Romuluksen sielu: Galaktista runousoppia suurten kertomusten tähtisumuista

Romuluksen sielu jää perusteiltaan vaisuksi. Galaktisen runousopin sijaan klassikkokirjailijat jäävät yksittäisiksi tähdiksi taivaalle. Epäajanmukainen elämäkerrallisuus saa kuitenkin kriitikolta kiitosta.

Jari Olavi Hiltusen esseekokoelma Romuluksen sielu (2020) kehuu takakannessaan tarjoavansa ”galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkailijalle”. Onko kyseessä siis poikkitieteellinen teos, joka esimerkiksi toisi humanismiin uusia hedelmällisiä näkökulmia luonnontieteistä? Ei valitettavasti, ellei esipuheen hämäräperäisiä tähtitiedemetaforia lasketa mukaan. Eikä oikein valkene muutenkaan, mistä moisessa runousopissa on kyse.

Romuluksen sielu on kyllä lähtökohdiltaan ilahduttavan epämuodikas. Esseet tarttuvat klassikkokirjailijoiden créme de la crémeen, juuri niihin ”kuolleisiin valkoisiin miehiin”, joiden vähättely on suurin piirtein velvollisuus nykypäivän tiedostavalle taidekeskustelijalle. On Shakespearea, Dostojevskia, Kiveä ja koko nippu antiikin kovia nimiä. Yksi ainoa nainen on päässyt esseen aiheeksi ja hän on kukapa muu kuin J.K. Rowling, aikamme menestyksekkäin fantasiakirjailija, jolle vasemman laidan älyköt irvailivat Twitterissä jo ennen hänen transfobisiksi tulkittuja kannanottojaan.

Muutenkin Hiltunen edustaa uhanalaista kirjoittamista: kirjallisuuteen keskitytään kirjallisuutena, ei pelkkänä identiteetin leikkikenttänä ja representaatioiden shakkilautana. Ei puuduttavaa itsereflektiota ja jatkuvaa syyllisyydentuntoa mistä etuoikeudesta milloinkin. Ei postmodernia ironiaa. Vain vilpitön kiinnostus mainittuihin kirjailijoihin ja usko kirjallisuuden merkityksellisyyteen.

Hiltusen metodi on vieläpä häpeämättömän biografinen: hän esittelee sekä kirjailijan elämää että hänen tuotantoaan sen osana. Hän ei siis uhraa ajatustakaan ”tekijän kuolemalle”, ”neromyytin purkamiselle” tai muulle vastaavalle postmodernille roskalle. Hänen tekstissään yhdistyvät harkinta ja intohimo toisiaan täydentävänä ylivertaisena yhdistelmänä. Ajoittaiset puhekielisyydet antavat piristystä tekstille, joskin joku voi varmasti kokea ne myös töksähtävinä.

 [Plutarkhos] kuoli kuin Raamatun Job, elämästä kyllänsä saaneena vanhana äijänä. Ironista kyllä, hän ei koskaan kirjoittanut omaelämäkertaa. Kenties Plutarkhos ajatteli, ettei hänestä irtoa samanlaista stooria kuin niistä suurmiehistä, joista hän muotoili kuuluisat elämäkertatekstinsä. (s. 64.)

Ei siis aivan vähäpätöinen kaveri tämä Cicero. (s. 72.)

Teksteissä ei siis ole sinänsä mitään vikaa, ellei oteta lukuun ajoittaisia taittomokia (”Mar-lborough”, ”hörön-aurun”), oikeinkirjoituksen kömmähdyksiä (François Rabelais oli munkkina suomeksi veli François, titteli pienellä kirjoitettuna), pieniä asiavirheitä (ankeuttajat esiintyvät vasta kolmannessa Harry Potter -kirjassa) tai erikoisia loogisia ristiriitoja (kumpi nyt toimi kumman suurena esikuvana, Dostojevski vai Hugo? Shakespearea ei kiinnostanut antiikki, mutta hän luki silti Plutarkhosta?). Teoksen toimivuus kokonaisuutena onkin sitten oma lukunsa.

Ajoittaiset puhekielisyydet antavat piristystä tekstille, joskin joku voi varmasti kokea ne myös töksähtävinä.

Suuria sanoja, vähän perusteluja

Edellä mainitsin, että galaktisen runousopin lopullinen sisältö jää hämäräksi. Ilmeisesti Hiltunen on hakenut sitä, että kaikissa kirjailijoissa, myös ja varsinkin klassikoissa, näkyy edeltäjiensä ajatuksia. Vaikutteet voivat olla yllättäviäkin, aivan kuin yötaivaan tähtikuviot muodostuvat tosiasiassa hyvinkin kaukana toisistaan olevista tähdistä. Kirjallinen nerokkuus siis kumuloituu – tämähän on sinänsä päivänselvää.

