Turkulaisen pienkustantamon Kalle Niinikangas tiivistää säkeisiinsä urbaanin yksinäisyyden ja epätoivoisen parinetsinnän tuntoja uusimmassa, kolmannessa runokokoelmassaan Eläimellinen kaunis nainen. Saatesanoissaan Niinikangas toteaa matkustelun merkitsevän itselleen paljon – kirjoittaminen alkoi matkapäiväkirjoista, joista hän myöhemmin siirtyi runoihin. Päiväkirjataustan huomaa: Niinikangasta viehättää erityisesti realistissävyinen arjen tarkkailu ja havainnointi.

Realistissävyiset runot koettavat tavoittaa modernin maailman muutosta erityisesti nyky-Suomen perspektiivistä tiirailtuna. Niinikangas kertoo tarinaa ensin yksinäisestä, välillä seuraa kapakasta iskevästä miehestä, joka kuitenkin myöhemmässä vaiheessa elämäänsä asettuu paikalleen kuten kaikki muutkin, menee naimisiin ja alkaa lyhentää osamaksueriä. Kaikki alkaa pyöriä tuttua rataa.

Niinikankaan runot piirtävät kuvaa modernista, vaikutteiden virrassa ajelehtivasta kaupunkilaissinkusta, joka yksinäisyyden tunnetta välttääkseen tekee melkein mitä tahansa. Tylsyyden vastapainoksi hän elää välillä villiä ja vastuutonta elämää, iskee satunnaisen naiskulkijan ja tekee muita äärimmäisiä tekoja – mm. puhkoo kondominsa. Elämä tuntuu runominästä rutiininomaiselta tapahtumattomuudelta, naisen puuttumiselta. Vaikka hän toisaalta kaipaa naista, hän tajuaa samalla, että parisuhde merkitsisi rutinoitua, turvallista arkea, joka ehkä muuttuu tylsän tuntuiseksi osamaksutodellisuudeksi. Vastapainona on joskus vilpittömiä onnen hetkiä: ”Painan korvan / märkään poskeen, / maistan suolan, / kuulen meren.”

Niinikankaan kokoelman ongelmana on, että henkilöasetelmat alkavat tuntua hiukan kuluneilta ja turhan karrikoiduilta. Maailma jakautuu ns. kunnollisiin kapinallisiin, jotka kapinoivat kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ottavat kenties joskus muutaman kaljan liikaa, iskevät sänkyseuraa mutta ovat muutoin sangen porvarillisia ja tavallisia. Epäkelpoja kapinallisia
Niinikankaan runoissa ovat vaikkapa nistit ja teinit. Myös alkoholia runsaasti kuluttava suomalainen, tuoppikätinen aikuinen, saa osansa. Räikeä arvottaminen häiritsee: kirjoittaja voisi olla puolueettomampi ja antaa lukijan itse päättää, tehdä omat tulkintansa. Ehkä olen ne jo tehnytkin.

Kokoelma rakentuu kehityskaaren varaan. Ensin ollaan yhtä rataa rullaavan, rutinoituneen sinkkuelämän ja siihen kyllästyneen runominän kuvauksen äärellä, sitten siirrytään rakkauden kohdetta, naista ja hänen vaarallisuuttaan kuvaaviin säkeisiin: ”Eläimellisen kaunis nainen, reisissä / kurkiauran kutsuhuuto, silmissä / rukoilijasirkan tappava himo.”

Kaupunkielämän rutiinien realistinen kuvaus jatkuu kolmannessa osastossa ’Ennen kuin savu syrjäyttää hapen’. Elämä on ainaista etsimistä, iskemistä, hetkittäistä löytämistä, jälleen palaamista enemmistökuolevaisen ruotuun. Runo äityy ottamaan kantaa enemmistön valitsemaan elämäntyyliin, muuttuu yhteiskunnalliseksi: ”Unelmat on pakko myydä / tasokkaan elämän turvaksi, / vaihtaa haaveet osamaksuihin, / marketin makkaratarjouksiin.” Näiden runojen puhuja haluaa heittäytyä valtavirtapiirileikin ulkopuolelle ja kehottaa siihen muitakin: ”jätä sivistyneet eläimet tanssimaan / teknoa kaupungin kaduille”.

’Viimeinen osasto Maailman laita’ koostuu ilmeisesti eri puolilla maailmaa kirjoitetuista runoista. Se uhkaa jäädä muista hiukan irralliseksi. Nykyihminen samaistetaan hätää kärsivän uimariin sarjassa ”epätoivon kuvia” mereltä: ”Lyijyhyönteiset surisevat, / yksinäinen uimari / nousee aallonharjalle, / ojentaa kätensä, vajoaa / takaisin pimeään.”

Niinikankaan naisenmetsästysrunoissa ja urbaanin yksinäisyyden kuvissa on astetta aidompi ote kuin esimerkiksi myös urbaanin (miehen) yksinäisyyttä tulkitsevissa, turkulaisten runoilijoiden runoissa, jotka perustuvat monesti oman egon pönkitykseen, itseironian jäädessä turhaan paitsioon. Niinikangas kertoo, kuinka vaikeaa puuhaa naisenmetsästys tai parin löytäminen yleensä on. Hän ei sorru turhaan oman egon esiin nostamiseen.

Äkkiväärien ja absurdista näkökulmasta kaupunkia tarkastelevien nykyrunojen (mm. Rimminen, Santanen) vastapainoksi Niinikangas tuo raikkaan tuulahduksen runoillaan, jotka kuvaavat realistisesti nykykaupunkilaisen arkea. Heikoimmillaan Niinikankaan runot ovat, kun hän kirjoittaa yhteiskunnan marginaaliin joutuneista, esim. rikollisista. Heistä runoilija ei saa aikaan juuri muuta kuin stereotyyppisten ihmiskuvien toisintoja.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa