Kansankielestä – De vulgari eloquentia

Danten Kansankielestä -teoksen kääntäminen on kulttuuriteko. Teos johdattaa kielen ja runouden muutosten ympärillä käytävien keskustelujen äärelle.

Mitä Dante Alighierille kuuluu? Häntä ei ole vähään aikaan näkynyt. Tarkkaan ottaen 58 vuoteen, sillä viimeisin suomennos on Elina Vaaran Jumalainen näytelmä vuodelta 1963. Tuore suomennos Kansankielestä – De vulgari eloquentia (1302–1305) ilmestyy mitä sopivimpaan aikaan, sillä syyskuussa 2021 tuli kuluneeksi 700 vuotta runoilijan kuolemasta. Teos on maanpaossa kirjoitettu, keskeneräiseksi jäänyt tutkielma kielten synnystä ja kehityksestä, kansankielisestä runoudesta ja runousopista. Se ennakoi sekä italian kirjakielen syntyyn johtanutta keskustelua että näkemyksiä maailmankansalaisuudesta ja yhtenäisestä Euroopasta.

Vaikka teoksen aihe on kansankieli, se on kirjoitettu latinaksi, sillä kohdeyleisöä olivat aikakauden oppineet. Se on ollut tapana luokitella Danten ”vähäisempiin töihin” (opere minori), joihin kuuluvat myös eri aiheita käsitteleviä pienoistutkielmia sisältävä Convivio (1307, ”Pidot”) sekä uskonnollisen ja maallisen vallan suhdetta pohtiva De Monarchia (1313, ”Monarkiasta”). Nimi De vulgari eloquentia tarkoittaa kirjaimellisesti ”kansankielen kaunopuheisuudesta”, mutta kuten suomentajat Päivi Mehtonen ja Jaana Vaahtera esipuheessaan toteavat, sana ”kaunopuheisuus” on hieman vanhahtava ja vie ajatukset lähinnä kauniiseen puheenparteen; antiikin ja keskiajan puhetaidossa oli kyse paljon muustakin. Kielen sointuisuuden ja retoristen kuvioiden lisäksi Dante pohtii kansankielen soveltuvuutta eri aiheiden käsittelyyn ja eri instituutioiden käyttöön.

Koko Danten tuotanto on omaelämäkerrallista ja itseensä viittaavaa, eikä Kansankielestä ole poikkeus: runoilija siteeraa jatkuvasti omia säkeitään.

Kansankielen mallia etsimässä

Danten elinaikana Italiaa ja italian kieltä sellaisina, kuin ne tunnemme, ei vielä ollut olemassa. Länsi- ja Etelä-Euroopassa puhuttiin erilaisia latinaan pohjautuvia kansankieliä, joilla kirjoitettiin myös runoutta. Arvostetuimpia olivat Etelä-Ranskan oksitaaniksi kirjoittavat trubaduurit, joiden maanpako 1200-luvulla vaikutti myös dolce stil nuovon, ”uuden suloisen tyylin”, syntyyn Toscanassa. Dante luokittelee romaaniset kansankielet kolmeen ryhmään niiden kyllä-sanan perusteella: oïl-kieli (vanha ranska), oc-kieli (oksitaani) ja si-kieli (Italiassa puhutut kansankielet). Luokittelu oli olemassa jo ennen Dantea, mutta hän popularisoi sen ja käytti sitä perusteena koko Italian yhteiselle kansankielelle. Poliittisesti niemimaa oli hyvin hajanainen ja koostui pienistä, keskenään sotivista kaupunkivaltioista.