Kirjoittaessaan kirjailijoistaan Hiltunen ei kuitenkaan erittele, missä ja miten tarkalleen heidän tuotannossaan näkyy samassa luvussa mainittavien, varhaisempien kirjailijoiden vaikutus. Aiemmat vaikuttajat mainitaan korkeintaan ohimennen. Lopputuloksena Romuluksen sielu ei muodosta sellaista verkkoa kuin sen luvataan muodostavan. Kirjailijat jäävät irrallisiksi tähdiksi pimeään avaruuteen. Siinähän ovat ja sellaisia ovat, ja siinä kaikki.

Jos jää galaktinen runousoppi hämäräksi, niin jää myös Romuluksen sielu, jota Hiltunen näköjään on ollut etsimässä klassikkokirjallisuudesta. Hän nimittäin vihjaa esipuheessaan etsivänsä kirjallisuudesta jotain elämää suurempaa.

Jotkut klassikkokirjat loistivat toisia kirkkaampaa valoa. Mahtoiko niiden valossa olla aimo heijastuksia vuosisatojen tai -tuhansien takaisesta valosta, joka oli löytänyt uuden reitin uusien lukijoiden luokse? Toistivatko klassikkokirjat samoja ajatuksia, kestäviä ideoita? Oliko kaiken kirjallisen tiedon taustalla olemassa muinaisten kreikkalaisten idea Hyvästä, joka voitaisiin tutkimalla löytää ja ymmärtää? (s. 13.)

Hiltunen ei kuitenkaan vastaa näihin kysymyksiin. Kirjasta ei käy ilmi, mitä tämä abstrakti Hyvä oikeastaan tarkoittaa, joko Hiltusen tai hänen kirjailijoidensa mielestä, tai miten se käytännössä ilmenee – tai miten se näkyy noinkin erilaisten kirjailijoiden tuotannossa kuin mitä Hiltunen käsittelee. Mikä tekee niistä Hyviä isolla H:lla, tarkoitetaanko tällä eettistä vaiko esteettistä hyvyyttä, ja ovatko ne Hiltusen mielestä sama asia? Jos Hiltusella on taustalla hahmoteltuna jokin teoria kirjallisuudesta ja/tai/eli elämästä, vaikkapa Romuluksen sielusta, ei se lukijalle asti välity.

Kaiken tämän vuoksi avoimeksi kysymykseksi jää, miksi ylipäätään juuri nämä kirjailijat ovat valikoituneet edustamaan kirjallisen avaruuden kiintotähtiä. Kysymys ei ole aivan vähäinen. Hiltunen kylläkin selventää, miksi heidän teoksillaan on kulttuurihistoriallista arvoa – esimerkiksi mitä he tekivät ennen muita tai millä tavoin he ovat vaikuttaneet länsimaiseen kulttuuriin. Hän erittelee sitäkin, mitä he ovat osanneet tehdä erityisen taidokkaasti.

Kirjailijana Dostojevski oli monin tavoin aikaansa edellä. […] Perinteisestä realistisesta kerronnasta poiketen hän sekoitti tarkkoihin aistihavaintoihin uskonnollista, metafyysistä ja filosofista aineistoa. Tästä seuraten tekstissä oli vuoropuhelujen välissä kosmisia visioita ja paasaavia tekstijaksoja. Myös Dostojevskin psykologinen ymmärrys oli muita edellä. (s. 111.)

Shakespeare oli mestari kuvaamaan toisilleen vastakohtaisia luonteita, olosuhteita ja prosesseja ammottavan luonnollisesti ja nerokkaasti. (s. 271.)

Tämä ei kuitenkaan vielä selitä sitä, mikä juuri Dostojevskissa tai Shakespearessa on niin suurta ja ihmeellistä, että heidän teoksensa todella hehkuvat ja ansaitsevat hehkua aikakausien yli. Miksi he ovat vielä 2020-luvullakin relevantteja ja lukemisen arvoisia? En nyt väitä, että Hiltunen olisi suorastaan väärässäkään, mutta perustelut olisivat tehneet hänen tekstilleen hyvää.

Kirjan kansiliepeessä Hiltunen puhuu ”rohkeiden ihmisten kirjallisuudesta”. Sitähän vaikkapa Rabelais, Kivi tai John Steinbeck ovatkin tavalla tai toisella, mikä käy ilmi heitä käsittelevistä esseistäkin. Mutta miten määritelmä soveltuu vaikkapa Homerokseen, joka ylipäätään on henkilönä arvoituksellinen, jopa apokryfinen? Häneen yhdistetyt teokset eivät ole edes koskaan olleet samalla tavalla kiisteltyjä kuin Kiven tai Steinbeckin, vaan vuosisatojen ajan valtavirtaa.

Rohkeuden ongelma on siis teoksessa sama kuin hyvyyden: suuri sana kaipaisi joko määrittelyä tai kirjailijakohtaista perustelua. Perustelujen puute korostuu etenkin, kun Hiltunen kirjoittaa näinkin kirjavasta joukosta täysin erilaisina aikakausina eläneitä kirjailijoita.

