Eros ja sivilisaatio

Eros ja sivilisaatio ei kaikin osin ole kestänyt aikaa, mutta välillä on syytä palata klassikkojen alkujuurille. Herbert Marcusen kritiikin takaa pilkistää vapaa-aikaa painottava utopia.

Sosiologi Herbert Marcuse (1898–1979) kuului Frankfurtin koulukuntaan, 1920-luvulla perustettuun Sosiaalitutkimuksen instituuttiin. Koulukunta oli kriittinen niin kapitalismia, kommunismia kuin fasismia kohtaan, mutta sen jäsenet sijoitetaan poliittisesti useimmiten vasemmalle.

Instituutin tarkoituksena oli täydentää marxilaisen sosialismin sokeita pisteitä muilla mannermaisen filosofian perinteen teorioilla. Suuri merkitys koulukunnalle oli myös Sigmund Freudin (1856–1939) kehittämällä psykoanalyyttisella teorialla. Marcusen lisäksi instituutin tunnetuimpia jäseniä olivat muun muassa sosiaalitieteilijä Theodor W. Adorno (1903–1969) ja koulukuntaan 1940-luvulla etäisyyttä ottanut psykoanalyytikko Erich Fromm (1900–1980).

Juuri Freudin ja marxismin yhteensovittamisesta ponnistaa Marcusen vuonna 1955 Yhdysvalloissa julkaisema Eros ja sivilisaatio (Eros and Civilization, suom. Mika Pekkola & Sauli Havu), , jota pidetään yhtenä koulukunnan avainteksteistä. Teosta täydennettiin vuonna 1966, ja tähän laitokseen perustuu Vastapainon julkaisema suomennos.

Teoksen alaotsikko on filosofinen tutkielma Sigmund Freudista. Marcusen pyrkimyksenä on päivittää Freudin näkemyksiä kirjoitusajankohdan nykyhetkeen ja etsiä hänen teksteistään aineksia, jotka selittävät – marxilaisuuden ohella – 1900-luvun länsimaiden aatteellista kehitystä. Teoksen epilogissa Marcuse esittää sarkastista kritiikkiä mielestään liian kauas Freudin ydinteorioista lipuneita psykoanalyytikkoja kohtaan. Näiden Marcusen revisionisteiksi kutsumien intellektuellien joukkoon kuuluu myös Fromm.

Eros luo ja thanatos tuhoaa.

Eros ja thanatos kahlittuina

Marcuse tulkitsee Freudin teorioita ennen kaikkea tämän kehittämien eroksen eli sukupuolivietin ja thanatoksen eli kuolemanvietin käsitteiden kautta. Eros luo ja thanatos tuhoaa. Näiden viettien hillinnästä ja ohjaamisesta muuhun toimintaan syntyy sivilisaatio. Toisin sanoen Freudin mukaan sivilisaatio tukahduttaa ihmisen luontaiset vietit, mistä seuraa psykologisia komplekseja.

Marcuse kritisoi Freudia ja täsmentää, ettei vika ole sivilisaatiossa itsessään, vaan työn ja massatuotannon kaikkialle tunkeutuvassa roolissa sivilisaation sisällä. Nykyihmisen ahdistuksen juurisyy on Marcusen mukaan kapitalismissa.

Marcuse esittää Freudin pohjalta ihmisyhteisöjen kehityksen janana. Sen alku on epäorgaaninen aine, siis kuollut materia. Tätä tilaa seuraa elämä, jota ohjaa aluksi mielihyväperiaate. Elämä on kuitenkin ristiriidassa sitä ympäröivän epäorgaanisen tilan, kuoleman, kanssa. Syntyvä jännite johtaa niin eroksen kuin thanatoksen syntyyn.

Eros ajaa olentoja lisääntymiseen ja kamppailuun kuolemaa vastaan, thanatos työntää elämää takaisin epäorgaaniseen aineen tilaan. Kyseisten viettien kontrolloimiseksi mielihyväperiaate vaihtuu todellisuusperiaatteeseen: Thanatos korvautuu ulos- ja sisäänpäin kohdistuvalla aggressiolla, eros järjestäytyneellä ja kontrolloidulla seksuaalisuudella. Suora, seksin tai väkivallan teoista kumpuava mielihyvä korvautuu siis jalostetulla, pitkäjänteisellä mielihyvällä. Sitä tarjoavat esimerkiksi työ ja harrastukset.

