”Sanassa maahanmuuttaja on vähän kitkerä jälkimaku”. Kirjallisen elämän ylirajaistuminen 2000-luvun alun Suomessa.
Hanna-Leena Nissilä
Oulun yliopisto 2016
120s.
Kun mitkään sanat eivät tunnu sopivilta
Onko Hassan Blasim suomalainen kirjailija? Jos ei, pitäisikö hänen olla? Jos on, niin mitä sitten? Entä Zinaida Lindén, Alexandra Salmela tai nyt jo Suomen taakseen jättänyt Umayya Abu-Hanna – ovatko he suomalaisia kirjailijoita?
Globalisaation myötä ihmiset, kirjat, käsitteet ja sanat matkaavat maailmalla enemmän kuin ennen – jopa maantieteellisen Suomen alueelle. Mutta miten sujuu matka ”suomalaiseen kirjallisuuteen” tai muihin intellektuaalisiin tapahtumapaikkoihin? Tätä valottaa tuore Hanna-Leena Nissilän väitöskirja, jossa tarkastellaan kirjallisuuden rajoja, rajojen ylityksiä, nimeämisiä ja nimeämättä jättämisiä.
Nissilä näkee kirjallisuuden osana mediamaisemaa, joka uusintaa ja tuottaa käsityksiä maailmasta.
Muita kieliä kuin suomea, ruotsia tai saamea puhuvien määrä on Suomessa liki kymmenkertaistunut 2000-luvulla. Puhuttuja kieliä on nyt noin 150: suurimpia puhujaryhmiä ovat venäjän-, viron-, somalin-, englannin-, arabian-, kiinan- ja thainkieliset. Tästä joukosta on 2000-luvun mittaan debytoinut kohtalaisen moni kirjailija. Maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen liittyviä kysymyksiä ovat käsitelleet myös useat kantaväestöön kuuluvat kirjailijat.
Oulun yliopistossa väitelleen Hanna-Leena Nissilän tutkimuksen tavoite on tuottaa tietoa uudesta niin sanotusta maahanmuuttajakirjallisuudesta. Siinä se onnistuu hyvin. Yksi väitöskirjan ansio onkin, että se tuo näkyväksi kirjailijakaartia ihan konkreettisin nimi- ja kirjalistoin. Omakustanteet, internetissä julkaiseminen ja kaksi- tai monikielisesti toimiminen näyttävät olevan uuden ylirajaisen kirjallisuuden toimintatapoja. Myös kolumnit ja puheenvuorot ovat tärkeitä. Kirjallisuuden Nissilä näkee osana mediamaisemaa, kuvitteellista maailmaa, joka uusintaa ja tuottaa käsityksiä maailmasta. Väitöskirjassa tarkasteleekin kirjallisuuden lisäksi journalismia, kuten kirja-arvioita ja kirjailijahaastatteluja.
Monikulttuurista vai ylirajaista?
Jos aiemmin käytiin keskustelua ”suomalaisuuden” suhteesta ”monikulttuurisuuteen”, on useimmiten nykyisin kuultu käsite ”ylirajaisuus”. Ylirajaiseen kirjallisuuteen voidaan laskea kuuluvaksi sekä valtion (ja kielten) rajojen sisällä että ulkopuolella elävää kirjallisuutta, Suomen tapauksessa esimerkiksi Tornionlaakson ja Karjalan alueen kirjallisuus, pohjoisnorjalaisten kveenien kirjallisuus, ruotsinsuomalaisten kirjallisuus sekä muu ulkosuomalaisten kirjoittama kirjallisuus.
Ylirajainen kirjallisuus on ennen kaikkea liikettä ja vuorovaikutusta. Ylirajaiseen kirjallisuuteen voi sisällyttää myös Suomessa syntyneet, mutta Suomen ulkopuolella asuvat ja kirjoittavat kirjailijat, valtakulttuuriin kuuluvat ja Suomessa julkaisevat kirjailijat, jotka sijoittavat teostensa tapahtumat kokonaan Suomen ulkopuolelle sekä suomalaiseen valtakulttuuriin kuuluvat kirjailijat, jotka ovat saaneet vaikutteita maahanmuuttajakirjailijoilta. Ylirajaista liikettä tapahtuu siis Suomeen päin suuntautuvan liikkeen lisäksi myös Suomen sisällä ja Suomesta ulospäin; ylirajainen kirjallisuus operoi kansallisten kaanoneiden ulkopuolella.
Ylirajainen kirjallisuus operoi kansallisten kaanoneiden ulkopuolella.
