Kosmoksen esikoisromaaneissa nuorten aikuisten elämän keskiössä ovat erilaiset ihmissuhteet, jotka limittyvät. Leikki voi äityä vakavaksi ja vakava kääntyä leikkisäksi.

Liila Jokelinin Leikin varjolla ja Tobi Lakmakerin Seksuaalisuuteni historia ovat kaksi esikoisromaania, jotka pureutuvat samoihin ilmiöihin: pitkälle aikuisuuteen valuvaan nuoruuteen, ihmissuhteisiin ja elämän merkityksen etsintään. Vaikka teoksilla on omanlaisensa tyylit ja kulttuuriset kontekstit, ne onnistuvat ilmentämään jotakin samaa siitä, mitä elämä oikeastaan on. 

Leikin varjolla -romaania ja Seksuaalisuuteni historiaa on kiinnostavaa tarkastella rinnakkain siksikin, että ne ovat ilmestyneet samoihin aikoihin samalta kustantamolta. Kumpikin kirjailija on milleniaalisukupolveen kuuluva, kulttuurikentältä tunnettu hahmo. Jokelin on näytelmäkirjailija, dramaturgi ja muusikko. Lakmaker, jonka teoksessa on autofiktiivisiä piirteitä, on amsterdamilainen kolumnisti, jolla on taustaa myös jalkapalloilijana. Seksuaalisuuteni historia ilmestyi Alankomaissa vuonna 2021, ja siitä on ilmestynyt käännöksiä lukuisilla kielillä. Elokuvaoikeudetkin on myyty. 

Teosten esittämä elämä on sarja anekdootteja, siinä vierailevia henkilöitä ja sinänsä merkityksettömiä sattumuksia, jotka tapahtuvat sekä peräkkäin että ristikkäin. Sattumukset muodostavat elämästä kertomuksen, joka hahmottuu vasta jälkikäteen. Ihmissuhdekuviot muodostavat elämänvaiheille rajat. Leikin varjolla jättää enemmän tilaa lukijan jäsennykselle kuin Seksuaalisuuteni historia, jossa kertoja eksplisiittisestikin muotoilee tarinaa. 

 

Kurkistus Sofien elämään 

Seksuaalisuuteni historian Sofie on kiinnostava, kirjallisuudentutkimuksen konventiot hyvin tunteva kertoja, joka yrittää huutaa kertomuksensa läpi lukijalle: tekijä ei ole kuollut! ”Mielestäni hirveän loukkaavaa. Tiedän, mistä löydän teidät, jos te päätätte jättää mun intentiot omaan arvoonsa. Ehkä mä olenkin ensimmäinen oikeasti elävä kirjailija. Jos tästä kirjasta koskaan keskustellaan kirjallisuustieteen kurssilla, niin kilauta mulle. Hyppään sitten pyörän selkään ja saavun kertomaan, mitkä intentioni olivat.” (SH, 119.) Teos laajenee muutenkin itsensä ulkopuolelle, esimerkiksi silloin, kun kertoja viittaa televisio-esiintymiseensä. Lukija voi tarkistaa, onko ohjelma oikeasti olemassa (tarkistin, on). Lukiessa tekee mieli tutkia karttoja ja kuvia: missä sijaitsee Tweede Constantijn Huygensstraat -niminen katu? Miltä Amsterdamin Oud-Zuidin asuinalueella näyttää? 

Sofie on elämässä paikkaansa etsivä henkilöhahmo, joka välillä opiskelee, välillä matkustaa ja välillä nukkuu puistonpenkillä, työskentelee epämääräisissä paikoissa ja tekee kaikenlaista sellaista tyhmää, mitä nuoruuteen kuuluu. Sofien elämän ihmiset ovat sivuhenkilöitä, muutamalla viivalla piirrettyjä hahmoja. Hahmot edustavat tiettyä aikaa elämässä ja saavat lempinimiä – Sofie jutustelee lukijoilleen samalla tavalla kuin kaveriporukoissa parikymppisyyden vuosina puhutaan jonkun elämässä käväisseestä, joskus tärkeästä, sittemmin anekdootiksi muuttuneesta ihmisestä. Taru Luojolan käännös onnistuu välittämään suomenkielisille lukijoille teoksen vivahteikkaan, kertojan persoonaa rakentavan tyylin.  

