Abrahamin korpus

Abrahamin korpus päättää mittavan kirjallisuushistoriallisen trilogian, mutta sen ”galaktisesta runousopista” ei muodostu kokonaista tähtikuviota.

Tieteen termipankki määrittelee runousopin seuraavasti: ”Runouden olemusta, ilmaisukeinoja ja lajeja käsittelevä tutkimussuuntaus tai oppi; runouden teoria; poetiikka.” Runoutta ei kannata ymmärtää vain säemuotoisena lyriikkana, vaan eurooppalaisten kielten sille antamassa perinteisessä merkityksessä: poiesis, Dichtung, Digt tarkoittavat kaikenlaista sanoilla tekemistä, johon usein, vaan ei aina, liittyy keksimistä.

Abrahamin korpus (2022) päättää Jari Olavi Hiltusen ”galaktisen runousopin” trilogian. Aiemmat osat ovat Romuluksen sielu (2020) ja Theseuksen henki (2021). Galaktinen runousoppi jää varsin epäselväksi metaforaksi sille, miten osa tähdistä tuikkii toisia kirkkaammin, kenties myös pitempään. Kukin teos rakentuu oman myyttisen hahmonsa ympärille. Romulus saanee selityksensä ensimmäisen osan jälkisanoista, joissa Hiltunen väittää, että ”tarinaniskentä ei ole muuttunut Romuluksen ajoista olennaisesti” ja että kirjallisuuden klassikot on kirjoitettu ikuisuutta varten. Theseuksen laiva tunnetaan ajatuskokeesta, jossa kysytään, miten paljon laivasta voi vaihtaa osia, jotta kyse on edelleen samasta laivasta. Päätösosassa kukin kirjailija käsittelee jollain tavoin abrahamilaisia uskontoja. Kolmea teosta yhdistää sekin, etteivät ne käsittele ainoastaan kirjailijoita. 

Minulle ei ole mikään ongelma, että ”galaktisen runousopin” trilogia sisältää kanonisoitujen kirjailijoiden ohella myös filosofeja – päinvastoin, yritän itsekin väitöskirjan lajissa esittää, miksi tanskalaisajattelija Søren Kierkegaardin tuotantoa ei ole tarpeen jakaa filosofisiin, kaunokirjallisiin ja uskonnollisiin teoksiin vaan miten hänen kaunokirjalliset keinonsa lävistävät koko tuotannon, siis miten ne näkyvät Kierkegaardin kirjailijapoetiikassa. 

Ongelmia ilmenee kuitenkin siinä kohtaa, jos runousoppia tai runoilijaa ei määritellä mitenkään tai jos lukijalle ei mitenkään perustella, miksi juuri Avicennan lääketieteellisiä saavutuksia on syytä käsitellä mittavasti teoksessa, joka lupaa olevansa runousoppia. Pikemminkin Hiltunen lähtee liikkeelle siinä määrin in medias res, keskeltä tapahtumia, että lukijalle ei koskaan kerrota, miksi juuri nämä kirjailijat, elämäntapahtumat ja teokset on tarpeen esitellä. 

Poetiikka – laaja ja monialainen, Suomen kirjallisuustieteessäkin laajasti harjoitettu osa-alue – pyrkii tarkastelemaan ja systematisoimaan esimerkiksi tietyn kirjailijan, aikakauden tai temaattisen kysymyksen keinovarantoja ja niiden kehitystä (esimerkiksi kirjailijan uran tai laajemman periodin osana). Jotain vastaavaa odotin Abrahamin korpukselta. 

Kirjallisten keinojen sijaan Hiltunen kertaa eri kirjailijoiden ja filosofien elämäkerrat ja parhaimpaansa yltäessäänkin lähinnä asemoi näiden teoksia osaksi elämäntapahtumia ja parhaimmillaan laajempia historian kehityskulkuja. Eikö kustakin käsitellystä kirjailijasta ole kirjoitettu runsaasti elämäkertoja? Filosofian saralle siirryttäessä koosteteokset, joissa filosofien elämä ja ajatukset käydään tiiviisti läpi, eivät ole aivan harvinaisia, mistä todistavat Bertrand Russellin mittava trilogia ja Esa Saarisen edellistä menevämpi koonti länsimaisen filosofian historiasta. 