Saa nähdä, miten hyvin ylirajaisuuden käsite kotoutuu arkikäyttöön – omiin korviini se kuulostaa oudolta, vähän psykologiseen diagnoosiin viittaavalta. Kun ylirajaisuuteen sisällytetään vielä kansallisten, kielellisten ja kulttuuristen rajojen lisäksi kaikki muut mahdolliset rajat ja eronteot (kuten sukupuoli, luokka, etnisyys, uskonto jne.) ollaan jo lähellä ”intersektionaalisuuden” käsitettä, kuten Nissilä kirjoittaakin.
Mietin myös sitä, mahtuvatko ylirajaisen kirjallisuuden laveaan käsitteeseen esimerkiksi ne lukuisat ulkomailla asuvat toimittaja-kirjailijat, jotka julkaisevat monenlaisia tekstejä suomeksi? Yksi esimerkki heistä on Pia Heikkilä, joka toimittajan työnsä ohella kirjoittaa Etelä-Aasiaan sijoittuvaa naistenviihdettä suomeksi. Entä ovatko toimittaja-kirjailijat ylirajaisia kirjoittaessaan tietokirjoja maista, joissa asuvat ja elävät? Jonnekin tietokirjan, matkakirjan ja omaelämäkerran väliin sijoittuvia, etenkin naisten kirjoittamia kirjoja on viime vuosina ilmestynyt useita, esimerkiksi Satu Rommin Intia-kirjat, Reeta Paakkisen Turkki-kirjat tai Satu Rämön Islanti-kirja. Myös Nissilä kiinnittää huomiota juuri naisten rooliin ja kysyy, miksi kirjailijanaisilla on niin keskeinen rooli kirjallisuuden siirtymässä kansallisen tuolle puolen.
Jos on ylirajainen vähän hankala sana, ei ole helppo käsite ”maahanmuuttajakaan”: antaahan se ymmärtää, että joku muuttaa maahan aina vaan, pääsemättä koskaan perille. ”Maahanmuuttajakirjallisuus” puolestaan ikään kuin viittaa siihen, että teosten teemat liittyvät väistämättä maahanmuuttoon; näinhän ei suinkaan aina ole.
Onko ruotsi vähemmistökieli?
Sinänsä ylirajaisuushan ei ole mitenkään uusi ilmiö Suomen kirjallisuudessa. Nissilä listaakin ansiokkaasti kaikkea sitä kirjallisuutta, joka nykyisin voitaisiin tähän kategoriaan sijoittaa. Perinteisesti Suomessa on kirjoitettu ainakin suomeksi, ruotsiksi, saameksi, romanikielellä, tataariksi ja meän kielellä – ja lisäksi useilla murteilla ja slangeilla. Mutta toki 2000-luvulla kirjallinen elämä on muuttunut uudenlaisen kansainvälistymisen myötä. Uudeksi ylirajaiseksi kirjallisuudeksi Nissilä määrittelee sen, mikä on rajautunut maahanmuuttajataustaisten ja usein myös muunkielisten, eli muilla kuin suomen, ruotsin tai saamen kielellä, työskentelevien kirjailijoiden julkaisemaksi kirjallisuudeksi.
Kyse on maailman parhaiten turvatusta vähemmistöstä.
Ihmettelin vähän, miten hyvin ruotsi ja ruotsinkielinen kirjallisuus soljahtavat kaikkien muiden vähemmistökielien luetteloon. Nähdäkseni ruotsinkielinen kirjallisuus on ruotsin kielen virallisen aseman ja lukuisten suomenruotsalaista kulttuuria tukevien säätiöiden ansiosta aivan erilaisessa asemassa kuin mikään muu Suomessa käytetyistä ns. vähemmistökielistä. Kuten Umayya Abu-Hanna aikoinaan totesi, kyse on maailman parhaiten turvatusta vähemmistöstä, jolla on mahdollisuus hakea rahoitusta monista eri lähteistä, Ruotsia myöten. Tässä mielessä suomenruotsalaisia kirjailijoita ei kannata verrata täysin erilaisissa tilanteissa työskenteleviin taitelijoihin.
Maahanmuuttaneiden taitelijoiden asemaa selvittäneiden tutkimusten tapaan Nissilän väitöskirjasta käy ilmi, että kulttuurin ala on jossain määrin suopeampaa erilaisia eroja kohtaan, verrattuna esimerkiksi talouselämään tai politiikkaan. Olennaista pitkäjänteisen työskentelyn kannalta on tietenkin raha ja muu tunnustus, se, onko mahdollista päästä esimerkiksi Kirjailijaliiton jäseneksi tai Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Tosin monet palkintoinstituutiot ovat jo muuttaneet palkitsemisperusteitaan avoimemmiksi, samoin ainakin pienemmät apurahajärjestelmät.
