Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia; Taiteen historia ilman miehiä

Naistaiteilijoita käsittelevät tietokirjat kirjoittavat uusiksi taiteen historiaa. On kuitenkin tärkeää suhtautua kriittisesti narratiiviin siitä, että jokin taiteilija tai teos olisi unohdettu tai löydetty, kirjoittaa Marissa Mehr.

”Ei ole koskaan ollut helppoa olla taiteilija ja nainen” (s. 16). Näillä sanoilla alkaa ensimmäinen osa Katy Hesselin teoksesta Taiteen historia ilman miehiä (The Story of Art Without Men), jonka on suomentanut Sini Linteri. Sama virke pätee kuvataiteen lisäksi kirjallisuuteen. Anne Helttusen ja Annamari Sauren Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia esittelee 35 kotimaista kirjailijaa 1600-luvulla eläneestä Regina von Birchenbaumista 1900-luvulle ja Helvi Juvoseen. Mielenkiintoisten taiteilijoiden sekä heidän tuotantonsa esittelemisen lisäksi molemmat teokset näyttävät, mitkä ovat olleet naisten mahdollisuudet toimia taiteen kentällä eri aikakausina, ja millä tavalla naisten taiteeseen on suhtauduttu. 

Tuntuu hölmöltä todeta jotain näin ilmeistä, mutta naiset ovat aina toimineet taiteilijoina. Jostain syystä tarkasti rajattuun kaanoniin on kautta historian yleensä mahtunut lähinnä valkoisia miestaiteilijoita. Kuitenkin – kuten Hessel tuo esille – esimerkiksi 1600-luvun Alankomaissa toimi yli 150 naispuolista taiteilijaa. Naispuolisten taiteilijoiden määrä on kuitenkin ollut pienempi kuin miespuolisten. Yksi syistä on yhteiskunta, jonka rakenteisiin on leivottu naiselle alisteinen asema suhteessa mieheen. Entisaikoina monen naistaiteilijan ura päättyi naimisiinmenoon. Naisen tilan ja toimijuuden sitominen pitkälti kodin piiriin käsitti fyysisen tilan lisäksi myös symbolisen ja henkisen tilan: Fredrika Runeberg kirjoitti muistelmissaan Kynäni tarina (ilmestynyt postuumisti 1946), kuinka ”katsottiin jokaista lukemiseen käytettyä hetkeä kuin varkaudeksi miehen kukkarosta, puhumattakaan kirjoittamiseen käytetystä hetkestä” (Helttunen & Saure, s. 33). Onneksi historia tuntee myös toisenlaisia tarinoita: kuvataiteilija Lavinia Fontana (1552–1614) sai naimisiin mennessään pitää oman sukunimensä. Hänen aviomiehensä kasvatti heidän yksitoista lastaan samalla, kun Fontana menestyi urallaan ja teki kymmeniä julkisia tilaustöitä. Fontanan kaltaiset naiset olivat kuitenkin marginaalin marginaalissa. Helttusen ja Sauren lausahdus piirtää näkyväksi karun todellisuuden, joka pätee lähes jokaisen taiteenlajin historiaan: ”Jäimme miettimään, kuinkahan monta merkittävää kirjaa jäi naisilta kirjoittamatta, kun miehen tuki, oma uskallus, aika, varallisuus ja mahdollisuudet kirjoittaa puuttuivat” (s. 12). 

Kuten Hessel kirjansa johdannossa sanoo, ”yhteiskunta ja sen portinvartijat ovat aina asettaneet yhden ryhmän muiden edelle” (s. 11). Tämä näkyy naisten taiteen tekemisen mahdollisuuksissa, mutta myös sen arvostuksessa. Naisten lisäksi Hessel nostaa esille muiden marginalisoitujen yhteisöjen taidetta, kuten queer- sekä ei-valkoisten taiteilijoiden tekemää taidetta. Teos tuo hyvin esille taiteen ja politiikan välisen kytköksen: taide reagoi ympäröivään yhteiskuntaan, ja sitä on käytetty vastarinnan ja anarkian välineenä. On toki huomautettava, että vaikka Hesselin teos pyrkii esittelemään paljon ei-valkoisia taiteilijoita ja tekijöitä länsimaiden ulkopuolelta, sen näkökulma on silti korostetun länsimainen ja valkoinen. Toisaalta koko maailman taiteenhistorian syvällinen tunteminen ja tiivistäminen viiteensataan sivuun on tehtävänä mahdoton, eikä tunnu reilulta edes ladata sellaisia odotuksia yhden tietokirjailijan ja teoksen harteille. 