Epäselväksi jää, mikä on Hiltusen panos kirjallisuushistoriaan, kun hänen tekemänsä tulkinnat eivät varsinaisesti haasta aiempia. Mietin teoksen kohdalla usein kohdeyleisöä. Kirjallisuushistoriansa lukeneelle teos ei tarjoa juuri uutta. Toisaalta maailmankirjallisuuteen perehtymättömälle teos tarjoaa paljon sinänsä triviaalia tietoa eri kirjailijoiden henkilöhistoriasta. 

Kymmenen käskyä – joita ei noudateta 

Hiltusella on toki oma ”galaktinen runousoppinsa”. Lennokas esipuhe vie kirjan kertojan tarkkailemaan Moosesta, joka saa Jumalalta laintaulut – niistä on jopa jonkinlainen kuva kirjassa. Esipuheen jälkeen esiteltäviä galaktisen runousopin perussääntöjä on kymmenen (kaikki sekä suomeksi että kreikaksi). Määrä ei liene sattumaa vaan johdattaa ajattelemaan niitä galaktisen runousopin kymmenenä käskynä. Viimeinen sääntö on lihavoitu ja käännetty myös hepreaksi, minkä vuoksi se on ilmeisesti teokselle keskeisin: ”Jumalallinen korpus oli siroteltu tähtiin ja tuuliin” (s. 14). 

Kuitenkin myös viittaukset galaktisen runousopin sääntöihin on siroteltu ympäri teosta ja maininnat ovat yllättävän harvassa. Säännöt eivät siis sinänsä auta teoksen tulkinnassa tai ohjaa sen argumentaatiota. Samaan epämääräisyyteen kiinnittää huomionsa Artemis Kelosaari trilogian ensimmäisen osan kritiikissä. 

Epämääräisyyttä lisää, että lista säännöistä esiintyy ensimmäisen kerran vasta trilogian päätösosassa. Ovatko ne jotenkin uuttuneet aiemmista osista? Vai tulleet taivaalta? Välillä Hiltunen viittailee sellaisiinkin galaktisen runousopin sääntöihin, joita ei alun listauksessa luetella. Galaktinen runousoppi on kaikkea – vai ei mitään? 

Romuluksen sielun esipuheesta voi yrittää etsiä jonkinlaista motivointia: Hiltunen haluaa luodata kirjallisuuden ”klassikoiden klassikoita” ja sitä, miten samat ajatukset ovat ilmenneet eri kirjailijoiden töissä aikakausista riippumatta. Vähäinen motivointi jää kirjasarjan aloitusosaan. Toisen osan, Theseuksen hengen, esipuhe kuvaa Theseuksen laivan lastausta: ”Niissä [laivaan kannettavissa arkuissa] oli kaikissa käärökirjoja, kreikkalaisia käsikirjoituksia. Mies puhui sujuvasti myös kirjailijoista, kuin hän olisi ollut kirjastonhoitaja tai kirjoihin perehtynyt tutkija.” Kreikkalaisten sijaan kirjassa ensimmäiseksi esitellään George R. R. Martin. 

Galaksimetafora näyttää lähinnä siltä, että tietokirjailija tiirailee yötaivasta, löytää yhden, sitten toisen tähden. Ne näyttävät samoilta, mutta niillä voi olla valtaisa ikäero. Maan pinnalta ne näyttävät lähekkäisiltä, muodostavat kuvioita, mutta etäisyyttä on ihmiselle käsittämättömästi. Abrahamin korpus ei ole poikkeus sääntöön yllättävissä ja vähäisesti motivoiduissa kirjailijavalinnoissaan: koko trilogia alkaa Winston Churchillista. Korpus on totta tosiaan siroteltu mihin sattuu. 