Artikkelimuodolla on puolensa
Nissilän väitöskirja koostuu neljästä julkaistusta artikkelista sekä johdanto- ja yhteenvetoluvuista. ”Jälkikoloniaalinen naiskirjoitus – suomalaisen kirjallisuuden uudet tulokkaat” (2007) artikkeli valottaa Ranya ElRamlyn Auringon aseman ja Umaaya Abu Hannan Nurinkurin -teoksen laajentaneen jo 2000-luvun alkuvuosina käsitystä suomalaisesta kirjallisuudesta. Toinen artikkeli, ”Ranya ElRamly ja Auringon aseman vastaanotto” (2009) paneutuu syvemmin niihin määrittelyvaikeuksiin, joita palkittu teos määrittelijöilleen tuotti: voiko kirjoittaa ”maahanmuuttajaromaanin” vaikka ei olekaan maahanmuuttaja? Ja miksi teoksia ylipäänsä pitää kategorisoida?
Kolmas artikkeli, ”Women writers with im/migrant backgrounds transnationalizing Finnish literature – Perspectives on the reception of debut novels by Lindén, ElRamly, Abu-Hanna and Salmela” (2016) tuo tarkastelun kohteeksi edellä mainittujen kirjailijoiden lisäksi ruotsiksi kirjoittavan, venäläissyntyisen Zinaida Lindénin sekä Slovakiasta kotoisin olevan, suomeksi kirjoittavan Alexandra Salmelan. Kansalliset rajat ylittävä sukupuolipositio näyttää tarjonneen näille naisille aivan erityisen tilan puhua suomalaisuudesta, sitä horjuttaen ja uudistaen.
Suomi säilyi kulttuurisesti, kielellisesti ja etnisesti homogeenisena maana turhan pitkään.
Väitöskirjan neljäs artikkeli, Kansainvälistyvä kirjailijakunta (2013), on kirjoitettu yhdessä Eila Rantosen kanssa. Kirjallisuushistoriaan kirjoitettu luku esittelee yleisesti uutta suomalaista ylirajaista kirjallisuuden kenttää. Viides ja viimeinen artikkeli, Vuotoja kansallisessa säiliössä – muistiinpanoja tutkimusmatkaltani ylirajaiseen kirjallisuudentutkimukseen, on metodologinen reflektio tutkimuksellisiin valintoihin matkan varrella. Metodologiaan kiinnitetään väitöstyössä paljon huomiota, mikä onkin tärkeää. Onhan oleellista, ettei mitään kirjallisuutta lueta täysin läpinäkyvänä ikkunana joidenkin tietynlaisten ihmisten elämään. Paljon puhuttu metodologinen nationalismi, tutkimuksen perusoletusten rajaaminen vain yhtä kansaa ja kansallisuutta koskevaksi, saa niin ikään paljon huomiota osakseen. Huomion kiinnittäminen erilaisiin liikkeisiin, virtauksiin, ylirajaisuuteen onkin paikallaan; mikään kirjallisuushan ei synny tyhjiössä tai säiliössä, eivätkä edes suomeksi kirjoittavat valtaväestöön kuuluvat kirjailijat kirjoita tyhjiössä.
Artikkeliväitöskirja puoltaa hyvin paikkaansa, kun tekijä haluaa osallistua ajankohtaisten ilmiöiden hahmottamiseen monografiaa nopeammin, kuten Nissilä kertoo tehneensä. Muoto tuottaa tietenkin toistoa jonkun verran, mutta viis siitä. Kaiken kaikkiaan väitöskirja on harvinaisen sujuvaa luettavaa ajankohtaisesta ja tärkeästä aiheesta. Se on hyödyllistä luettavaa kenelle tahansa nykykulttuurista ja erilaisten erojen ymmärtämisestä kiinnostuneelle lukijalle.
Etnisyyttä ja monikulttuurisuutta koskevat keskustelut ovat nousseet Suomessa näkyvään rooliin, vaikka Albanian tavoin Suomi säilyikin kulttuurisesti, kielellisesti ja etnisesti suhteellisen homogeenisena maana turhan pitkään. Erilaisiin eroihin kohdistuu edelleen kiusallista puhetta: lokeroidaan kirjoittajat ja kirjallisuus oudosti, odotetaan ”suurta maahanmuuttajaromaania” ja etsitään eksotiikkaa vaikka väkisin. Maahanmuuttajataustaiset nähdään usein enemmän jonkin ryhmän edustajina kuin yksilöinä ja julkisuus on usein kiinnostunut lähinnä tuosta ryhmästä – tai ainakin toistamaan omia oletuksiaan sen olemuksesta.