Sukupuolittuneet muodot ja tekniikat  

Taiteen sisällä on aina ollut hierarkkista ajattelua. Tämä on näkynyt esimerkiksi siinä, että naisten on ajateltu olevan automaattisesti huonompia taiteilijoita kuin miesten. Kehuna sanotut lausahdukset, kuten ”maalaat kuin mies”, kuvaavat hyvin naisten toiseutettua asemaa taiteen kentällä. Myös muodot ja tekniikat ovat olleet arvolatautuneita. Hesselin teos nostaa usein ylenkatsotut tai sivuutetut tekniikat ja muodot, kuten kuiduista tehdyn taiteen, kasvi- ja eläinopilliset teokset, paperikollaasit sekä keramiikan osaksi kaanonia. Hän kysyykin osuvasti, ”yltävätkö naiset suuruuteen vain, jos he jäljittelevät menestyvien miesten tyyliä ja aihevalintoja ja osoittavat siten, että hekin pystyvät maalaamaan valtavan kokoisia verisiä kohtauksia” (s. 74). Erityisesti koristeellisia tilkkupeittoja käsittelevät osuudet, joissa esitellään muun muassa Harriet Powersin (1837–1910) ja Rosie Lee Tompkinsin (1936–2006) taidetta, ovat kiinnostavia. 

. Entisaikoina monen naistaiteilijan ura päättyi naimisiinmenoon.

Sama hierarkia on nähtävissä kirjallisuuden historiassa – ja ikävä kyllä myös nykypäivänä. Helttusen ja Sauren kirjassa on selkeästi nähtävissä nais- ja miestaiteilijoiden erilainen kohtelu sekä suoranaiset kaksoisstandardit. Monet naiset on leimattu esimerkiksi viihdekirjailijoiksi, ja heidän teoksiaan on käsitelty eri asteikolla niin mediassa kuin kirjallisuushistorioissa. Yksi oiva esimerkki on Hilja Valtonen, jonka pureva ja monella mittarilla mitattuna menestynyt Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926) leimattiin kepeäksi naistenviihteeksi samalla, kun Mika Waltarin niin ikään rakkautta käsitellyt romaani Suuri illusioni (1928) oli ”merkittävä ajankuva” (s. 356). 

Prosessi näkyväksi 

Siinä missä Hesselin taiteenhistoria noudattaa klassisempaa kronologista esitystapaa, jossa taiteen menneisyyttä käydään läpi aikakausi ja tyylisuunta kerrallaan, on Kynällä raivattu reitti ennemminkin kokoelma tai henkilögalleria. Teos koostuu luvuista, joissa kuvataan kunkin kirjailijan taiteilijana toimimisen edellytyksiä, elämänkaaren eri vaiheita sekä tuotantoa. Teos esittelee lukuisia mielenkiintoisia kirjailijoita, kuten aikalaistensa mielestä ”monella tavalla vääränlaisen” Hanna Ongelinin (1848–1893), joka julkaisi ruotsiksi ja jonka teoksissa on perinteisiä sukupuolirooleja kyseenalaistava vire. Esittelyt ovat napakoita ja kertovat kiehtovia elämäntarinoita, mutta huomasin usein kaipaavani enemmän tuotantojen sisällön ja poetiikan esittelyä ja perusteellisempaa analyysia. On helppo yhtyä Helsingin Sanomien Suvi Aholan  kritiikkiin siitä, että tunnetuimpien kirjailijoiden – kuten Minna Canthin, Hella Wuolijoen ja Saima Harmajan – tilalle olisi ollut paikallaan valita vähemmän tunnettuja kollegoita. Kirjailijanaisia kun riittää. 

Yksi teoksen kiehtovimmista puolista on tapa, jolla kaksikko tuo näkyväksi tietokirjailijoiden tekemää taustatyötä. Näissä visuaalisesti muusta tekstistä erotetuissa katkelmissa, sopivasti symbolisissa ”mustissa laatikoissa” saadaan hyvin nostettua esiin alan tutkimusta ja muita lähteitä, joista tekijät ovat keränneet tietoa. Samalla teos onnistuu raottamaan hieman tietokirjan kirjoittamisen prosessia ja sitä, mitä kaikkea se vaatii. Jos romaani on kaiken syövä sika, ei tietokirja ole yhtään sen vähemmän apetta nauttiva sorkkaeläin. Tietokirjan ideaaliin kuitenkin kuuluu, että sen nauttima rehu on todellisuuteen pohjaavaa. 

