Pellossa perihopeat

Pellossa perihopeat luo tutkivan katseen peltomaisemaan. Pelto kuvataan osana suomalaista kulttuuria ja maaseutumaisemaa, tuotannon tekijänä, viljelijän elinympäristönä ja myyttisenä elementtinä. Vaikka teos on rikas ja ajankohtainen tieto- ja taideteos, tuoreimmat ja kriittisimmät ajatukset jäävät silti taka-alalle.

Peltojen estetiikasta kirjoittavat mm. filosofit, kulttuurintutkijat ja ympäristötieteilijät. Joukossa on kansainvälisesti arvostettuja tutkijoita. Puheenvuoron saavat myös viljelijöiden, hallinnon ja median edustajat. Ympäristötaiteilijoiden töitä esitellään kuvin ja sanoin. Näin avautuu tärkeä vuoropuhelu suomalaisesta maaseudusta ja sen tarjoamasta kulttuurimaisemasta.

Pellossa perihopeat nostaa peltomaiseman sille kuuluvaan arvoon. Pyrkimyksenä on sukeltaa syvälle maisemaan, nähdä menneisyys ja katsoa tulevaisuuteen. Tietyiltä osin teemojen käsittely osoittautuu silti varsin perinteiseksi ja suppeaksi. Esimerkiksi ekologisuus ja luomuviljely jäävät enemmän puheeksi kuin tosiasiallisiksi, toimintaa ohjaaviksi tavoitteiksi. Valokuvat näyttävät idyllin; totuuden toinen puoli, rumuus on suljettu katseen ulkopuolelle.

Pellossa perihopeat jatkaa Maahengen luonnon estetiikan kirjasarjaa. Aiemmin on käsitelty mm. metsän, suon ja veden estetiikkaa. Kuten aiemmat teokset myös Pellossa perihopeat pohjautuu Suomessa pidettyyn kansainväliseen estetiikan konferenssiin, poikkitieteelliseen ja -taiteelliseen tapahtumaan.

Viljely, maisema vai viljelysmaisema?

Nykyinen maatalouspolitiikka korostaa peltojen monipuolista käyttöä. Maanviljelijät nähdään ensisijaisesti maaseudun ja maaseutumaisemankin ylläpitäjinä, ravinnon tuotanto ei ole keskeisintä. Politiikka määrittää myös maisemien säilymistä ja hoitoa.

Onko elämisen ehdosta, peltoviljelystä, tullut länsimaisen ihmisen ylellisyyttä, nautintoa tuottava maisema? Monet kirjoittajat esittävät väitteelle vastalauseen. Maaseutumaisema ilman viljelyä olisi tyhjä ja ontto. Silti maisemanhoito on jo maaseudun arkipäivää. Miten arvottaa viljelymaisemaa, jota vaalitaan muista syistä kuin tuotannon tähden?

Teoksen kantava ajatus on, että esteettisyyttä ei pidä lokeroida liian pienelle alueelle, elämysmaatalouteen. Maisemaekologi Joan Iverson Nassauer kuvaa problematiikkaa näin: ”Hyvä ei välttämättä näytä hyvältä eikä hyvältä näyttävä ole välttämättä hyvää.” Ympäristöestetiikan tutkija, professori Allen Carlson tiivistää: ”Viljelysmaisemien esteettisen arvon tarkka luonne ja laajuus on kaikkea muuta kuin itsestään selvä asia”.

Kuka katsoo maisemaa? Miten hän ymmärtää maiseman historian ja luonnon tilan? Miten maisema muuttuu? Tarvitsemme maisemanlukutaitoa, jotta voimme ymmärtää ja tulkita maisemaa. Muuten on vaarana se, että tyydymme pelkkiin kulisseihin. Pellossa perihopeat haluaa kaataa kulissit: ”Me ei väsytä kahtoon peltoja! /… / Pellot tarijuaa meille oikiaa ruokaa, / pysyvyyttä ja rauhaa, / hilijasista hilijasinta mussiikkia.”, runoilija Heikki Niska kirjoittaa nimiösivulla.

Pellossa perihopeat puhuu elävän maaseudun puolesta. Kilpailukyky ja tuottavuus ovat kirjoittajien mukaan nykyisen maatalouden elinehto. Maaseudun autioituminen on kansallinen uhkakuva, joka tuhoaisi myös maalaismaiseman. Lukijalle jää tilaa puntaroida kunkin kirjoittajan sanomaa. Eri kirjoittajat antavat joistakin asioista täysin vastakkaisia tulkintoja. Kun kysymyksiä herää, teoksen lopussa olevat taustatiedot valaisevat hyvin kirjoittajien lähtökohtia.

Harva suomalainen on astunut tuskin kukonaskelta kauemmaksi maaseudulta, niin agraarinen on kulttuurimme perintö. Erityisesti historiallinen osuus ja kansanperinne ovat saaneet teoksessa hyvin sijansa. Professorikin muistelee luontevasti lapsuutensa maaseutua.

Runoilijan säkeissä ja tutkimushaastatteluissa pääsemme hieman kurkistamaan viljelijöiden mielenmaisemaan. Silti viljelijät eivät saa kirjassa riittävän omaleimaista ääntä. Maaseudun asukkaiden tuntoja olisi voinut tarkastella vaikka ITE-taiteen avaamista lähtökohdista.

Biodiversiteetti ja ekologisuus – sanahelinää?