Lopputuloksena Romuluksen sielu ei muodosta sellaista verkkoa kuin sen luvataan muodostavan.

Ojasta allikkoon, rutosta koleraan

Kaiken kuoliaaksi problematisoivan identiteettipolitiikan vastakohta on traditionalismi, eli käytännössä asenne, jonka mukaan klassikot ovat hyviä koska ne ovat klassikoita ja päinvastoin. Samaan voi viitata myös nimellä enemmistön harha (bandwagon effect) tai fraasilla ”miljoona kärpästä ei voi olla väärässä”. Hiltunen tulee vaarallisen lähelle tätä asennetta. Välillä hän kirjoittaa kohteistaan turhankin idealisoivien lasien läpi, ikään kuin ei edes haluaisi nähdä kohteissaan mitään kritisoitavaa.

Kaiken pelkäksi sosiaaliseksi konstruktioksi ironisoivan postmodernismin jälkeen on virkistävää lukea Romuluksen sielun universalistista humanismia. Sen kääntöpuoli kuitenkin on historiattomuus. Hyvyydestä tai rohkeudesta puhuessaan Hiltunen ei mieti lainkaan, että antiikin Rooman tai renessanssiajan Euroopan käsitykset kyseisistä arvoista eivät ole yksi yhteen modernin kanssa. Koko yhteiskunta rakentui täysin erilaisille, muun muassa huomattavasti kollektivistisimmille periaatteille kuin nykyään.

En itse kuvailisi esimerkiksi Odysseiaa ”romanttiseksi kuvaukseksi kuninkaallisesta avioliitosta”. Odysseushan kaataa harharetkillään naisia minkä ehtii, vaikka Penelope pysyy tiukan uskollisena miehelleen. En näe tässä suurta rakkautta, vaan arkaaisen velvollisuusetiikan, joka on nykynäkökulmasta räikeän epätasa-arvoista. Myös esimerkiksi Rabelais’n edustamalla karnevaalinaurulla oli omat synkät puolensa. Toisin kuin Hiltunen antaa ymmärtää, nauru ei koskaan ole ollut itsestäänselvästi emansipatorista: se voi olla myös vallankäytön ja häpäisemisen väline.

Tietysti menneiltä aikakausilta on mahdollista oppia elämästä vaikka mitä, kuten jotain (post)modernisaation melskeissä unohtunutta. Niin ikään voisi hyvinkin olla mahdollista abstrahoida jokin pysyvä Hyvyyden idea historiallisten aikakausien läpi, oli kyse sitten taiteesta tai elämästä. Näille kuitenkin kaipaisin tukevia perusteluita. Hiltusen kirjan perusteella en olisi vakuuttunut. On sääli, että kun klassikoista kerran kirjoitetaan, teoksessa ei tavoiteta tämän nyansoidumpaa asennetta.

Yksi harvoista yrityksistä konkretisoida Hyvyyttä on sivulta 327 löytyvä hämmentävä väite: ”kirjallisuuden ikiaikainen tarkoitus [on] taistella vähäosaisen ja vähäisen ihmisen puolesta parempiosaisia ja isokenkäisiä vastaan”. Sanoo kuka? Tämä pätee ehkä Steinbeckiin, Charles Dickensiin tai Väinö Linnaan. Vaikka pysyttäisiinkin vain Hiltusen esittelemissä kirjailijoissa, miten kuvaan sopii, että homeerisissa eepoksissa ja Shakespearen tragedioissa kuvataan pääasiassa kuninkaiden ja ylimysten edesottamuksia? Jopa Aisopoksen faabelit (joita käsittelevästä esseestä yllä oleva sitaatti on) Hiltunen jostain syystä tulkitsee tuollaisen arvon kautta. Nehän nimenomaan opettavat, miten julmassa maailmassa pärjätäkseen pitää sulautua massaan, painaa päänsä alas eikä kuvitella turhia.

Mitään kovin painavaa näkökulmaa Romuluksen sielu ei siis tarjoa kirjallisuuteen. Esseeteoksena se on suorastaan turhauttava. Kirjallisuushistoriallisena johdatuksena eräisiin länsimaiden ja Suomen merkittävimpiin kirjailijoihin se kuitenkin on oivallinen.

Erityisesti antiikin kirjallisuuden lyhyt läpileikkaus Homeroksesta Aristoteleen kautta Ciceroon ja Ovidiukseen on valaiseva, samoin teksti Winston Churchillin kirjailijanurasta, joka on jäänyt yleisessä tietoisuudessa poliitikkouden varjoon. Kirjan parhaaseen antiin lukeutuvatkin anekdootit kirjailijoista. Romuluksen sielu voi kaikesta huolimatta opettaa jotain sellaisellekin, joka luuli tuntevansa kirjallisen maailman ikijulkkikset.