Näin ollen kahlittuja erosta ja thanatosta hyödynnetään ihmisyhteisöjen palveluksessa, mikä johtaa sivilisaatioon ja moraalin kehittymiseen. Moraalilla pyritään kontrolloimaan niin tuhon kuin hallitsemattoman eroksen viettejä.

Freudin mukaan eros on luova voima, joka on tukahdutettu avioliittoinstituutiossa. Kuolemanvietti taas on pyrkimystä olemattomuuteen, “nirvanaan”, mikä ei tarkoita yksin väkivaltaisia impulsseja, vaan se voi yhdessä eroksen kanssa ilmetä ei-lisääntymiseen pyrkivinä perversioina tai homoseksuaalisuutena. Nämä Marcuse tulkitsee kapinallisuudeksi yhteiskunnan alla piilevää lisääntymiseen ja järjestelmällisyyteen pyrkivää isänvaltaa vastaan.

Freudin viettiteoriassa on selviä ongelmia. Freudin antamat nimet vieteille ovat käytännössä olemassaolon mystifiointia. Hän antaa erokselle ja thanatokselle jumalallisen vallan ja ylimääräisen merkityskerroksen. Elämä ei ole vain elämää eikä kuolema vain kuolemaa, vaan ne ovat ihmisessä vaikuttavia tiedostamattomia intohimoja. Nykypsykologia kritisoi erityisesti kuolemanviettiä – eläinlajien aggressio käsitetään reaktioksi ympäristöön, ei vietiksi.

Marcuse ymmärtää Freudin teorian heikkoudet ja kutsuu Freudin näkemyksiä epätieteellisiksi, mahdottomiksi todentaa käytännössä. Marcuse hyödyntää niitä silti, koska kokee niiden olevan hyviä välineitä sivilisaation analyysia varten. Toisin sanoen Freudin näkemykset ovat Marcuselle filosofisessa merkityksessään liian herkullisia jäädäkseen käyttämättä.

Taiteen vapauttava rooli

Freudin mukaan sivilisaatio synnyttää neurooseja ja pahaa oloa, sillä ihmisen sisällä oleva kaipuu vapaampaan erokseen ja tuhoamiseen on tukahdutettu ja odottaa purkautumistaan. Marcuse ei näe sivilisaatiota itsessään uhkana ja katsoo Freudin astuneen tässä suhteessa harhaan. Marcuselle uhka on sivilisaation sisällä toimiva ihmiselämän alistaminen tuotantovälineiden palvelukseen, ei sivilisaatio itsessään.

Esimerkkinä kapitalistisen yhteiskunnan ristiriidoista Marcuse nostaa esiin kristinuskon. Uskonto pitää sisällään niin toivon vapautumisesta kuin alistamisen mekanismin. Marcuse mukailee Freudin näkemystä, kuinka uskontoa on käytetty suuntaamaan viettienergiat tuonpuoleisen maailman tavoitteluun – yhteiskunnallisten olojen parantamisen sijasta.

Perheen merkitys taas on taloudellistuvassa yhteiskunnassa laskenut, mutta perhejärjestelmällä on edelleen rooli patriarkaalisen maailmankuvan pönkittämisessä. Uskonnossa ja arjessa, kotona ja työssä toimivat erilaiset, välillä keskenään ristiriitaiset moraalikäsitykset, koska niiden olemassaolo hyödyntää parhaiten tuotantojärjestelmää.

Jos sivilisaatio on seurausta viettien tukahduttamisesta ja sivilisaatiota kontrolloi vuorostaan kapitalismi, joka synnyttää neurooseja ja ahdistusta, mitä vaihtoehtoja ihmiselle jää? Miten voi paeta?

Marcuse on maalaamistaan ahdistavista kuvista huolimatta optimisti, hän pitää sivilisaation kehitystä kohti parempaa väistämättömänä. Yhtenä keinona hän esittää estetiikan eli taiteen. Marcusen mukaan taiteella voi parhaimmillaan kyseenalaistaa vallitsevaa järjestelmää sen sisältä käsin ja tarjota vaihtoehtoja. Hän erottelee taiteen massatuotetusta viihdeteollisuudesta ja yhteiskunnan tarjoamista tavoista yksilön “kehittymiselle” sekä ylistää erityisesti surrealisteja yrityksestä haastaa vallitseva todellisuuskäsitys.

