Hirven klaani

Hirven klaani on erittäin tärkeä kirja. Sen teema on ihmisen suhde luontoon, joka ei ole enempää eikä vähempää kuin ihmiskunnan kohtalonkysymys. Luonto ei tarvitse ihmistä, mutta ihminen tarvitsee luontoa. Luontokirjoilla ja -kuvilla on mahdollista vaikuttaa ihmisten luontosuhteeseen.

Suomessa julkaistaan vuosittain kymmeniä luontokirjoja, ovathan luontokuvaajamme maailman ehdotonta huippua. Useimmat teokset tyytyvät kertomaan jostain alueesta, ympäristötyypistä tai lajista. Tietoahan pystyy jakelemaan jokainen luku- ja kirjoitustaitoinen, jos ei muuten niin kopioimalla muilta sen suuremmin aiheeseen syventymättä.

Vaikka vannomme tiedon nimiin, luonnon tuhoutuminen kiihtyy sitä nopeammin mitä enemmän sen tuhoutumisesta tiedämme. Ihmiseen voi vaikuttaa paremmin yhdistämällä tietoa ja tunnetta, mutta ani harva luontokirja pystyy herättämään lukijoissaan voimakkaita tunteita ja tekemisen tarvetta luonnon puolesta.

Luontokuvauksen mestarit ovat harvassa

Ehkä luontokirjailijoiden pitäisi hakea oppia elävän luonnonkuvauksen pioneereilta ja ylittämättömiltä mestareilta, kuten Aleksis Kiveltä. Hänellä oli henkilöidensä elämänpiirin maalaamiseen sellaiset vehkeet, joita nykypäivän luontokirjailijan digikamerat, kännykät, laajakaistat tai internetit eivät pysty syrjäyttämään. Pitää kulkea metsiä ja vainioita, asua rannoilla, yöpyä tulilla, pitää eläimiä silmällä, pohtia ihmistä, katsella sydämellä.

Sitten Kiven päivien harva on osannut kuvata yhtä elävästi eläimiä, maisemia, elämyksiä ja ihmistä luonnossa. Mestarien harvinaisuuteen on yksinkertainen syy: kehittyminen vaatii suunnattomasti aikaa, vaivaa, rauhaa, odottelua, kuljeskelua, pohdiskelua, paneutumista, älyä… Infotulvaansa hukkuvalla, joutavien ärsykkeiden piiskaamalla kaupunki-ihmisellä ei ole enää varaa ylelliseen syventymiseen.

Luontokirjailijoille eläimet ja kasvit näyttelevät pääroolia, ja yleensä ihminen häivytetään häirikkönä taka-alalle. Jos suomalaisten luontokirjojen kuvista päättelisi, metsämme olisivat 99-prosenttisesti kirveenkoskemattomia. Karhut, sudet ja muut muodikkaat erämaanelävät tekevät kauppansa. Niitä kuvaamalla kunnianhimoisten kuvaajien komppaniat todistelevat miehisyyttään kuin entisajan karhunkaatajat, kuten Juha Suonpää väitöskirjassaan Petokuvan raadollisuus (Vastapaino 2002) osoittaa. Samalla kuvaajat alistavat karhut linssin läpi puristetuiksi hengettömiksi haamuiksi, insinöörimäisen ylimyslajin teknokraattisella asenteella.

Suomalainen sielunmaisema ja alkuhirvi

Ihmisen musertavasta tuhovoimasta huolimatta eteläsuomalaisistakin metsistä löytyy vielä kuvaamisen arvoista luontoa. Tutut arkilajit ja jokapäiväinen lähiluonto yhdistyvät lukijan omaan elämään varmemmin kuin karhut ja kaukaiset erämaat. Jo vuosikymmenten ajan karjalohjalainen Heikki Willamo on valokuvannut lounaissuomalaista luontoa sydämensä ja sielunsa kyllyydestä. Hän kuuluu arvostetuimpiin luontovalokuvaajiimme. Viime vuosina hän on osoittautunut myös erinomaiseksi kirjoittajaksi, esimerkiksi Pirkka-lehden artikkeleissa ja viimeisimmissä kirjoissaan, kuten Kaakkurin huudossa (Suomen luonnonsuojelun tuki 1994) ja Haukkametsässä (Suomen luonnonsuojelun tuki 1998).

Hirven klaani nostaa Willamon kiistatta luontokirjailijoidemme ehdottomaan eliittiin. Kirja edustaa joidenkin Eero Murtomäen teosten ohella omaa tyyppiään keskenään hyvin samankaltaisten luontokuvakirjojen vyöryssä. Willamo osaa harvinaisella tavalla yhdistää kuvat ja sanat, omat ja lukijan tunnelmat, menneen ja nykyisen.

Hirven kautta Willamo etsii omaa itseään, ihmisen paikkaa elämän virrassa, suomalaista sielunmaisemaa, jossa hirvellä on paljon keskeisempi rooli kuin useimmat tietävät. Hän käy esi-isiemme pyhillä paikoilla, joille he maalasivat tuhansia vuosia kuvia hirvistä, kunnioitetuimmista saaliseläimistään. Hän hakeutuu hirvilehmän ja sen vasojen seuraan ja etsii alkuhirveä Ruotsin Lapista saakka.