Fiktiiviset esipuheet voisivat vielä mennäkin kirjallisuushistoriallisesta kuriositeetista, mutta välistä myös varsinainen tietokirjaproosa vaihtuu lennokkaaseen sävyyn, jossa totuus saa väistyä. 

Samoin tunnen oloni vaivaantuneeksi, kun Hiltunen toistuvasti käyttää näitä galaktisia oppeja ikään kuin hänen käsittelemänsä historialliset kirjailijat olisivat olleet niistä tietoisia tai niin kuin ne vaikuttaisivat oikeasti maailmankirjallisuuden muotoutumiseen. Uskooko Hiltunen niin? Pitäisikö lukijan uskoa? 

Mutta onhan kirjoitettu galaktisen runousopin säännöissä: ”Jos luovalla mielikuvituksella päästiin faktaa paremmin oikean tai todellisen äärelle, suosittiin luovaa kirjoittamista” (s. 13). Niin kai sitten. Näen Hiltusen jossain määrin haparoivan jotain, mitä kirjallisuudentutkimuksessa kutsutaan fiktion tai kaunokirjallisuuden totuudeksi eli ajatukseksi siitä, että kaunokirjallisen teoksen kyky esittää tosiasioita koskevia väitteitä ei riipu siitä, ovatko faktatiedot kohdillaan tai viittaako teos oikeisiin henkilöihin tai tapahtumiin. Mutta saako Hiltusen luovan mielikuvituksen periaatetta soveltaa tietokirjallisuudessa 2020-luvulla? 

Laajenee kuin ilmapallo 

Siedän vielä jotenkuten vähäisesti motivoidut kirjailijavalinnat tai jopa pienen sepitteen ripauksen, mutta teoksen poukkoileva tyyli tekee lukemisesta vähän väliä vaivalloista. Esimerkiksi Spinozasta Hiltunen kirjoittaa: ”Bento [Spinozan lapsuuden lempinimi] oli kielimiehiä jo lapsena. […] Hän alkoi 15-vuotiaana esittää opettajilleen hirmuvaikeita kysymyksiä.” (s. 176–177.) 

Avicennan ohjeistamasta lääkäristä Hiltunen kirjoittaa: ”Lääkäri mokasi kunnolla” (s. 35). Tai Kierkegaardin ja tämän kihlatun Regine Olsenin erosta: ”Regine vastasi itkupotkuraivarilla. Sørenkin suuttui. Hän haukkui Reginen pystyyn ja poistui kadulle.” (s. 235.) Kuten esimerkeistä käy ilmi, usein heikko kieli saa seurakseen ”siekailemattoman” (yksi Hiltusen toistuvista sanavalinnoista) psykologisoinnin ihmisten tuntemuksista ja motiiveista. Mitä lukija tietää yksittäisten tapahtumien aiheuttamista tunnekuohuista tai suoraviivaisista impulsseista? 

Tällä tarkkuudella Hiltunen kuvaa Spinozan keskustelutapoja: ”Jos filosofin kristitty keskustelukumppani perusti jumalakäsityksensä Raamattuun, Spinoza nosti saman tien sormensa ylös: tsot tsot, hei nyt meni väärin!” (s. 201.) Entä voisiko taitavalle kirjailijalle millään keksiä muuta eufemismia kuin kynämies? Tarvitseeko sitä ainakaan käyttää kahdesti samalla sivulla? Kynänainen mainitaan vasta 1900-luvulle tultaessa. 

Tavoitellaanko sanavalinnoilla nuorempia lukijoita? How do you do, fellow kids? Lopputulos kuulostaa pikemminkin teini-ikäisen epävarmalta koevastaukselta. Oma suosikki-inhokkini on hämmentävän usein toistuva ”aikuisten oikeasti”. ”Oikeasti” on turha täytesana (jos jonkun tarvitsee korostaa ”oikeasti” tarkoittavansa jotain, eikö hän yleensä sitten tarkoita mitä sanoo?), mutta ”aikuisten oikeasti” on käsittämätön näky tietokirjassa. 