Seksuaalisuuteni historia on täynnä herkullisen samastuttavia ilmiöitä liittyen kaikenlaisiin ympärillä pörrääjiin: ”Se sanoi: ’Nussi mua ennen kuin kämppis tulee kotiin.’ Se sai mut valtavan hermostuneeksi. Mutta arvaa mitä. Kämppis ei koskaan tullut kotiin. Oikeasti ei koskaan. Mä olen myöhemminkin usein törmännyt samaan ilmiöön: kämppiksiin, jotka ei koskaan tule kotiin. Missä helkkarissa ne ihmiset on?” (SH, 57.) Romaani heijastaa myös muistin toimintaa: sinänsä merkityksettömät yksityiskohdat ovat niitä, jotka jäävät menneisyydestä mieleen. 

 

 

Ihminen hahmottuu suhteessa toiseen 

Myös Leikin varjolla kuvaa ihmissuhteita, mutta painavammin. Lukija oivaltaa, että kevyessäkin suhteessa ovat läsnä sen osapuolten kokonaiset elämät. Teoksessa on runsaasti takaumia, ja lapsuus on läsnä usein ja merkitsevästi: nykyhetken ihmissuhteet tuovat mieleen lapsuuden dynamiikat ja päinvastoin: se, mitä lapsena on tapahtunut, vaikuttaa elämään nykyisyydessä. Romaani osoittaa, kuinka menneisyys kietoutuu seksuaalisuuteen kummallisin tavoin. Seksiä harrastettaessa sen osapuolten koko elämät ovat huoneessa (tai pysäköidyssä autossa) läsnä. Muun elämän dynamiikat kurkottelevat kohti seksiä, ja toisaalta valtaleikkien roolit voivat jopa ahdistavissa määrin valua koko ihmissuhteeseen. Keskeinen on henkilökertoja Veran suhde Henriin, filosofian kurssin opettajaan ja tutkijaan, jonka hän tapaa yliopiston kahvilassa. Henrin kanssa pienistä asioista tulee suuria, hyvässä ja pahassa. Lukija tutustuu Veraan sen kautta, miten hän reagoi niihin asioihin, joita suhteessa tapahtuu. 

Leikin varjolla kuvaa oivaltavasti sitä, millainen on ihmissuhteista muodostuvan elämän rakenne. Toinen ovi ei avaudukaan vasta, kun yksi sulkeutuu, vaan ihmissuhteiden reitti on syklinen ja verkottuva. Suhteet voivat kehittyä eritahtisesti ja moneen suuntaan sekä olla olemassa yhtä aikaa. Samaten yhden suhteen sisällä voi olla erilaisia vaiheita ja piirteitä, joiden ei tarvitse määritellä suhdetta. Esimerkiksi: ”Hän pujotti kätensä hartioideni ympäri. Ote oli veljellinen ja samaan aikaan se muistutti viisitoista vuotta yhdessä olleiden rakastavaisten halausta.” (LV, 25.) 

Vera kirjoittaa gradua markiisi de Saden Justine-romaanista (1787), joka on eroottinen, sadomasokismia ja seksuaalista vapautta kuvaava teos. Justine korostaa Leikin varjolla -teoksen teemoja: seksuaalisuuden ja epäkonventionaalisten suhteiden tutkiskelua. Suhdemuotoja ei teoksessa käsitellä sensaatiohakuisesti vaan sävy on arkinen. Lukija pääsee yhdessä Veran kanssa tirkistämään esimerkiksi polyamorisen Joken maailmaan: ”Siis kun mähän oon sellainen, et mä aamulla herään ja lähen kirja kädessä kadulle, sit mä huomaan et joku tekee siellä jotain hassua ja mä sanon sille et hei, toi näyttää hassulta, voinks mä tehä tota sun kanssa, ja sit me löydetään ittemme Norjasta pyöräilemästä tai Australiasta keräilemästä hedelmiä, ja sitä kestää viikon tai kaks tai kuukauden mut kaikki tietää että se ei kestä ikuisesti ja se on ihan okei.  

– En mä tajua tosta mitään, vastasin hänelle. (LV, 149.)  

Uusi maailma avautuu myös Veran hoitaessa Henrin lasta: 

Minun tehtäväni oli antaa hänelle ruokaa. Se tuntui jostain syystä intiimiltä. Söimme kanaa ja riisiä vaiti, ja Josefina katseli minua pää kallellaan, arvioivasti. 

