Suunnitelma loppuelämän varalle

Pitkän uran kirjailijana tehneen Hannu Mäkelän 75-vuotiaana kirjoittama esseeteos Suunnitelma loppuelämän varalle ja erityisesti siinä muodostuva ”Huoneentaulu” tarjoavat paneutuvalle lukijalle runsaasti ajateltavaa. Tekstin kanssa on helppo keskustella. Kirja on myös muistelma, ja siksi siinä korostuvat lapsuus ja nuoruus. Kirjailija tarkastelee elämäänsä rauhallisella mielellä ja pohtii matkan varrella oppimaansa. Nimestä huolimatta varsinaisesta suunnitelmasta ei niinkään ole kysymys.

Kirjan johdannossa Mäkelä kertoo itse keksineensä kirjan nimen. Sen lisäksi, ettei se tunnu oikein vastaavan sisältöä, sama nimi on jo käytössä Paavo Haavikon Yrityksen omaksikuvaksi (1987) toisessa osassa. Onko kyseessä sattuma vai tietoinen harhautus? Mäkelä on maininnut Haavikon yhdeksi esikuvakseen. Myöskään lukujen otsikointi ei säväytä. Yksittäisten, sisältöä huonosti kuvaavien sanojen sijaan olisin kaivannut konkretiaa. ”Huoneentaulun” sisällön olisi voinut siirtää suoraan otsikoiksi. Koko idea huoneentaulusta vaikuttaa vähän irralliselta.

Heti kirjan saatuani huomioni kiinnittyi kuitenkin huolelliseen toimitustyöhön. Se ilahdutti. Kansien väriksi olisin valinnut jonkin muun kuin valkoisen, joka ei käsittääkseni ole etenkään iäkkäämpien miesten lempiväri. Mäkelä kertookin, ettei pidä edes hengityssuojainten valkoisesta väristä. Näinä maailman aikoina puhe hengityssuojaimista tuntuu ajankohtaiselta. Kirjan ilmestyessä ne eivät vielä olleet päivän sana.

Kaiken alku on liike, ja alussa oli Sana

”Ikääntynytkin voi ajatella”, Mäkelä kirjoittaa (s. 10). ”Ja kun pää toimii, on ihmisen elämä yhä mahdollinen. Näin uskon ja tähän myös elämänhaluni ja toivoni perustuu.” (s. 18.) Monenlainen kangistuminen uhkaa ihmistä iästä huolimatta. Ihminen on peruslaiska, ja vakiintuneista tavoista luopuminen ja uuden omaksuminen voi olla yllättävän vaikeaa. Onneksi henkiselle ja fyysiselle kehitykselle ei kuitenkaan ole olemassa varsinaisia herkkyyskausia.

”Silti liikkeellä pitää olla. Jos siitä luopuu, kangistuu tuoliin. Ja jos ei rasita päätä, hyytyy.” (s. 11.) Mäkelän tuotantoon kuuluu myös runoja. Runoilijuus ja kirjailijan taiteellinen vapaus näkyy tämänkin kokoelman kielessä. Kappaleen alussa olevasta lainauksesta syntyy vaikutelma kuin kirjailija puhuisi ääneen miettien samalla sanomisiaan. ”Huoneentaulua” laatiessaan Mäkelä pohtii parasta mahdollista sanamuotoa tarkasti. Läpi teoksen näkyy hänen rakkautensa sanoihin.

Hän puhuu myös sanan avaamisesta, mikä kuulostaa musiikilta kielen ystävän korvissa.

Raha ratkaisee

Yksinhuoltajaperheessä kasvanut Mäkelä kirjoittaa rahasta kiinnostavasti. Köyhyys on tullut tutuksi jo lapsuudessa. Tämä on opettanut hänelle suunnitelmallisuutta. En silti olisi nimennyt rahaa käsittelevää lukua ”Suunnitelmaksi”, vaan joksikin konkreettisemmaksi, kuten ”Huoneentaulussa”: ”Elä niin, että menot ovat tuloja pienemmät.”Lisäksi rahaan palataan vielä uudestaan ”Rahaksi” nimetyssä luvussa. Lukijalle ei selviä, miksi näin tapahtuu. Matkustamiseen kirjailija kertoo käyttäneensä paljon rahaa, muttei toisaalta kadu ainoatakaan tekemäänsä matkaa. Liikkeellä olemisen teema näkyy jälleen tässäkin.

Hyvää odotellessa

”Suunnitteleminen on helppoa, toteuttaminen ei”, toteaa Mäkelä (s. 19). Elämää voi elää myös odottaen. Pessimismiin taipuvaiseksi itseään luonnehtiva kirjailija kertoo vanhemmiten oppineensa, että elämässä voi tapahtua myös odottamatonta hyvää.

Mäkelä miettii paljon uskon olemusta. ”Kun 1960-luvulla Hannu Salama tuomittiin jumalanpilkasta, uusi vuosituhat on kääntänyt kelkkansa aivan toiseen mäkeen. Voidaan kysyä, onko missään jyrkkyydessä koskaan mitään järkeä.”(s. 46.) Tässäkin näkyy kirjailijan kielellinen taituruus: kääntää kelkkansa toiseen mäkeen.

Yksi luku on nimetty ”Toivoksi”, ja tätä aihetta kirjailija kuvaa oikeastaan halki kirjan. ”Toivo”-luvussa kiinnostavinta on silti sitaatti Francis Baconin Novum Organumista (1620),jossa kerrotaan hänen kehittämästään opista ajatustottumuksista, jotka saavat ihmiset erehtymään. Näitä ovat ihmislajin ominaisuuksista, yksilön subjektiivisesta näkökulmasta ja kielen käytöstä johtuvat virhekäsitykset sekä auktoriteettien iskostamat harhaluulot. Mäkelä pohtii, kuinka ”kaikkialla maailmassa kaikki kansat tekevät yksilöittensä kautta samat virheet toisia kansoja katsoessaan ja päätyvät usein vihaamaan tai halveksimaan heitä, vaikka he ovat kaltaisia kaikessa”(s. 52). Luku käsitteleekin lähinnä Baconin ajattelua, ja toivo on peräisin hänen aforismistaan.

Mäkelän huoneentaulussa on kaksikymmentäviisi kohtaa. Kirjailija hioo yksittäisiä ajatuksia tarkasti. Myös ”Huoneentaulu” kokonaisuudessaan olisi vaatinut hiomista ja tiivistämistä. Sitä vaivaa sama keskittyneisyyden puute kuin vähän koko teosta. Asiaa on paljon, sinänsä kiinnostavaa ja punnittua. Tuntuu kuitenkin siltä, että sanomisen, osin saarnaamisenkin, tarve ottaa jonkinmoisen ylivallan. Kirjailija myöntää tämän itsekin. Hän tietää osaavansa kirjoittaa ja saavansa siitä myös rahaa. Vireydellekin kirjoittaminen tekee hyvää. ”On selvää, että tässä eriäänisessä maailmassa monet kohdat voivat tuntua vanhan miehen mutinalta, mutta ehkä kirjasta löytyy muutakin” (s. 10).