Kaipausta ja kannibalismia

Ilona Reinersin esseet kokoelmassa Kaipausta ja kannibalismia. Esseitä mielenliikutuksista luovivat kevyesti raskaiden klassikoiden keskellä. Vaikka henkilökohtainen on tärkeintä, esseisti ei pane itseään likoon. Ilona Reinersilla on mainio asenne esseiden kirjoittamiseen: mikä tahansa kelpaa aiheeksi ja kaikki aiheet ovat samanarvoisia. Yhteinen teema kokoelman esseillä sentään on, mielenliikutukset.

Descartesin mukaan tärkeimmät mielenliikutukset eli tunteet ovat rakkaus, suru, halu, ilo, viha ja ihmettely. Niillä on lukemattomia alalajeja kuten häpeä, pelko, toivo, sääli, riemu ja kunniantunto. Vaikka mielenliikutukset pysyvät usein piilossa ihmisen ulkokuoren alla, ne voivat olla varsin kohtalokkaita; ”niistä saattaa kasvaa kokonainen ihmiselämän käsikirjoitus”, Helsingin yliopiston taiteidentutkimuksen laitoksen lehtori maalailee.

Teema poikii tusinan verran henkeviä, aidon humanistisia esseitä, jotka onnistuvat harhailemaan sopivan huolettomasti kohtalokkaan ja kevyen välimaastossa. Ne kertovat vaikkapa unista, rakkaudesta, kaipauksesta ja häpeästä mutta rönsyilevät tarpeen tullen eri suuntiin, jos aihe sitä suosii.

Reinersin kielessä on tiettyä kepeyttä, joka tekee lukemisesta vaivatonta ja sujuvaa. Kuiva akateemisuus on kirjoittajalle selvä taakka, mutta hän tempoilee ansiokkaasti irti sen otteesta. Reiners kurottaa välillä suorastaan lyyrisen ilmaisun suuntaan. Yritykset jäävät useimmiten valjuiksi, mutta suunta on ehdottomasti oikea.

Esseet on hiottu huolellisen valmiiksi, mikä osaltaan tekee ne sujuviksi. Samalla menetetään jotain esseelle olennaista: ääneen ajattelu ei kuulu vaan hukkuu kiillotetun pinnan alle. Onneksi pohtiva ote säilyy läpi kokoelman eikä kirjoittaja yritäkään esittää pysyviä totuuksia. Kuvauksen aiheet ovat jatkuvassa liikkeessä; kuten kirjoittaja sanoo Michel de Montaignea lainaten: ”Kuvaan sitä [esseen aihetta] sellaisena kuin se on sillä hetkellä, jolloin siihen huomioni kiinnitän”.

Sielu vai ruumis: keskustelua klassikoiden kanssa

Reinersin esseet tunnistaa esseiksi: ne ovat pohdiskelevia, keskustelevia ja assosioivia, niissä osoitetaan oma oppineisuus ja viitataan klassikoihin ja tietenkin Montaigneen. Klassikoiden kanssa keskustelu on ehkä turvallista ja perinteikästä mutta ei kovin yllätyksellistä.

Reiners tulee joka tapauksessa hyvin toimeen Sokrateen, Platonin, Descartesin, Freudin, Hessen, Mannin ja Kafkan kaltaisten järkäleiden kanssa. Hän onnistuu löytämään vanhasta jotain uutta ja kiinnostavaa. Usein temppu onnistuu biografisen aineksen avulla: Descartes kärsi pitkään keuhkotaudista, mikä saattoi olla syy siihen, että hän halusi erottaa sielun ruumiista. Ehkä sairas erakko halusi – enemmän tai vähemmän tietoisesti – saada filosofiasta hieman lohtua: ”Että kaikki ei hetkessä sortuisi kuin kokoon lysähtävät keuhkot; että olisi muutakin kuin yskivä ruumis; että olisi vapaus, ajattelu; että olisi sielu.”

Tieteenhistorian suurmiesten ja -naisten päähänpistoihin löytyy usein selityksiä henkilökohtaisista kokemuksista. Arkijärjellä tämä on ilmiselvää, mutta tutkijat tuntuvat vieroksuvan elämäntarinoihin liittyviä seikkoja. Ne jäävät triviaaleiksi yksityiskohdiksi, anekdooteiksi, jotka joutuvat tutkimuksessa armotta kirjallisen tuotannon jyräämiksi. Ajatellaan, että on tärkeämpää kysyä mitä joku on kirjoittanut kuin miksi hän on sen tehnyt.

Descartesin osalta molemmat kysymykset ovat tärkeitä, koska sielun ja ruumiin erottamisella on ollut järisyttäviä seurauksia. ”Yhdestä ainoasta erheestä kasvoi lääketiede, jolle ihmisruumis on pelkkä korjattava koneisto; siitä sikisi piittaamaton luonnon hyödyntäminen ja eläinten riisto, sillä eläimillä ei ollut Descartesin mukaan sen enempää puhekykyä, tunteita kuin ajatuksia – sielusta puhumattakaan.” Toden totta: nyt löytyi syyllinen eläinrääkkäykselle, holtittomalle teollistumiselle ja ilmastonmuutokselle! Asioiden paisuttelu on aina mukavaa, mutta niin on myös vastuun siirtäminen jonkun toisen harteille. Descartesin virheen vaikutus on varmasti ollut merkittävämpi kuin koskaan voimme ymmärtää, mutta ainakin eläimiä kohdellaan vähintään yhtä huonosti esimerkiksi Kiinassa, jossa sielu ja ruumis ovat perinteisesti olleet yhtä.

Kokoelmassa kurkistetaan klassikoiden sairasvuoteisiin ja uniin, mutta omasta persoonastaan kirjoittaja ei anna kovin paljoa. Niinpä esseen keinoista tärkein jää lähes tyystin pois: omakohtaisuus. Oman kokemusmaailman, yksityisen, liittäminen yleiseen on aina ollut esseen suola verrattuna muihin tekstilajeihin. Reinersin esseitä onkin ehkä luettava puhtaina kirjallisuusesseinä.

Parissa esseessä kirjoittaja sentään tekee poikkeuksen ja tuo omia kokemuksiaan tekstiin. Kaikki tai ei mitään, lukija pääsee suoraan esseistin iholle: esseessä ”Venetsiassa” kerrotaan pigmenttiläiskästä, jonka epäonnistunut ihon kuivaharjaus jätti kirjoittajan vatsaan. Kaunokirjallinen kohtalotoveri löytyy Thoman Mannin novellista ”Kuolema Venetsiassa”, jonka ikääntyvä päähenkilö riutuu rakkaudessaan nuoreen mieheen. Näin Reiners pääsee pohtimaan omaa suhtautumistaan vanhenemiseen. Omakohtaisuus toimii tässä mainiosti ja antaa selvästi lisää potkua teeman käsittelyyn.

Tositarinat ovat aina kiinnostavia. Niitä soisi näkevän enemmän seuraavissa esseekokoelmissa, joita on toivottavasti tulossa monta. Sivistynyt, kevyt mutta syvällinen, sopivasti kiireettömän oloinen pohdiskelu on aina tervetullutta suomalaisessa esseistiikassa, jonka tarjonta ylipäänsä on melko niukkaa.