Kirjasta tekisi mieli laskea jokainen tarpeeton kuin-vertaus. Pintaraapaisuksi: 

”aika tuntui valuvan nopeasti kohti loppuaan kuin hiekka tiimalasissa” (s. 83). 

”Benton juutalaiset asiakkaat katosivat kuin pieru Saharaan” (s. 187). 

”Lukijan oli taisteltava tekstin läpi kuin läpitunkemattomassa viidakossa” (s. 222). 

”Tuomas ampui manikealaiset ilmasta alas kuin teerikukot. […] Dante pani merkille, että Tuomaan myönteinen ihmiskäsitys laajeni kuin ilmapallo ihmisen harrastuksiin.” (s. 76.)  

Kirjallisuudesta kirjoittaminen on siitä vastenmielistä puuhaa, että kriitikot, tietokirjailijat ja tutkijat joutuvat muovaamaan samaa kielen materiaalia kirjailijan kanssa. Kun vieretysten ovat taidokkaimpien kirjailijoiden sitaatit ja latteat vertaukset, ero korostuu: vähän kuin tähtitaivaan hämmästelyn jälkeen tuijottelisi kattoon liimattuja pimeässä hohtavia muovitähtiä, joilla vuosituhannen vaihteen lastenhuoneita koristeltiin. Hiltusen galaksitaulusta löytyy kyllä sääntö, jonka mukaan ”kieli kaikkeuden (universumin) kuvana oli riittämätön” (s. 14), mutta mitä hän sanoisi pienestä sääntölisäyksestä: Jos aiot kirjoittaa historian taitavimmista kynämiehistä, koeta päästä edes paikoitellen heidän tasolleen. 

Historia, tyyli ja kirjailija kohtaavat

Hiltunen osoittaa, että hän kykenee myös asialliseen tiedonvälitykseen. Isävitsihköä tyyliä ei tarvita. Teoksen alaviitteet ovat kuin jonkun ulkopuolisen kommentaattorin kynästä, sillä niiden tyyli on asiallisen toteava. Tosin alaviitteissäkin on epätasapainoa: välillä selitetään juurta jaksaen yleistietoa tai elämäkerta jostakusta historiallisesta henkilöstä, jolla ei ole merkitystä teoksen varsinaisten kohdekirjailijoiden kannalta. Yhtä kaikki koko teoksen lukisi mieluiten alaviitteiden kielirekisterissä. 

Onnistunein luku käsittelee Miguel de Cervantesia. Siinä Hiltunen käy huomattavan asiallisella otteella läpi Espanjan historiaa, Cervantesin kirjallista toimintaa, teosten poeettisia onnistumisia ja epäonnistumisia ja vastaanoton käänteitä. Historia, elämäntarina ja teosten käsittely ovat tasapainossa. Runousoppiin ei ehkä päästä, mutta teosten erityispiirteet saavat enemmän tilaa. 

Suomessa Cervantesin tuntemus ja keskustelu usein rajoittuu Don Quijoteen. Teoksen merkityksen valossa tämä on ymmärrettävää, mutta osittain syynä voivat olla muiden teosten vähäiset suomennokset. Jyrki Lappi-Seppälän tuhdin uuden Don Quijote -suomennoksen (josta Hiltunen kirjoitti Kiiltomatoon kritiikin) ohella on käännetty Opettavaisia kertomuksia ja osittain Välinäytöksiä. Hiltunen onnistuu yhden esimerkkikirjailijan kautta valottamaan, millaisia vaikutuksia kulttuuri-ilmapiiriin oli islamin vaihtumisella katoliseen uskoon ja miten Cervantes parodisella ritariromaanillaan osuu eri aikakausien väliin. 

