Intervalleja. Hiljaisuudesta, äänistä ja sanoista

Kirjallisuuden tohtori ja kirjailija Liisa Enwaldin Intervalleja on monisyinen teos. Se on syntynyt Mirkka Rekolan tuotantoa käsittelevän väitöskirjan ja Rilke-suomennosten bonuksena. Tekijästä tuntui, että prosessissa jotain jäi sanomatta, että pitäisi kirjoittaa yhä enemmän. Esiin marssi muistikuvia lapsuudesta ja nuoruudesta, 1950-60-lukujen Kajaanista ja Helsingistä.

Intervalleja koostuu 17 muisteluksesta ja esseestä, joista vahvimmin puhuttelevat kirjallisuutta ja kirjoittamista käsittelevät tekstit. Useissa lapsuuskuvauksissa sivutaan tärkeitä ja yleispäteviä ja kivuliaita teemoja, kuten koulukiusaamista, ujoutta ja kuolemaa. Muistelmat ovat henkilökohtaisia, jopa yksityisiä, mutta samalla merkillisen yhteisiä. Juuri tämähän on taiteellisen ilmaisun yksi keskeinen paradoksi!

Kun Enwald pohtii esseessään ’Välissä’ maailmaa jakavia ja jäsentäviä vastakohtia, hän panee liikkeelle syväajattelun. ’Missä he ovat’ on hyvä esimerkki oivaltavasta esseen aiheesta: Enwald kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat noin vain kadonneet elämästämme. Eivät kuolleet, vaan vain kadonneet. Miten? Mihin? Miksi? Hyvä luoja!

Runoilija ja lukija kertoo Enwaldin väitöskirjan synnystä. ”Hartain toive oli syventyä Rekolan runoihin niin pitkälle kuin mahdollista”, hän kirjoittaa ja myöntää samalla, että tutkimuksen tekemisen merkitys tuli vasta tämän tavoitteen jälkeen. Tämä essee kertoo kiinnostavasti kohtaamisesta, joka on venynyt parin vuosikymmenen matkalle. ”Kirje on fiktion esiaste – eikä vain suhteessa lukijaan vaan kertomusainekseen ja retoriikkaan”, Enwald ajattelee kirjeiden kirjoittamisesta. Hän uskoo, että kirje ei ole kuollut vaan odottaa uutta renessanssia.

Suomalaisen kirjoittajakoulutuksen uranuurtajiin kuuluvan Enwaldin jälki on näkynyt lukemattomilla kirjoittamiskursseilla. Myös vuonna 1984 ilmestynyt Luova kirjoittaja -opas on kulunut liki jokaisen kirjoittamista opiskelleen käsissä. >i>Intervalleissa hän niinikään sivuaa ns. harrastajakirjoittamista. Miksi kirjoittaja kirjoittaa, Liisa Enwald kysyy. Kysymys on hänelle epäilemättä tuttu.

Kirjassa arvokkainta on paljaus, jolla tekijä asettuu luettavaksi. Samalla se on teoksen vaikeus. Parasta vauhtia edetäänkin, kun henkilökohtaisuus yhdistyy yleisempään teemaan, kuten käy väitöskirjaesseessä. Syntyy äänen ja hiljaisuuden vuoropuhelu, joka koskettaa ihmisessä olevaa ilmaisuydintä. Sanat ovat.