Paljain jaloin (Till Isola)

Madeleine Hesséruksen lähtöasetelma romaanissa Paljain jaloin (Till Isola) on ajankohtainen ja kiinnostava. Päähenkilö, naisortopedi, tajuaa olevansa allerginen kaupungille, kiireelle, melulle, saasteille, työpaikan stressille. Allergia ilmenee oikeina fyysisinä oireina: kutisee, punoittaa, huimaa. Vaikka kaikki on periaatteessa hyvin, on työ, parisuhde jne., epämääräiset oireet kasvavat niin voimakkaiksi, että entisenlaista elämä ei enää voi jatkaa.

Hesséruksen juonen kehittelyn ratkaisut eivät ole oikein uskottavia, vaikka tarina on hyvin kirjoitettu. Kunpa Hessérus olisi kirjoittanut romaaninsa reilusti saduksi. Silloin se toimisi paljon paremmin. Hän kuitenkin kirjoittaa aivan tämän ajan asioita, jotka tapahtuvat Tukholman lähettyvillä ja joiden tarkoituskin lienee kuvata realistisesti mahdollista. Ristiriita häiritsee, vaikka lukukokemus on monin paikoin palkitseva. Juonen sadunomaiset elementit eivät saa tukea reaalimaailman kuvaamisesta. Ekologiseksi heräämiseksi kääntyvä maallepako ei ole kaikin ajoin uskottava.

Kaunokirjallisuudessa todenmukaisuus ei ole hyve eikä sen pidä olla tarkoituskaan. Paljain jaloin ei nosta esiin kiehtovaa kysymystä: voisiko näin olla. Teos kyllä nostaa esiin monia näkökulmia siitä, miten meidän ekologisen kestävyyden kannalta ei missään tapauksessa pitäisi toimia. Välillä Hessèruksen romaani on jo lähellä pamflettia.

Suosittelen aloittamaan romaanin lukemisen lopusta. Sieltä selviää, mihin tarkoitukseen kirjan minäkertoja on tarinanansa kirjoittanut. Alkuperäisteoksen nimi Till Isola selittyy tuon loppujakson kautta. Sen sijaan ei selity se, miksi kustantaja tai kääntäjä on antanut suomenkieliseksi nimeksi juuri Paljain jaloin. Jos olisin alun alkaen tiennyt tai edes kuvitellut lukevani kirjettä, juonen ratkaisutkin olisivat saaneet paljon paremmin ymmärrykseni. Vaikka kerronta etenee yksikön ensimmäisessä persoonassa, mikään ei viittaa kirjeeseen; paremminkin tuntee lukevansa puolidokumentaarista teosta.

Usein aloitan lukemisen kirjan lopusta, jonne on koottu mm. lukuisia kiitoksia ja selityksiäkin Olisi pitänyt tehdä niin nytkin. Miksi muuten on niin yleistä panna nämä jaksot nykyään teosten loppuun?

Hessèruksen romaani kärsii samantapaisista uskottavuusongelmista kuin muutaman vuoden takainen kotimainen esikoinen, Sinimaaria Kankaan Vainu (Loki 2001), jossa biologiset ja eläinten ja ihmisten yhteiselon realiteetit olivat saaneet tehdä tilaa kirjoittajan muille pyrkimyksille. Myös tuo kirja oli kirjoitettu puolidokumentaariseen sävyyn.

Pakomatka luontoon

Hessèruksen päähenkilö saa tarpeekseen, pakkaa satunnaisia kamppeita reppuun ja lähtee kotoaan. Ensimmäisen pakoyönsä hän viettää hautausmaalla. Sen jälkeen alkaakin tulla deus ex machina –tyyppisiä ratkaisuja. Soitto opiskeluaikaiselle kurssikaverille tuottaa siitä vaan pitkän sairausloman. Ensimmäisellä käynnillään laitapuolen kahvilassa päähenkilö kohtaa aikanaan operoimansa miehen, josta loppuvaiheessa tulee hänen lapsensa, Isolan, isä. Lapsi jätetään korissa sairausloman kirjoittaneen psykiatrin oven taakse korissa kuin Mooses-lapsi konsanaan.

Kun minäkertoja, jonka allergioista ison osan voisi panna paniikkihäiriön ja masennuksen piikkiin, pakenee suurkaupungista, hän kulkee pitkin moottoriteiden laitoja. Hessèruksen motiivi on oikea ja hyvä. Hän haluaa osoittaa, millaisia valtavia maa-alueita moottoriteihin tarvitaan ja millaiset ovat niiden monet tuhoisat vaikutukset ympäristölle. Ei kukaan kuitenkaan lähde edes paniikkihäiriössä kulkemaan metsään moottoritien reunaa pitkin. Pohjoismaisista pääkaupungeista jopa umpimähkäinen patikoija osaa kulkea muita reittejä.

Totta kai ihminen osaa tehdä pakon edessä monia oikeita valintoja ja ratkaisuja pyrkiessään elämään luonnon ehdoilla. Edes kirurgi ei tee pieni puukko ainoana työkalunaan viikkoja suojana ja kotina kestävää majaa nähtyään kerran sattumalta, miten majavat tekevät oman asumuksensa. Yhden kerran muurahaisten elämää seurattuaan kukaan ei osaa ryhtyä käyttämään niitä ravintonaan. Vaikka ihmisen jalan anturat paksuuntuvat ja parkkiintuvat hyvinkin nopeasti paljossa käytössä, karvoituksen muutoksiin tarvitaan enemmän kuin pari kuukautta.

Kun päähenkilön voimat ehtyvät, tarjolla on hyväntahtoinen ja uskottavaa ekologista elämää viettävä mies metsän peitosta. Hän parantaa, huoltaa ja opettaa kertojalle metsän ja maaseudun elämää. Näin kuluu hyvin pohjoinen talvi, jolloin ei havumajassa selviäisikään. Kaupungin laidoilla käytyään ja allergioiden heti puhjettua uudestaan ja lapsenkin saatua alkunsa, Hessèrus vie kertojansa uudestaan miehen mökille, jossa lapsi syntyy ilman apua vaistonvaraisesti toimien.

Loppu jää arvoitukselliseksi. Lapsi, Isola-tyttö, päätyy psykiatrin oven taakse. Lapsen kanssa samassa korissa on paksu kirjoitusnippu, Till Isola. Päähenkilön oman matkan määrää ja tarkoitusta Hesssèrus ei kerro. Loppu nostaa esiin kiehtovaa uteliaisuutta.

Ruotsalaiskirjailijan muita teoksia ei ole suomennettu.