– Mikä sun suosikki-tiktokkaaja on? hän kysyi. 

– Mä en ole Tiktokissa. 

– Ootko sä mun isän kaveri? 

– Oon joo. (153.) 

Henriä lukuun ottamatta romaanin sivuhenkilöt jäävät litteiksi hahmoiksi, jotka peilaavat  päähenkilön omia pohdintoja. Toisaalta peilejä ihmiset toisilleen aina ovat. 

 

 

Leikin alla piilevä vakavuus 

Kumpikin teos esittää ihmissuhteet pelinä ja leikkinä. Seksuaalisuuteni historiassa leikkisyyttä luovat kepeys ja huumori, joiden muodostaman pinnan alla kupliva vakavuus saa tilaa loppua kohden. Leikin varjolla viittaa suoraan pelien ja mediakuvaston maailmoihin, joiden parissa päähenkilö Vera on kasvanut. Kiinnostavaa on deittailu internet-aikana: ihmissuhde voi kehittyä viesteinkin. Vera saa riemastuttavasti määritellä itse, minkä roolin suhteissaan ottaa. Jokainen suhde muovaa päähenkilön identiteettiä, usein samanaikaisesti moneen suuntaan. Teos näyttää kuitenkin myös sen, miten äkkiä kevyeltä tuntuva leikki voi ajautua vaarallisen satuttavaan valtapeliin. 

Kuten Verallekin, myös Seksuaalisuuteni historian Sofielle on tapahtunut järkyttäviä asioita. Tarkkailupiste eli paikka, josta kertoja kertoo, sijoittuu kuitenkin niin selvästi kaiken jälkeiseen aikaan, että tapahtumiin ja itseen syntyy lempeän humoristinen katse. Kertojan ja kerrotun minän suhde tuo mieleen ranskalaiskirjailija Édouard Louis’n tuotannon. Kummankin kirjailijan päähenkilö syntyy uudelleen: Eddy-Edouard luokkahypyn, Sofie lopulta transpolille hakeutumisen kautta. Kun elämää katsoo kauempaa ja kommentoi näkemäänsä, siitä tulee ilmiö ja pahimmillaankin surkuhupaisa tarina. Kerrontarakenteen vuoksi Leikin varjolla on sydäntäsärkevämpi: vaikka tapahtumista kerrotaan imperfektissä, lukija ei saa tavata niistä yli päässyttä kertojaa. 

Kaiken kepeyden ja satunnaisuuden taustalla on Sofien elämässä myös eräs oikeasti iso asia, joka ei näy, ellei siitä kerro – perhe. Perheen jääminen taustalle tuntuu tyypilliseltä uusista ystävistä ja rakkaussuhteista hurmaantuvalle parikymppiselle. Vaikka lapsuudenperhe olisi läsnä, sen piirissä ei välttämättä käsitellä juuri niitä pieniä asioita, joista elämä muuten koostuu. Verankin perheenjäsenet jäävät etäisiksi juuri siksi, ettei heidän kanssaan jaeta mielessä pyöriviä pohdintoja siitä, mitä elämässä tulisi tehdä ja kenen kanssa. 

Teokset tuntuvat asettuvan samaan kirjallisuuden kohtaan kuin pikku hiljaa nykyklassikoiksi muodostuvat Sally Rooneyn teokset, joissa erilaiset ihmissuhteet saavat tilaa. Ihanaa on se, ettei suhteita pelkästään näytetä vaan niistä myös keskustellaan romaanien dialogissa ja kerronnassa. Ilmiöt saavat sanat. Sekä Seksuaalisuuteni historian että Leikin varjolla -teoksen voi sanoa kuvaavan aikaansa näyttämällä, miten monista paloista muodostuu elämäksi kutsuttu kokonaisuus. Polku nuoruuden ja aikuisuuden välillä tuntuu ruuhkaiselta. Saapuuko seesteisyys koskaan? Odottaminen ei joka tapauksessa kannata. Kuten Sofie (SH, 42) sanoo: ”Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei se milloinkaan ala vaan se vain joskus on – onnellisuus”. 

Jaa artikkeli:

 

Hilma Kupiainen

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjallisuudenopiskelija ja lukija.