Danten tavoitteena oli löytää ”vulgare illustre”, jalo kansankieli, joka yhdistäisi toraiset pikkuvaltiot yhdeksi kokonaisuudeksi ja nostaisi kansankielen runouden ja hallinnon kielenä latinan rinnalle ja sen ohi. Omasta isänmaastaan, Firenzestä, karkotettu Dante muotoili myös ajatuksen ”maailmasta isänmaana” ja toivoi, että yhteinen kieli johtaisi rauhanomaiseen yhteiseloon. Vertailtuaan eri puolilla Italiaa puhuttuja kielimuotoja Dante tulee siihen tulokseen, ettei mikään yksittäinen murre täytä kaikkia kriteerejä. Jalo kansankieli on Italian parhaimpien runoilijoiden käyttämää kieltä. Näiden joukkoon hän laski dolce stil nuovoa edustavat Guido Guinizzellin, Guido Cavalcantin, Cino da Pistoian ja ”hänen ystävänsä” eli Danten itsensä. Oikeastaan koko Danten tuotanto on omaelämäkerrallista ja itseensä viittaavaa, eikä Kansankielestä ole poikkeus: runoilija siteeraa jatkuvasti omia säkeitään ja perustelee valintojaan muotoillessaan kansankielisen runouden runousoppia.

Ajatus jalosta kansankielestä kunkin aikakauden parhaiden runoiljoiden käyttämänä kielenä on sikäli moderni, että siinä tunnistetaan kielten alati muuttuva luonne. Vaikka Dante ajalleen tyypillisesti jäljittää ihmiskielten alkuperän Baabelin tornin jälkeiseen hajaannukseen, kieli on hänelle historiallinen ilmiö. Hän tuskin olisi ilahtunut myöhempien kielipuristien näkemyksistä, joiden mukaan italian kirjakielen tuli perustua 1300-luvun kirjallisuuden kieleen. Tällaisia näkemyksiä kuitenkin esitettiin aina 1800-luvulle asti.

Italian kielestä käyty oppineiden debatti tunnetaan nimellä ”la questione della lingua”, kielikysymys, ja se jatkui 1400-luvulta suunnilleen siihen asti, kun Italia yhdistyi vuonna 1861. Erityisen merkittävä hahmo kielikysymyksessä oli humanisti Pietro Bembo, joka 1500-luvulla ehdotti, että malliksi tuli ottaa Boccaccion ja Petrarcan kieli, sillä se edusti puhdasta Firenzen murretta. Ironista kyllä, italian kielen isäksi usein tituleerattu Dante ei Bembolle kelvannut, sillä Jumalaisessä näytelmässä sekoitettiin liikaa eri alueiden murteita ja käytettiin alatyylisiä ilmauksia kuten ”perse” ja ”paska”. Bembon kanta oli vallalla aina 1800-luvun alkupuoliskolle asti. Silloin kirjailija Alessandro Manzoni, joka on tunnettu romaanistaan Kihlautuneet (1842, I promessi sposi, suom. Jalmari Hahl, 1910–1911), ehdotti kansallisen kielen malliksi sen ajan Firenzen sivistyneistön puhumaa kieltä. Näkemys sai laajaa kannatusta, ja se vastaa myös paremmin Danten käsitystä alati muuttuvasta kielestä.

Italian kielestä tuli koko maassa puhuttu kieli vasta oppivelvollisuuden, armeijan ja joukkotiedotusvälineiden myötä. Viimeinen merkittävä yritys puuttua kielen kehitykseen nähtiin fasismin aikana, jolloin italian kieli haluttiin puhdistaa vieraista vaikutteista. Erityisesti maan koillisosissa yleisiä slovenialais- ja kroatialaisperäisiä suku- ja paikannimiä käännettiin italiaksi, ja fasistisissa järjestöissä jopa vaadittiin korvaamaan naismaisena pidetty teitittelypronomini lei (joka on myös naisesta käytetty hän-sana) pronominilla voi. Puhdistusinto loppui fasismin kaaduttua, mutta aikakauden peruja on muun muassa sana tramezzino (kolmioleipä), jolla korvattiin lainasana sandwich.