Persoonallisia hirvihavaintoja

Pelkän kerronnan sijaan eläytyminen, sulautuminen ja tunteminen vaatii loputtomasti odottelua, maleksimista, kuljeksimista, virittäytymistä, hakeutumista mieltä herkistäviin paikkoihin. Valitettavasti 95 % eteläsuomalaisista on sellaiseen elämään aivan liian hätäisiä, hermostuneita ja kärsimättömiä, pohjoisen asukkaista vähän harvempi.

Hirven klaani ei ole järjestelmällinen saati täydellinen tietokirja hirvistä. Hirvien ohella se kuvaa nimenomaan Willamon retkiä ja hirvien tarkkailua, tunnelmia ja ajatuksia. Mutta samalla tulevat tutuiksi vähäeleisellä tavalla hirven vuosi ja sen elämän peruspiirteet unohtamatta naapureita, kuten karhuja, susia, joutsenia, kurkia ja korppeja.

Willamo ei puutu hirven metsätaloudelle tai liikenteelle aiheuttamiin harmeihin. Hän ei alennu rahauskoon edes vakuuttelemalla hirven asemaa arvokkaimpana riistaeläimenämme, jonka liha-arvo ylittää koko poronhoitoelinkeinon tuoton. Näiden teemojen kautta hirveä ja hirvimetsiä olisi kenties voinut markkinoida niillekin, jotka rakentavat suhdettaan luontoon niin sanotuilla järkisyillä ja euroilla. Toisaalta tällainen todistelu ei olisi sopinut Hirven klaanin tyyliin, sillä Willamolle hirvi on paljon enemmän, jotain sellaista, mitä ei saa mahtumaan talousarvioihin tai toimintasuunnitelmiin. Eihän siitä kaikkea voi edes kirjoittaa muistiin tai vangita kuviksi.

Kun ihminen pyrkii lähelle eläintä ilman piilokojua, vaarana on eläinten inhimillistäminen ja alistaminen oman lajimme muottiin. Willamo väistää tämän vaaran, jättää hirvet jatkamaan omaa elämäänsä omilla ehdoillaan. Hän haluaa rakentaa veljeyttä ja kunnioittaa hirviä ikiaikaisina elämänantajina, tasaveroisina metsän asukkaina.

Kirjan valokuvat huokuvat tekstin lailla ihastuttavia tunnelmia. Huokoisen, lämpimänsävyisen paperin ansiosta ne eivät ole kliinisen neulanteräviä vaan aavistuksen pehmeitä, esittävät hirviä elinympäristöissään, yksin ja ryhminä, kurkien, laulujoutsenten ja muiden naapurilajien kanssa. Niiden mustan- ja harmaanvoittoiset, lämpimät sävyt yhtyvät tekstiin erinomaisesti. Willamo maalaa muistikortille yhtä elävän ja myyttisen hirven kuin esi-isämme vuosituhansia sitten punamullalla kallioseinämiin.

Kuin retki hiljaiseen metsään

Väittävätpä Kari Enqvist ja muut materialistit mitä tahansa, ihmisestä on vain viisi prosenttia luuta ja nahkaa ja 95 % sitä paikkaa ja ympäristöä, joka ihmisen on luonut. Vaikka olen itse biologi ja ateisti, olen kohta puoli vuosisataa metsissä kuljeskelleena varma, että ihmisen mieltä, esimerkiksi suhdetta luontoon, ei voi ymmärtää biologian, fysiikan eikä kemian konstein. Olen kiivennyt tuhansia kertoja suojelututkimusta tehdessäni tunturihaukkojen, kalasääksien ja muiden petolintujen pesäpuihin ja kalliopahdoille, mutta numeroiden sijaan olen tuulessa petäjänlatvassa keinuessani löytänyt paljon enemmän, aavistuksen ihmisen ykseydestä muiden lajien kanssa.

Heikki Willamo on osannut pukea sanoiksi paljon siitä, mitä kannattaa tavoitella. Samalla hän muistuttaa, että ihmisen ruumis ja mieli, geneettinen perintömme, elää edelleen metsästäjän ja keräilijän kulta-aikaa. Hirvi on vaikuttanut henkeemme ja ruumiiseemme tuhat kertaa pitempään ja pysyvämmin kuin kännykkä, auto tai televisio.

Valitettavasti nykyajan loputon melu ja älyttömät rakkineet ovat pilanneet useimpien ihmisten kyvyn herkistyä luonnon tunnelmiin. Hiljaisuus ja mielenrauha on tuotteistettu, siitä maksetaan! Rahauskovaisellekin retriittejä halvemmaksi tulee Hirven klaaniin syventyminen, kävelyretki alkutalven hiljaiseen metsään ja oman luontosuhteen pohtiminen. Voisi saada aavistuksen siitä, miksi Heikki Willamo on ilmiselvästi hakenut koko ikänsä jotain olennaista – ihmisen paikkaa maailmankaikkeudessa. Elämän tarkoitusta.