Taustatyötä avaavien laatikoiden ohella teoksessa on informatiivisia tietolaatikoita, joissa avataan yhteiskunnallisia tai kirjallisia aiheita, kuten 1800-luvun siveyskysymystä tai ajan kaunokirjallisuudessa käytettyä köynnösvertausta, jossa mies nähtiin puuna ja nainen tätä kiertävänä köynnöksenä. Osassa laatikoista taas kerrotaan kirjailijanaisista, jotka eivät ole saaneet omaa lukuaan. Tällaisia ovat muun muassa Auni Nuolivaara (1883–1972) ja Irene Mendelin (1864–1944). Tietolaatikoiden kautta tulee esille myös yhteiskunnan voimakkaan sukupuolittuneisuuden absurdius, suoranainen pähkähulluus: kun naiset saivat vuonna 1907 äänioikeuden ja mahdollisuuden asettua ehdolle eduskuntaan, päädyttiin tilanteeseen, jossa naiset ”saivat olla mukana tekemässä päätöksiä valtion rahankäytöstä, mutta eivät saaneet hallita omia rahojaan” (s. 239). 

Kuka unohti ja kenet? 

Kritiikin Uutisissa julkaistiin 13.3.2024 kirjallisuudentutkija Jasmine Westerlundin ja professori Kati Launiksen kommentti, jossa käsitellään muun muassa Helttusen ja Sauren teoksen lähdeviitekäytänteitä. Viitteetön teksti peittää herkästi tiedon alkuperän, jolloin on mahdotonta tietää, mistä tieto on peräisin. Lisäksi Westerlund ja Launis kiinnittivät huomiota teoksen asiavirheisiin, markkinoinnin rakastamaan ”unohdettu/löydetty”-narratiiviin sekä sanan tutkiminen löysään käyttöön tietokirjallisuuden kontekstissa. Osaltaan kirjoitus siis jatkaa viime aikoina vilkkaana käynyttä keskustelua viittauskäytänteistä populaareissa tietokirjoissa.  

Helttunen ja Saure kertovat tutkineensa kirjailijanaisia, mutta kuten Westerlund ja Launis huomauttavat, kyse ei ole tieteen tekemisestä. Akateemisen maailman ulkopuolella – erityisesti taiteen parissa – on yleistä todeta, että taiteilija ”tutkii” teoksellaan valitsemaansa aihetta, ikään kuin symbolisessa mielessä. Tällöin tutkimisella tarkoitetaan valitun teeman luovaa tarkastelua, ei tieteelliset vaatimukset täyttävän tutkimuksen tekemistä. Olen Westerlundin ja Launiksen kanssa samaa mieltä siitä, että on vaarallista, jos hämärtyy raja tieteellisen tutkimuksen ja journalistien sekä tietokirjailijoiden tekemän taustatyön ja materiaalin kartuttamisen välillä. Myönnän, että olen itsekin sortunut sanan löperöön käyttöön; on helppoa ilmoittaa ”tutkivansa” aihettaan, sillä muut verbit tuntuvat laimeilta kuvaamaan tekemisen intensiteettiä. Verbin liian löysä käyttö johtaa kuitenkin pahimmillaan merkityksen inflaatioon, ja lopulta tieteen tekemisen erityislaatuisuus katoaa näkyvistä, kun kuka milloinkin tekee ”omia tutkimuksiaan”. Tämä taas pahimmillaan johtaa tieteen tekemistä ja tiedettä mitätöivään ilmapiiriin, joka on ikävä kyllä lisääntynyt roimasti viime vuosien aikana. 

Näen, että median pöhinäkulttuurin ja markkinoinnin rakastama ”unohdettu/löydetty”-narratiivi herkästi piilottaa tutkijoiden tekemää työtä.

Näen, että median pöhinäkulttuurin ja markkinoinnin rakastama ”unohdettu/löydetty”-narratiivi on yhteydessä tähän, sillä se herkästi piilottaa tutkijoiden tekemää työtä. ”Unohdettu” ja ”jälleenlöydetty” historia tuo sopivan räyheän näkökulman tiedotukseen ja houkuttelee median tarttumaan aiheeseen, mutta välittää usein virheellisen kuvan kokonaisuudesta – vähintäänkin vetää monta mutkaa turhankin suoraksi. Myös Helttusen ja Sauren teosta on markkinoitu unohdus edellä. Mielestäni kiintoisinta ei ole se, onko jokin asia unohdettu vai ei (sillä useimmiten ei ole). Sen sijaan pitäisi kiinnittää huomiota siihen, kenestä puhutaan, kun käytetään passiivia. Palaamme siis taas sanojen puolivillaiseen käyttöön. 

Kun Helttunen ja Saure puhuvat SKS:n sivuilla julkaistussa tiedotteessa ”naisten vähän tunnetusta kirjallisuushistoriasta”, herää kysymys, kenen näkökulmasta on kyse. Tarkoitetaanko tällä jonkinlaista absoluuttista tunnettuutta, tutkimusta ja historiankirjoitusta vai kenties vain suuren yleisön sivistyksen tasoa? Juuri tämän kaltaiset monimerkityksiset lausahdukset tarjoavat monenlaisia tulkintamahdollisuuksia, joista useampi voi mennä metsään. Jos asiaa katsoo kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta, naisten kirjallisuushistoria on hyvinkin tunnettua ja laajalti tutkittua. Sen vuoksi samaisen tekstin geneerinen ja anonyymi aloituslausahdus, jossa todetaan teoksen tuovan ”esiin historian unohtamia kirjailijanaisia”, on jo selkeämmin epätosi väittämä. Ei historia ole heitä unohtanut, korkeintaan entisaikojen kirjallisuushistorioiden laatijat ja muut taiteen kentän vallankäyttäjät. 

