Runoja 1950-2000

Hans Magnus Enzensberger (s. 1929) on saksalaisen kulttuurialueen tunnetuimpia eläviä nykyrunoilijoita. Hän on herättänyt huomiota protestihenkisyydellään jo viidellä vuosikymmenellä.

Enzensbergerin aikalaiskollegat, toisen maailmansodan jälkeen aloittaneet (länsi)saksalaislyyrikot omaksuivat ”konkreetin runouden” ohjelman. Sillä oli juurensa vuosisadan alun surrealismissa, se hylkäsi symboliikan ja käytti sanoja strukturalististen pelien materiaalina.

Enzensberg protestoi – paitsi ottamalla esiin kiusallisia aiheita, mm. poliittisia kysymyksiä – hiomalla runon perinteisiä keinoja äärimmäisyyksiin asti. Runoilusta tuli tarkkuustyötä. Enzensbergerin runoihin ei ole sanaakaan lisättävää, eikä niistä voi ottaa pois sanaakaan.

Kirjallisuuden kentillä eri rooleissa toiminut Enzensberger tuntee lyriikan perinteen ja uskaltaa viljellä modernin lyriikan hylkimiä muotoja: retorisuutta, draamallisuutta ja eeppisyyttä. Enzensbergerin tyyli on eri muotokokeiluista huolimatta aina sama: se on täsmällistä havaintojen, huomioiden, ajatusten ja ideoiden luettelointia. Häntä kiinnostavat toistot, rinnakkaisuudet ja säännönmukaisuuksien absurdi epäloogisuus.

Enzensbergerin minähahmo, runoilija, voisi olla kuin ”Suuri jumalatar” samannimisessä runossa: ”Hän parsii ja parsii / kumartuneena rikkinäisen parsinsienensä ylle, / langanpää huulten välissä. /–/ Miten pieni hänestä on tullut, / pieni, sokea ja kurttuinen! / Sormustimellaan hän tunnustelee / maailman reikiä / ja parsii ja parsii.”

Markku Innon laatima ja suomentama valikoima sisältää Enzensbergerin lyriikkaa tasaisesti eri vuosikymmeniltä, puolisensataa runoa. Mukana ovat itseoikeutetusti muistumat runoilijan Suomi-yhteyksistä, kuten ”Suomalainen tango”. Myös ”Uusissa runoissa Innon valikoimaan” on Suomi-viite, ottaa sen sitten imarteluna tai ironiana: ”Bogotássa oli kylmä. / Kaikki ravintolat kiinni / Mindelheimissa Mindelin varrella. / Fidzisaarilla rankkasade. / Helsinki on buukattu täyteen. / Torinossa puhtaanapitolaitos lakossa. /–” (”Pieni laulu liikkuvuuden kunniaksi”).

Innon suomennostyö on uraauurtavaa, ja koska minulla ei ole alkutekstejä käytössäni, en lähde aprikoimaan sen osuvuutta. Muutama sananvalinta, kuten ”kamu”, ei sovi mielestäni Enzensbergin täsmällisen korrektiin kielimaailmaan. Mutta tärkeämpää on tarttua toimeen kuin olla tekemättä mitään virheiden pelossa. Näin todistaa runo ”Tarpeeton ylipyyhittävä”: ”– / etkö ole kyllästynyt / pelkästä pelosta / pelkästä pelkäämisen pelosta / sanomaan jotain väärää // aina väärää?”