Jos jotain olisin kaivannut, niin pitempää jälkinäytöstä siitä, miten Don Quijote vaikutti romaanin lajin kehitykseen ja teoksen uudelleenkirjoituksiin – missä Hiltusen tähtitaivaalla tuikkii Laurence Sterne? Muutos lukijakunnassa ja jatkuva rajankäynti fiktiivisyyden ja tietokirjallisuuden välillä leimasivat seuraavaa vuosisataa. Tietoa 1700-luvusta kaipaavalle voin suositella kirjallisuudentutkija Teemu Ikosen teosta 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia – eli Don Quijoten perilliset (2010). Kekseliäs ensyklopediamuoto ei tee pienintäkään myönnytystä tiedon luotettavuudelle ja lähteiden käytölle. 

Nyt muissa Abrahamin korpuksen luvuissa ilmatilaa vievät psykologisoinnit ja liioitteleva ilmaisu, joiden syy näyttää osin olevan tietämyksen ja näkemyksen puutteessa. 

Haparoiden ja kompuroiden: Hiltusen Kierkegaard

Kun tutkin itse Kierkegaardia, tietämyksen ja näkemyksen puute paljastuu ennen muuta häntä koskevassa luvussa. Käsittelen luvun puutteita tässä tarkemmin. Välillä on vaikea erottaa, milloin jokin lennokas kielikuva tulee Hiltusen kynästä ja milloin Kierkegaardin tuotannosta. Hiltunen kirjoittaa: ”Kierkegaard tiesi runoilijan olevan onneton ihminen, joka kätki sydämeensä syviä tuskia. Tämän huulet olivat kuitenkin vääristyneet siten, että niiden välistä purkautuvat huokaisut ja parkaisut kuulostivat ihanalta musiikilta!” (s. 241.)

Keskellä lennokasta sananiskentää lukijalle ei kerrota, että tämä parafraseeraus on lähes sanasta sanaan Kierkegaardilta. Esteetikko A aloittaa Enten–Ellerin ”Diapsalmatan” (suom. Välisoittoja): ”Mikä on runoilija? Onneton ihminen, joka kätkee sydämeensä syvän tuskan, mutta jonka huulet ovat siten muotoutuneet, että huokaukset ja parkaisut niiltä purkautuessaan kuulostavat ihanalta musiikilta.” 

Ongelma toistuu, kun käsittelyssä on Kierkegaardin uran aloittava Af en endnu Levendes Papirer (1838, ”Yhä elävien kirjoista”). Teos on kirjan mittaan venynyt arvio H. C. Andersenin romaanista Kun en Spillemand (1837, ”Pelkkä pelimanni”). Esimerkiksi nämä hiltusmaiset hyperbolat ovat Kierkegaardin teoksesta, pienin lisäyksin: ”Kun en Spillemand oli hosumalla synnytetty kulttuurituotos, kuin tehdasvalmisteinen huonekalu […]. Ennemmin hän [Kierkegaard] piti romaanihenkilöä itkupillinä.” (s. 222–223.) 

Tyylien sekoittuminen ei ole aivan pieni puute teoksessa. Tietokirjallisuuden lähteistyksestä on viimeisen vuoden ajan puhuttu, mutta keskustelu on pyörinyt pitkälti Maria Petterssonin plagioinnista syytetyn teoksen ympärillä. Keskustelua tietokirjallisuuden suhteesta aiempaan tietoon ja sen uudelleen jäsentämiseen olisi syytä käydä laajemminkin. Tähän suuntaan keskustelua vie Sanna Nyqvist kirjoittaessaan, kuinka lukijan tulisi luovaa tietokirjaa lukiessaankin voida tietää, mitkä tulkinnoista ovat kirjoittajan ja mitkä kumpuavat käytetyistä lähteistä. Nyqvist penää tietokirjailijoilta vastuuta ja maaston tuntemista, jotta tiedonvälitys on luotettavaa. 

