Sivuviiva

Hannu Kankaanpää on runoilija ja esseisti, joka on aloittanut uransa 1980, samana vuonna kuin vaikkapa Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Kari Levola. Sivuviivoja-esseekokoelmaa edeltää pitkä rivistö kirjoja, joista suurin osa on runoteoksia.

Ensimmäisessä Sivuviivan esseistä Kankaanpää kuvaa oman uransa kehitystä lupaavasta esikoisteoksesta, kulttuurikommentaattorin ja -aktiivin roolista 1990-luvun lamaan, jolloin hänet monen muun runoilijan kanssa heitettiin ulos kustantajalta. Laman jälkeen seuraa hidas nousu, ja Kankaanpää otetaan Enostonen hoiviin. Tämän jälkeen elämä näyttää työnteon suhteen taas hiukan valoisammalta, kritiikkikin on näyttänyt vihreää valoa.

Minä aloitan tämän kritiikin punaisella: Kankaanpään tyyli kirjoittaa ei ole niitä tuoreimpia. Hän pyrkii kielen värikkyyteen ja onnistuu siinä välillä, mutta toisella kertaa lankeaa kuluneisiin kielikuviin. Esseiden rakenteessa häiritsevät sovittavat lopetukset, joissa yritetään kauniisti sulkea teksti. Muutama essee sentään on jäänyt kutsuvasti raolleen.

Unohdetut kirjailijat

Ilmaisun sijasta tai siitä huolimatta minua kiinnostaa Kankaanpään esseiden näkökulma maailmaan. Kankaanpää puolustaa väheksyttyjä ja ohitettuja, niin kirjallisuudessa kuin elämässä. Ei hän ensimmäinen kadonneiden kirjailijoiden esiin kiskoja ole: Juri Nummelin on koonnut viime vuosina kaksi antologiaa, joissa hän esittelee kadonneita kirjailijoita. Ryhmä kirjallisuudentutkijoita taas on kirjoittanut Hiidenkiveen usean osan kirjoitussarjan kirjallisuushistorian ohittamista kynäilijöistä.

Eikä pidä unohtaa feministitutkijoita, joiden elitististä otetta Kankaanpää kritisoi, vaikka samaan hengenvetoon kirjoittaa naiskirjailijoita historiaan kuin kunnon feministi konsanaan. Toinen Kankaanpäätä kiinnostavista aiheista, työläisyys, on vastaavasti juuri nyt synnyttämässä tutkimusprojektia. Marginaalin sijasta Kankaanpää taitaa tällä hetkellä ratsastaa nousevalla aallolla.

Kankaanpää mainitsee Eila Kivikk’ahosta muun muassa pitkän hiljaisuuden ennen tämän viimeistä teosta 1995, arvostetun kirjailijan haluttomuuden antautua kritiikin kohteeksi. Viljo Kajavalta Kankaanpää analysoi väheksyttyjä proosateoksia ja nostalgista puhekuororunoutta.

Eila Pennasen taitava Mutta-romaani – unohdettu sekin, kuten koko kirjailija – esittelee kompleksisen päähenkilön, itsetietoisen työläisnaisen, jonka hahmoa Kankaanpää innoittavasti pohtii. Muistuttaapa hän myös sekatyöläisenä raataneesta Kaarina Mäkilästä, joka vihdoin lasten vartuttua sai julkaistua omia teoksia, oman elämänsä näköisiä. Sanomisen tahto oli ollut lapsuudesta asti, mutta kun omat teokset ovat vihdoin kansissa, ihan oikealta kustantajalta, eivät ihmiset haluakaan niitä ostaa.

Runon kirjoittamisen prosessi on yksi asioista, joita Kankaanpää sivuaa. Hänelle luominen on kontrolloimatonta: runo tulee tai ei. Aihetta ja käsittelytapaa ei käy määrääminen tietoisesti muotivirtausten mukaan. Onnellisessa tapauksessa runoilija onnistuu koskettamaan lukijoitaan. Lukijat ehkä tykkäävät, mutta usein taiteen portinvartijat tuhahtavat.

Säveltäjistä Kankaanpää kirjoittaa tästä näkökulmasta: musiikin kuulijan lemmikit eivät aina ole samoja kuin eliitin suosikit. Entäpä sitten, jos eliitin miellyttämisestä tulee pakko, kuten äärimmäisessä muodossa Neuvostoliitossa? Tästä Kankaanpäällä on esimerkkinä Šostakovitš, jonka musiikista hän myöntää pitävänsä, oli se säädeltyä tai ei.

Äiti ja poika

Naiskirjailijoiden tarinat työtä ankarasta tekevistä, miehen ja lasten ikeessä puskevista naisista yhtyvät Kankaanpään oman äidin tarinaan. Äiti elätti perhettään yötä myöten isän sairastellessa ja lauleskellessa kuorossa. Paitsi naisten raadannan, jonka vastineena on miesten lurjusmaisuus ja vastuunpakoilu, Kankaanpää löytää romaaneista naisten keskeisen solidaarisuuden, jonka tunnisti äitinsä elämässä.

Naisten ikuinen arki selittää heidän kovuutensa, jonka Kankaanpää itsekin sai lapsena tuta. Se, miltä isän ja äidin tavat toimia näyttivät Kankaanpäästä lapsena, kontrastoituu hänen aikuisen ymmärrykseensä heidän elämänsä olosuhteista.

Sivuviivan esseet juhlivat sekä tekijän että vastaanottajan vapautta. Musiikin omapäisenä ”harrastajana” Kankaanpää kannustaa myös kirjallisuuden ystäviä: lue vain sitä mitä itse haluat! Kriitikko ei aina ohjetta voi noudattaa, kuten Kankaanpää itsekin tietää. Luin junassa Kankaanpään kirjaa, kehotuksesta. Yhtäkkiä olin Turussa, nytkähdin asemalle äidin ja pojan kohtaamattomuuden tarinasta. Minulle se oli surullisin ja hienoin osa kokoelmaa.