Merihevonen kääntää kylkeään

Mitä kielen keinoin voi ilmaista? Filosofit ovat pitkään etsineet pätevää vastausta. Teorioita on kehitetty runsaasti, mutta usein käytännön näyttö on jäänyt vähäiseksi tai hämäräksi. Onneksi on käytännön kielikemian omaksuneita runoilijoita, jotka sekoittelevat vikkeliä ja helposti syttyviä yhdisteitä. Parhaat sanakokeilut paljastavat hämmästyttävän todellisuuden, joka syöksyy mieliimme ja muuttaa maailmaamme. Kielellä on ainutlaatuinen ominaisuus herättää mielikuvia, yhteyksiä uusiin mielikuviin ja niiden loputtomiin yhdistelmiin.

Eino Santasen runokokoelma Merihevonen kääntää kylkeään ei kuvaa oikeastaan mitään todellisuutta. Tai tarkemmin: mitään todellista. Santasen runojen yleinen tunnelma on ahdistavan plastinen. Tämä ei ole vain huono asia. Se on väite. Kokemukset ja ihmissuhteet keinotekoistuvat. Paikat ovat epätodellisia. Henkilöt ovat liioiteltuja, juoksevat pakkomielteidensä perässä tai harhailevat yliluonnollisissa tajunnantiloissa vailla perspektiiviä. Kaikki kielii suuresta hämmennyksestä, jossa ihminen ei enää tiedä, mitä tuli keittiöstä hakemaan. Kaikki on kuin mainosta.

Juuri tämä on Santasen kokoelman teesi. Keskeisenä teemana on mainos, jota Santanen ei ole tyytynyt käsittelemään vain sanana paperilla. Santanen on syövyttänyt mainoskuvan runon rakenteeseen, muotoon ja syvätasoon: ”Jos näytetään ase, jonkun on ennen pitkää kuoltava. / Jos näytetään tunne, saatamme pian kuulla laukauksen äänen, / se lähestyy. / Jos näytetään laukauksen ääni, tunne on jo matkalla tännepäin.” Runot on otsikoitu mainoksiksi jostakin: ”Mainos uhrista”, ”Mainos runoilijasta”, ”Mainos faabelista”, ”Automainos”. Runot ovat tuokiokuvia, yhtä jäätynyttä hetkeä. Proosamittaisesta lohduttomasta lauseesta lukija voi aistia elämästä ja kokemisesta irtautumisen tuntoja, turhautumista toisintoihin.

”Sen elämä näkee itseensä rakastuneena jäljittelevänä koneena, / imartelevana vertauksena tai kaikuna itsestään, ja rakastuu siksi sen itseään / täyttävään liikkeeseen. Näet hänet vielä monta kertaa makaamassa rannalla. / Niin alkaa tämäkin uni jossa hän pukeutuu kerta kerralta yksinkertaisemmin / vain riisuutuakseen jälleen ja pukeutuakseen, monistuu ja täyttää koko rannan / oman erikoisen yksityiskohtansa toisinnoilla.”

Santasen analyyttisyys tuo mieleen saksalaisen Durs Grünbeinin äkkiväärän runouden, joka niin ikään keskittyy kielen käyttötarkoituksiin ja ristiriitoihin. Grünbeinin tavoin Santanen luonnostelee oman aikansa ilmiöitä ovelin aakkosin. Santanen kuvaa ajatuskulutushysteeristä maailmaa ja kapenevia tajunnantiloja painostavan pedanttisesti: ”Näin vuorosanojen ensi kertaa syntyvän / nopeasti sammuvan viimeistä kertaa. / Näin valoon vangitut ihanat kummitustunteet, / teatterin joka mainosti elämää: / ’Suudelmia omassa liemessään.’” Vaivihkainen huumori kulkee kuitenkin kokoelman läpi ja tekee teoksesta luettavamman.

”Tulee istua häämatkalla urheiluautossa kun kirahveja talutetaan ohi / ja rakastaa. Kirahvit nyökkäävät ohimennessään kevyesti, ne ovat / surrealistinen klisee, ilman ohjaavaa kättä ne eivät osaa kuin tahria. Ne / nyökkäävät kaukaisin tavoin. Ja totisesti alpit nyökkäävät, patsaat kiertävät/ tämän kuoleman kaukaa.”

Toisaalta Santasta lukiessa tulee mieleen eräs toinen saksalaisen, Wittgenstein, jonka teoriat kielen ja filosofian kohtaamisista ovat joko vastaus kaikkeen tai eivät mihinkään. Wittgenstein uskoi, että kun kieli puhdistetaan epäselvyyksistään, filosofian ongelmat ratkeavat. Runoutta hän ei juuri ymmärtänyt ja käytti usein runollisia lauseita esimerkkeinä hämärästä kielenkäytöstä. Santasen kokoelma ei ole hyvä esimerkki loogisesta kielenkäytöstä, päinvastoin: se on kokoelma hämäriä lauseita, jotain, josta Wittgenstein olisi luultavasti saanut kohtauksen. Kokoelma yllättää epätäydellisillä lauseilla ja keskeneräisillä sanoilla. Mutta se toimii – kuten Tractatus logico-philosophicus – suljettuna systeeminä, omana kielensisäisenä kokonaisuutenaan, kielipelinä.

”Nku kuu välkähtää hylätyn raviradan yllä, / kolikko meren kielen alla, unk pohjavirta kääntyy, lautturi heijastaa. Ja / kuinka sinä juokset siipi maassa nyt ravirataa, eilinen pegasos, suttuinen / pikselikasa, jok äitti ett aailma o apaa on kuva joka pysyy.”

Merihevonen kääntää kylkeään säilyttää mysteerin. Kuitenkin sitä lukiessa tajuaa yllättäviä asioita. Santasen lyriikka koettelee ymmärrystä ja vaihtaa tunnetiloja väkisin. Sanoja on paljon, ja ne ovat hämäriä, mutta minkäs teet. Kokoelma on edelleen siinä, ilkkuu jollekin ja monistuu. Pyörittää kielensisäistä postmodernia painajaista, jossa tunteet ja sukkeluudet mahdutetaan nopeisiin leikkauksiin, monistetaan ja ripotellaan pitkin primetime-ajanlaskua, omassa liemessään nautittaviksi.