Hiltusen askel horjuu. Hän ei tunne Kierkegaardia riittävän hyvin voidakseen luoda lukijalle luotettavan kuvan tekijän ajattelusta. Perusasiat ovat pielessä: ”Ajattelijana Kierkegaardille kävi hullusti. Niin miten niin? Ensin hän mietti kuumeisen kiivaasti sitä, millaista oli olla kunnon kristitty. Aihe ei kuitenkaan riittänyt pitkässä juoksussa. Pakkohan miehen oli laajentaa pohdintojaan ihmisyyteen yleensä.” (s. 212.) 

Kierkegaardin tuotannon ja tutkimuksen valossa suunta on päinvastainen. Kierkegaard aloittaa saksalaista romantiikkaa jäljittelevistä muotokokeiluista, mutta kirjailijanuransa edetessä siirtyy yhä pontevammin käsittelemään kristinuskoa ja kristityksi tulemista. 

Toisaalla Hiltunen – mitenkään lähteistämättä – väittää: ”Jos ihminen perehtyi sisäisyyteensä riittävän syvälle, hän pääsi Kierkegaardin mukaan kosketuksiin todellisen tiedon kanssa” (s. 246). Kierkegaard ei ollut kiinnostunut epistemologiasta, vaan paremminkin esitti, että tieto itsessään ei riitä, sillä se kohdistuu objektiivisiin asioihin, joista myös ajan akateeminen filosofia oli kiinnostunut. Tässä on Kierkegaardin filosofian kritiikin ydin. Aiheesta kiinnostunut voi lukea artikkelini, jonka tulkinta pseudonyymeistä eroaa Hiltusen vastaavasta. 

Niistä Hiltunen esittää varsin erikoisia väitteitä. Johannes Climacuksen Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus (1846, Afsluttende uvidenskabelig Efterskrift) sisältää Kierkegaardin ”paljastuksen” siitä, kuinka hän on kaikkien aiempien pseudonyymien takana. Hiltunen näyttää menevän Kierkegaardin vipuun: 

Jälkikirjoituksessa oli iso pommi Kierkegaardin lukijoille. Hän näet paljasti alaviitteessä olevansa kirjailija Victor Eremitan, Johannes Viettelijän, asessori Vilhelmin ja lukuisten muiden salanimien takana. Kolme vuotta kestänyt salanimileikki päättyi kerralla kööpenhaminalaisten suureen hämmästykseen. 

Uskomatonta! Sumutus oli onnistunut täydellisesti. 

(s. 269.) 

”Aikuisten oikeasti” Kööpenhaminan lukijakunta tiesi viimeistään Stadier paa Livets Vein (1845, ”Tasoja elämän tiellä”) omaelämäkerrallisten paljastusten myötä, kuka pseudonyymien takana oli. Paljastustakaan ei tehty alaviitteessä vaan Jälkikirjoituksen jälkikirjoituksessa. 

Samassa yhteydessä Hiltunen väittää, että Kierkegaardin kristillisten puheiden ”sävy, eetos ja henki olivat täysin vastakkaiset salanimillä julkaistuille teoksille” (s. 269). Taas väärin! Osa tutkijoista pitää Søren Kierkegaardia lähinnä yhtenä pseudonyyminä muiden joukossa, ja puheissa Kierkegaard käsittelee esimerkiksi avioliittoa hyvin samaan tapaan kuin aviomies-asessori Vilhelm ja Jobia Toiston Nuorukaisen tulkintoja kehittäen. 

Lopputulos muistuttaa hieman hatarasti valmistautuneen opiskelijan tenttivastausta (saatan puhua omasta kokemuksesta): tulkinnat ovat lähellä oikeaa, mutta filosofian käsittelyssä vaadittava tarkkuus puuttuu, ja loppupäätelmissä varsinainen argumentti on korvattu psykologisoinnilla ja suurella ilmaisulla. 

