sadurin ja Siškin kirjoittavat vielä joskus yhden kritiikin.

Lopetetaan makkaralaatujen vertailu ja palataan alkuperäisideaan. Luetaan edes nämä vuodesta 1985 alkaneen perestroikan jälkeen suomennetut teokset, jotka on mainittu tässä kirjassa. Sen jälkeen luetaan vaikkapa Viktor Jerofejevin, Jevgeni Popovin ja Ljudmila Rjabovan suomennokset, joita ei mainita tässä kirjassa. Lukujen jälkeen voin ehkä päätellä, kannattaako uusinta venäläistä proosaa kääntää tämän enempää:

Boris Akunin: Erast Fandorinin tutkimuksia 1—5, suom. Kari Klemelä ja Anton Nikkilä, WSOY 2001 – 2004.
Ljudmila Petrusevskaja: Klarissan tarina, suom. Katja Losowitch, Kirjayhtymä 1989.
Jevgeni Griškovets: Jäljet minussa, suom. 2007 (Tarkemmat tiedot puuttuvat, lähde: Sata makkaralaatua, s. 26).

Viktor Pelevin: Hyönteiselämää, 1999, Genaration P, 2000, Omon Ra, 2002, Kauhukypärä, 2005, Viides maailmanvalta, 2009, suom. Arja Pikkupeura, Tammi.
Nina Sadur: surrealistisia rakkkausnovelleja antologiassa Att begrava en ängel (Söderströms/Ersatz 2008), joka on Sadan makkaralaadun mukaan (s. 191) suomennettu nimellä Kun enkeli haudataan.

Vladimir Sorokin: Jono, suom. Jukka Mallinen, SN-kirjat 1990, Marinan kolmaskymmenes rakkaus, suom. Jukka Mallinen, Orient Express 1992, Pyhän Venäjän palveluksessa: 2027, suom. Arvi Perttu, Like 2008.
Tatjana Tolstaja: Tulta ja pölyä, suom. Marja Koskinen, WSOY 1989.

Ljudmila Ulitskaja: Puhu, Maria: uutta venäläistä naiskirjallisuutta, toim. Arja Rosenholm, Eila Salminen, suom. Arja Rosenholm, Tammi 1997, Iloiset hautajaiset, suom. Elina Kahla, Tammi 2002.

Sadan makkaralaadun toimittajista Anna Ljunggren on venäläisen kirjallisuuden professori Tukholman yliopistossa ja Kristina Rotkirch venäläiseen nykykirjallisuuteen erikoistunut kriitikko ja kääntäjä. Lähtölaukaus kokoelmalle kuultiin nykyvenäläisen proosan illassa Tukholmassa 2001, ja kirjan idea syntyi 2003 osana Tukholman ja Moskovan yliopistojen tutkimushanketta ”Venäjän nykyproosa: traditio, vastatraditio ja uusi estetiikka”. Teos julkaistiin englanniksi ja venäjäksi 2009.