Ekologinen estetiikka nousee vahvimmin esille ulkomaisten asiantuntijoiden teksteissä. Jos viljelymaiseman käyttö ei ole ekologisesti kestävällä pohjalla, tuottavuuden arvostuksen sijaan tulee esteettinen tyrmistys, kuten ympäristöfilosofi Ned Hettinger tähdentää. ”Tästä näkökulmasta nykyisen teollistuneen maatalouden tarkoitusperät, päämäärät ja toimintamallit edustavat haaskausta, lyhytnäköisyyttä ja moraalittomuutta.” Maisemaekologi Nassauer pohtii keinoja, joilla yhdistetään ekologisuus kauniisiin maiseman muotoihin. Hänen mukaansa nämä kaksi ominaisuutta on liitettävä toisiinsa.

Pellossa perihopeat pyrkii pureutumaan maiseman estetiikkaan etiikan ja arvojen kautta. Ekosysteemin toimivuus on tärkeimpiä arvoja. Silti teoksen luonnontieteellinen katsaus jää suppeaksi, eikä nykyistä tehoviljelyä ja sen aiheuttamia ongelmia kovin tarkasti puntaroida ympäristön näkökulmasta.

Kirjoittajilta puuttuu joko rohkeutta tai näkemystä tarttua tulevaisuuden haasteisiin ennakkoluulottomasti ja riittävän laajasti. Puheissa vilahtavat maatalouden ekologisuuden lisääminen ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminen. Konkreettiset esimerkit jäävät muutaman maininnan varaan, eikä teemoja ole käsitelty perusteellisesti. Luomuviljely lähes loistaa poissa olollaan, vaikka virallisena tavoitteena on kasvattaa luomuviljelyn osuutta vähintään kymmeneen prosenttiin vuoteen 2010 mennessä!

Millainen on tulevaisuuden nykyistä ekologisempi, elinvoimainen maaseutu ja viljelysmaisema? Miten se rakennetaan? Suomessa on runsaasti ihmisiä, joilla on näistä asioista uudenlaisia, perusteltuja näkemyksiä. Kansalaisjärjestöille olisin suonut mahdollisuuden esittää kantojaan.

Jotta voisi arvostaa peltoviljelyä, sitä täytyy päästä tutkimaan ja kokemaan itse, tarvitaan myös ympäristökasvatusta ja ympäristökasvattajia. Negatiivisen arvolatauksen saava elämysmaatalous voi tulevaisuudessa osoittautua hyväksi keinoksi ylläpitää kaupungistuvan väestön suhdetta maaseutuun.

Tärkeän osan saavat taiteilijat: valokuvaajat ja ympäristötaiteen tekijät. Valokuvat rakentavat teoksesta ehjän kokonaisuuden. Ritva Kovalainen on antanut seesteisen ulkoasun koko kirjasarjalle. Valokuvat ovat laadukkaita ja aistivoimaisia ja kertovat nykyihmisen tavasta lähestyä maisemaa. Pelto on multaa ja olkea, vihreitä oraita ja kullankeltaisia tähkiä. Pellon sylissä polveilevat vaot, linjat ja taimirivit. Suojaharsot ja muovit muodostavat abstrakteja väripintoja ja muotoja.

Ensi näkemältä maaseudun ihmiset lähes puuttuvat kuvista. Vilaukselta esiintyvät pienet ihmiset ovat pukeutuneet pellavapaitoihin ja nostavat heiniä seipäille kuin Suomi-filmeissä. Liekö nykyajan maanviljelijä turhan karski kuvattavaksi? Rusakko ei juokse pellon poikki, eivätkä kärpäset pörise korvissa. Pelottava autius ympäröi katsojan. Mutta eihän maalaismaisemaa, peltoa tai pientareita edes olisi ilman ihmistä! Työnsä kautta maaseudun ihminen näkyy peltomaisemassa, koko ajan.

Mennyt idylli vastaan rumuuden estetiikka?

Peltomaisemien muutosta tutkitaan visuaalisen maisemaseurannan avulla. Kirjassa esitellyt maisemaseurannan valokuvat on otettu tarkoin määritellyistä paikoista, tutkimusta palvelemaan. Ymmärrettävästi näistä kuvista puuttuu kuvaajan näkemys, valikoiva katse. Täytyy olla asiantuntija voidakseen hahmottaa kasvillisuuden kehitystä.

Muuten kirjan valokuvat on otettu peltojen esteettisyyttä korostaen. Ruiskut, puimurit ja muut koneet lähes puuttuvat. Pelloille ei ole pystytetty räikeitä ulkomainoksia tai suurjännitelinjoja. Pientareilla eivät komeile hakkuuraiskiot puupinoineen. Kuivurit, siilot ja säiliöt näkyvät pieninä taustalla.

Lähestulkoon ainoa radikaalista muutoksesta kertova valokuva, moottoritien rakentaminen pellon poikki, on vahingossa jäänyt pois kirjan sivuilta. Maaseudun todellisuutta tuntemattomalle näyttäytyy todellisuutta vastaamattoman harmoninen maisema. Näin syntyy perinteiselle luontokuvalle tyypillinen illuusio: haluamme nähdä hyvät asiat, usein menneisyyden utooppisen idyllin, ja unohdamme epäkohdat. Täydentävä valokuvan puheenvuoro olisi ollut tarpeellinen katsojan herättämiseksi.

Ehkä ympäristötaide voisi tarjota joitakin ratkaisuja tulevaisuutta ajatellen. Ympäristötaiteen avulla voi avoimin mielin lähestyä myös voimakkaasti politisoituneita kysymyksiä. Uudet ajatukset ja esteettisen tyydytyksen tunteet pääsevät syntymään kuin varkain. Ihminen on sittenkin keskiössä: maaseutu alkaa hengittää.