Ehkä Hiltunen noudattaa omaa sääntöään, jossa luova mielikuvitus menee faktan edelle. Tietokirjailijalle ohjenuora on yhä vain huono. Onpa runousopissa tällainenkin prinsiippi: ”Mikään ei ollut niin kauheaa kuin totuus, joka ei ollut totta.” (s. 14.) 

Tietokirjailija kohtaa vaikean kirjallisuuden

Tilannetta hankaloittaa se, ettei Hiltunen pärjää suomennetun Kierkegaard-tuotannon kanssa operoidessaan. Toistosta hän kirjoittaa: 

Samoihin aikoihin Pelon ja vavistuksen kanssa Kierkegaard julkaisi teoksen Gjentagelsen (1843; suom. Toisto). 

[…] 

Constantius kertoi ystävästään, rakastuneesta nuoresta miehestä, joka ei pystynyt rakastamaan rakastettuaan päivästä toiseen. Sen vuoksi hän punoi monimutkaisen suunnitelman lähteä rakkautta karkuun. Toteutettuaan suunnitelmansa mies löysi itsensä Tukholmasta. Kun kaiken (myös kirjan) piti päättyä, Constantius jatkoi vielä runsaat sata sivua! Lopputulemana oli sirpaleinen kirjoitus, jossa ajatus velloi sinne tänne ja lukija häiriintyi jakomielitaudin partaalle. 

Koska Toisto oli kirjailijan ensimmäisiä kirjoja, hän mitä ilmeisemmin vielä etsiskeli kaunokirjallisia kirjoituskeinojaan ja testaili niitä. 

(s. 262–263.) 

”Ei! EI! Ei!” kuten Toiston Nuorukainen parkaisee. Toisto ilmestyi samana päivänä. Nuorukainen olisi kyllä pystynyt rakastamaan neitoa, mutta ajautui synkkämielisyyteen rakkautensa vuoksi. Constantin Constantius näki Nuorukaisessa runoilijan potentiaalia, minkä vuoksi hän laati suunnitelman, jolla Nuorukainen voisi hylätä neidon ja ryhtyä runoilijaksi. Nuorukainen ei noudattanut suunnitelmaa, johon olisi sisältynyt lähtö Tukholmaan, mutta kylläkin muuten katosi Constantinilta. Constantin ei niinkään jatka, vaan tarinan tasolla Nuorukainen aloittaa yksipuolisen kirjeiden kirjoittamisen Constantinille. 

Olen lukenut teoksen noin seitsemään kertaan kolmella kielellä enkä ole häiriintynyt jakomielitaudin partaalle. Toistoa ei varsinaisesti voi moittia ”kaunokirjallisten kirjoituskeinojen” puutteesta, hyödyntäähän se leikkisän pisteliäästi ironiaa, matkakertomusta, kirjeromaania ja päättyy kaiken keksityksi paljastavaan kirjeeseen todelliselle lukijalle. Samaa vääränlaista parafraseerausta on muissakin teosten esittelyissä. 

Kierkegaard ei ole helpoin ajattelija tai kirjoittaja, ja tutkijoidenkin tulkinnat vaihtelevat. Kun hänestä on kirjoitettu verrattain vähän suomeksi ja kansainvälistäkin tutkimuskirjallisuutta on täällä vähemmän saatavilla, kokonaisesityksen tekeminen ei ole helppo tehtävä. 

Huolimaton luenta vankistaa Kierkegaardin mainetta vaikeana – hulluuteen ajavana! – kirjailijana. Siinä on peränsä mutta toisaalta kaikuja matalamielisestä luovuttamisesta ”vaikean” kirjallisuuden edessä. Euroopassa moni muukin kuin alan tutkija on sentään perehtynyt Kierkegaardiin onnistuneesti. 

Eikö vaikean kohteen äärellä tietokirjailijan tehtävä ole perehtyä ja auttaa lukijaa? Ei toistella, että vaikeaa on, ehkä huonoakin. Mitä jää jäljelle runousopista, jos suomenkielisiäkään teoksia ei ole luettu riittävän huolellisesti, jotta niistä välittyisi lukijalle edes oikea referaatti? 