Kielen lisäksi Danten tutkielmassa pohditaan, mitä aiheita kansankielisen runouden tulee käsitellä ja mitkä runomuodot soveltuvat parhaiten niiden käsittelyyn. Sopivia aiheita ovat hänen mukaansa rakkaus, sota ja oikeudenmukaisuus. Runomuodoista hän pitää jaloimpana canzonea, joka edustaa traagista ja ylevää tyyliä. Mielenkiintoista on, että sonetti on Danten omassa tuotannossa keskeisemmässä osassa, mutta teoksessa esitetty näkemys canzonesta vastaa aikakauden vakiintunutta käsitystä. Canzone on vaativa, eri pituisia säkeitä yhdistelevä muoto, joka syntyi Etelä-Ranskassa mutta tuli erityisen suosituksi juuri Italiassa, jossa se piti pintansa Petrarcasta Leopardiin!

Canzonen lisäksi Danten oli tarkoitus käsitellä myös ballataa ja sonettia, mutta hänen tutkielmansa jäi kesken samoihin aikoihin, kun hän alkoi kirjoittaa Jumalaista näytelmää. Tämä viittaisi siihen, että Danten oli vaikea sovittaa omia teoreettisia ihanteitaan runouden käytännöksi.

Yhä ajankohtainen?

Tyyliltään Kansankielestä on sekoitus kuivaa skolastiikkaa ja runollisen elävää kielenkäyttöä. Jalon kansankielen etsintää kuvataan pantterin jahtaamisena Italian metsissä. Välillä Dante viljelee pistävää sarkasmia kuin yleisöään roastaava standup-koomikko ikään: ”[J]os genovalaiset unohtaisivat ja siten menettäisivät z-kirjaimen, heidän täytyisi joko kokonaan vaieta tai rakentaa itselleen uusi kieli. Z nimittäin muodostaa suuren osan heidän puheestaan.” (s. 111.) On helppo kuvitella runoilija tykittelemässä jossain ravennalaisessa kapakassa.

Keskiaikaiselle skolastiikalle ominainen pedantti käsittelytapa synnyttää myös tahatonta komiikkaa. Näin Dante esimerkiksi argumentoi todistaakseen, että vain ihmisille on annettu puhekyky:

Jos joku esittää vastaväitteenä, että käärme puhui ensimmäiselle naiselle tai vetoaa Bileamin aasiin – käyttiväthän nämä eläimet kieltä – hänelle vastaan: aasin kohdalla enkeli ja käärmeen kohdalla paholainen toimivat niin, että eläimet liikuttivat äänielimiään saaden aikaiseksi artikuloitua ääntä, ikään kuin oikeaa puhetta. Se oli kuitenkin vain aasin kiljuntaa ja käärmeen sihinää. (s. 49.)

Mehtosen ja Vaahteran suomennos sisältää latinankielisen alkutekstin sekä perusteellisen esipuheen, selitysosion ja bibliografian. Teos soveltuu siis varsinkin tutkijoiden ja opiskelijoiden käyttöön.

Klassikkokäännöksiä on tapana perustella sanomalla, että ne ovat ”yhä ajankohtaisia”, mutta mitä annettavaa keskiaikaisella tutkielmalla on asiaan vihkiymättömälle nykylukijalle? Ainakin sukellus kaukaisen ajan kieli- ja runouskäsityksiin voi antaa perspektiiviä omaan aikaamme. On kiehtovaa palata aikakauteen, jolloin meidän itsestäänselvinä pitämiämme asioita, kuten kansallisvaltioita, nykyisiä kirjallisuuden lajeja ja kirjallisuusinstituutioita ei ollut vielä olemassa. Kansankielestä muistuttaa myös, että käsitykset runoudelle sopivasta kielenkäytöstä ja aiheista eivät ole kiveen hakattuja vaan jatkuvan neuvottelun kohteina. Danten aikana kansankielinen runous haastoi latinan ja antiikin klassikot, ja nykyään taas rap-lyriikka, lavarunous ja digitaalinen kirjallisuus laajentavat käsityksiämme runoudesta.