Taiteen lisäksi Marcuse korostaa mekanisoituvan maailman mahdollisuuksia vapauttaa ihminen työstä. Mitä pidemmälle teknologia kehittyy, sitä tehokkaampaa siitä tulee ja sitä vähemmän kenenkään tarvitsee uhrata valveillaoloajastaan tunteja työhön. Lisääntyvä vapaa-aika voi vapauttaa yhteiskunnan laajemminkin, erityisesti jos ihminen onnistuu samalla pääsemään pakkomielteisistä kulutushaluistaan eroon.

Eros ja sivilisaatio on merkittävä käännös, jonka toteuttamisessa Mika Pekkola ja Sauli Havu ovat onnistuneet.

Marcusen kritiikkiä

Naisten rooli teoksessa on jäädä sivustakärsijöiksi. Marcuse tulkitsee Freudin pohjalta yhteiskunnan patriarkaaliseksi rakennelmaksi, jossa pojat niin kadehtivat kuin rakastavat isiään. Naiset ovat joutuneet tyytymään asemaan omistushyödykkeinä.

Vaikka näkemyksen voi hyvällä tahdolla tulkita feministiseksi, se jättää huomiotta naisten itsenäisen toimijuuden ja ajattelijuuden. Ne ovat selvinneet marginalisoituina läpi sivilisaation naisia alistavista rakenteista huolimatta.

Teoksen jälkisanoissa Sauli Havu nostaa muitakin ongelmia esiin. Marcuse syyttää myöhempiä psykoanalyytikkoja itsetyytyväisyydestä. Erityisen ongelmalliseksi hän kokee, että jälkifreudilaiset näkevät (hänen mukaansa) mielenterveysongelmat hoidettavina yksilöiden häiriöinä eivätkä keskity näitä häiriöitä tuottavan järjestelmän kritiikkiin. Esimerkiksi Erich Frommin tapauksessa Marcuse rakentaa kritiikkinsä kohteesta olkiukon, sillä Fromm ei missään nimessä ajatellut järjestelmän olevan viaton, vaikka piti mielenterveysongelmia hoidettavissa olevina yksilötason haasteina.

Tekstin perimmäinen konflikti on kapitalismin ja sosialismin välinen. Marcuse maalaa kuvaa utopistisesta tulevaisuudesta: ihmiset vapautuvat kahleista, joihin työn liiaksi korostunut rooli on heidät pakottanut. Marcusen visiossa vapaa-ajalla ihmisyyden henkinen puoli jalostuu, ja sivistynyt ihminen saavuttaa kehityksen seuraavan asteen. Sivilisaation aikaa vapautuu hyödyllisempiin toimiin. Sellaisiksi Marcuse esittää esimerkiksi kamppailut sairauksia ja kärsimystä vastaan.

Näkemys on naiivi. Marcuse olettaa hyvän elämän standardiensa olevan universaaleja eikä huomioi, että merkittävä osa ihmisistä ei ole kiinnostunut henkisestä kehityksestä. Marcusen kuvaamassa vapauden tilassa mikään ei takaa, etteivätkö joutilaat ihmiset turhautuisi ja valitsisi vapaudenhuumassaan tietoisesti fasismin. Tässä mielessä Marcuse on yksiulotteisempi ajattelija kuin toverinsa Theodor W. Adorno, joka jälkisanojen mukaan kritisoi Marcusen teosta sen utopistisuudesta.

Eros ja sivilisaatio on merkittävä käännös, jonka toteuttamisessa Mika Pekkola ja Sauli Havu ovat kaikesta päätellen onnistuneet: teksti on niin johdonmukaista ja selkeää kuin mahdollista, mikä ei ole mannermaisen filosofian tapauksessa itsestäänselvyys. Pekkolan esipuhe ja erityisesti Havun jälkisanat avaavat tekstiä lisää ja tekevät sitä ymmärrettävämmäksi.

Suomennos täydentää suomeksi saatavilla olevaa Frankfurtin koulukunnan tuotantoa olennaisella tavalla. Koulukunnan ajatukset elävät edelleen antikapitalistisessa ja luonnonsuojelua korostavassa mutta samalla Marxista eteenpäin siirtyneessä poliittisessa liikehdinnässä.

Merkittävien yhteiskunnallisten voimien tapauksessa on olennaista palata ajattelun juurille ja, niin hyvässä kuin pahassa, ottaa selvää niiden vahvuuksista ja heikkouksista. Marcusen päättely ei lähemmässä tarkastelussa ole aina vedenpitävää, mutta kuten Freudin tapauksessa, ainakin teos antaa ajattelun aihetta ja haastaa katsomaan järjestelmää toisin.