Abrahamin korpuksen murheellinen Kierkegaard-luku voisi kaivata koonnin lukuisista faktavirheistä. Ongelmaksi muodostuu se, että Hiltusen lähteet ovat varsin niukat. Lukuisia Kierkegaardin filosofisia ajatuksia on ”siekailematta” lähteistetty tämän pseudonyymisiin teoksiin ilman pohdintaa, miten pseudonyymit eroavat tekijästä ja toisistaan. Luvun loppua kohti lähteenä kulkee Eräänlainen kiusaus – teemoittain jaoteltu sitaattikokoelma Kierkegaardin tuotannosta! 

Elämäntapahtumiin ja tuotantoon tarjolla olisi esimerkiksi Joakim Garffin magnum opus, Kierkegaard-lukijakunnan Raamattu, yli 700-sivuinen SAK – Søren Aabye Kierkegaard (2000), joka on käännetty usealle kielelle, myös englanniksi. Suomalaislukijan kannattaa lukea perusasiat Suomen merkittävimmän Kierkegaard-tuntija Torsti Lehtisen (1942–2023) mainiosta ja menevästä elämäkerrasta Søren Kierkegaard. Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi (1990). 

Garffin ja Lehtisen elämäkerrat osoittavat, että Kierkegaardin elämä on täynnä huvittavia anekdootteja. Omaleimaisten teosten taustalta paljastuu vähintään yhtä erikoinen ajattelija. Värikynää ei tarvita. 

Tietokirjailijalla on vastuu

Hieman ennen murska-arviotaan Kun en Spillemandista Kierkegaard tapasi H. C. Andersenin Kööpenhaminan kadulla. Kierkegaard sanoi Andersenille lukeneensa kirjan, pitäneensä siitä ja kirjoittavansa arvostelun. Kritiikin tekijää ei ilmoitettu, mutta alussa oli maininta ”vasten tahtoaan julkaissut S. Kjerkegaard”. Pisteliään kritiikin jälkeenkin Kierkegaard lähetti Enten–Eller-teoksestaan kappaleen Andersenille. 

Suhtauduttakoon yllä olevaan ruodintaani jokseenkin samoin. Arvostan Hiltusen yritystä, mutta katselen lopputulosta murhemielellä. Kierkegaardista saa lukea vain harvoin yli seitsemänkymmenen sivun esityksiä suomeksi. Sen kerran kun saa, lukeminen on virheiden ja huolimattomuuksien vuoksi lähes mahdotonta. Tilaisuus on käytetty huonosti. Kirjoitan vastentahtoisesti. Mieluummin kiittäisin ja kadehtisin. 

Mika Waltari -luku on ryyditetty huutomerkeillä. Kirjailijan luomistyötä Hartolan mökissä kuvatessaan Hiltunen kuulostaa köyhän miehen Panu Rajalalta. Mihail Bulgakovin käsittelystä suuri osa menee naisjuttujen kertaamiseen. Teos kärsii paljon avoimen biografisesta lukutavasta. Se saa näkökulman vaikuttamaan tunkkaiselta. Hiltusen galaktisen runousopin idea jää liian hermeettiseksi ja sinne tänne ripotelluksi, että se yhdistäisi kirjailijat ja näiden teokset toisiinsa. 

Tietokirjallisuus ei voi olla vapaa temmellyskenttä faktavirheille tai millaisille tulkinnoille tahansa. Toki on ikävää moittia pienen kustantamon ja ahkeran ”kynämiehen” työjälkeä. Ehkä paremmilla resursseilla lopputulos olisi ollut yhtenäisempi. Kirja olisi kauttaaltaan kaivannut huolellisuutta. Kunkin kirjailijan elämäkerta alkaa monta kertaa alusta. Lukija on kiertoradalla jumissa ja avaruus on masentavan ääretön.