Sanoilla on merkitystä. Myös markkinointi luo todellisuutta ja välittää mielikuvia. Jos toitotetaan tarpeeksi kauan virheellistä (tai monitulkintaista) näkemystä, se alkaa elää omaa elämäänsä, jonka seurauksena tieteellinen totuus voi pahimmillaan hautautua yksinkertaistavien heittojen, kuten ”unohdetun historian”, alle. 

Historian uudelleenkirjoittamista 

Hessel kirjoittaa teoksensa lopussa: ”Historiaa kirjoitetaan uudelleen joka päivä nyt ja jatkossakin” (s. 459). Sekä Hesselin että Helttusen ja Sauren teos ovat populaariin muotoon kirjoitettua taiteenhistoriaa. Ne ovat helppolukuisia ja täynnä kiehtovia tietoja naispuolisista taiteilijoista, jotka ovat aiemmin jääneet suurelle yleisölle tuntemattomiksi ja vaille ansaitsemaansa tunnustusta. Kummastakin teoksesta löytyy lukuisia mielenkiintoisia tekijöitä, joiden nimet on helppo korvamerkata myöhempää, läheisempää tutustumista varten. Minulle tällaisia olivat aiemmin mainitsemieni kirjailijoiden lisäksi muun muassa Aloïse Corbaz, Leonor Fini, Dindga McCannon sekä Flora Yukhnovich. Juuri tällaisina matalan kynnyksen vinkkivarastoina molemmat teokset ovat oikeita aarreaittoja. 

Samalla teokset kantavat poliittista potentiaalia. Hesselin kirja kyseenalaistaa jo pelkällä olemassaolollaan kapeaa kaanonia, sillä kuten hän huomauttaa, ”teoksen kirjoitushetkellä vuonna 2022 naistaiteilijoiden osuus Lontoon National Galleryn kokoelmasta on vain yksi prosentti” (s. 10). Määrä on häviävän pieni verrattuna siihen, kuinka paljon työtä esimerkiksi feministiset taiteentutkijat ja taiteilijat ovat tehneet lisätäkseen naispuolisten taiteilijoiden tunnettuuttta vuosikymmenten aikana. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka taidemaailman rakenteet yhä nykyään suosivat muita kuin naispuolisten taiteilijoiden töitä. 

Muutos on kuitenkin käynnissä, on ollut jo pitkään. Hessel toteaa teoksensa lopuksi: ”taide on nyt inklusiivisempaa ja siksi myös jännittävämpää kuin koskaan aiemmin. Tämä on aikakausi, jolloin instituutioita kyseenalaistetaan ja muutetaan yhtä lailla sisältä kuin ulkoa päin.” (s. 458.) Asenneilmapiiri ei kuitenkaan muutu käden käänteessä, eivätkä vuosisatoja vallassa olleet ajatusvääristymät ja kierot rakenteet oikene hetkessä. Sen vuoksi taiteen linnake on yhä voittopuolisen valkoinen ja miehinen. Kun Hesselin teoksen lukee, huomaa, kuinka puolinainen kuva taiteen historiasta ja kaanonista on ollut. Kumpikin teos on purkamassa näitä vallan vääristyneitä rakenteita omalla tavallaan. Tutkimuksen tavoin ne ovat taiteenhistorian purkupalloja. 

Lähteet: 

Ahola, Suvi: ”Rohkeat, menestyneet ja unohdetut”, Helsingin Sanomat 18.3.2024 

Helttunen, Anne & Saure, Annamari: ”Populaari teksti akateemisessa puntarissa”, Kritiikin Uutiset 16.3.2024 

Launis, Kati & Westerlund, Jasmine: ”Tiedon kudelmaa vai tutkimusta?”, Kritiikin Uutiset 13.3.2024 

Launis, Kati & Westerlund, Jasmine: ”Tutkijoita ja välittäjiä – tietokirjan eettiset ehdot”, Kritiikin Uutiset 26.3.2024

”Keitä olivat kirjallisuushistorian tunnetut ja unohdetut naiset? Kynällä raivattu reitti kertoo, kuinka kirjoittavien naisten asema ja arvostus on muuttunut”, Suomen Kirjallisuuden Seuran verkkosivut 12.2.2024