Sirpaleita suurvalta-ajan Helsingistä

Marianna Niukkasen toimittama Sirpaleita suurvalta-ajan Helsingistä voitti jaetun ensipalkinnon Museoliiton järjestämässä Suomen museojulkaisu 2002 -kilpailussa. Television poliisisarjojen luvattuna aikana on kieltämättä tilausta salapoliisitarinalle, jossa johtolangoista ruvetaan tekemään tulkintaa, rakentamaan tarinaa. Kaikkein kutkuttavinta on, että tässä tapauksessa ei ole kyse television jännäristä vaan ihan oikeasta tapahtumasta, omasta historiastamme, 1600-luvun Helsingistä. Jos asian voi esittää mielenkiintoisesti ja suurta yleisöä innostavasti, miksipä sitä ei tekisi.

Kaikki alkoi perinteisesti. Kyseessä ei kuitenkaan ollut arkeologeille tuttu työsarka: pelastuskaivaukset tietyön alta pois, vaan talon peruskorjaus, jonka yhteydessä oli suoritettava tutkimuksia. Helsingin Tuomiokirkon kupeesta, Suomen Pankin tontilta, löytyi korjaustöitä aloitettaessa vanhoja esineitä, arkeologinen löytö.

Esipuheessa Suomen Pankin kuvaa kiillotetaan historiaa arvostavan yleisön silmissä mainiten, että heidän kiinteistöjensä peruskorjaukset tehdään rakennustaiteellisia ja kulttuurihistoriallisia arvoja vaalien. Hyvä niin, aina parempi kulttuurin tutkijoille. Kelpaa sellaisella leveilläkin – tosin muinaismuistolaki velvoittaakin kyseisen kaltaisissa tapauksissa arkeologisten tutkimusten aloittamisen.

Tarkastelutapa on laajemmasta pienempään. Ruotsin suurvaltakaudesta siirrytään 1600-luvun Helsinkiin ja siellä kohdennetaan suurennuslasi sille tonttialueelle, johon kaivaukset keskittyvät: tonttien silloisten omistajien Elias Mårtenssonin ja Johan Spijkin perheisiin.

Teoksessa lähdetään liikkeelle Helsingin alkuhistoriasta kaupunkina, Ruotsin suurvalta-ajan ruutukaavamuodosta 1600-luvulla. Sen jälkeen aloitetaan arkeologisen työn kuvaus verrattain yksityiskohtaisesti ja samalla esitellään muutkin prosessit: käynnit Kansallisarkistossa veroluetteloita ja henkikirjoja tutkimassa sekä tietojen yhdistämisen muuhun tietoon sen ajan elämästä. 1600-luvun elämää esitetään useimmiten hienosti erillisinä osina, eri sivuilla ja eri fontilla painettuna. Mutta tekstissä on muutakin kuin pelkkää faktisten löytöjen tarkastelua: siinä yhdistetään löydöt ja muualta saadut tiedot, tehdään tulkintoja, kerrotaan tarinaa.

Sirpaleita suurvalta-ajan Helsingistä on kauniisti kuvitettu kirja. Se on päällimmäinen asia, joka kirjasta jää mieleen. Vaikkei tekstistä olisikaan kiinnostunut, jo pelkät kuvat ja vanhat kartat tekevät kirjasta taidekirjan veroisen. Kuvituksena on käytetty Museoviraston ja Helsingin kaupunginmuseon karttoja sekä 1800-luvun taideteoksia, kuten tussilaveerauksia ja litografioita. Värivalokuvat erottuvat vanhoista mustavalkokuvista nykyajan edustajina: niillä kuvataan nykyistä Tuomiokirkon kulmaa, arkeologisten kaivausten työmaata ja löydettyjä esineitä.

Opastusta vähemmän tunnettuihin tieteenaloihin

Arkeologin työstä ei anneta liian hohdokasta kuvaa, mutta se esitetään kiinnostavana. Kirjan sisällöllisesti merkittävimpiin tekoihin kuluu arkeologin ammatin esittely käytännössä. Suomalainen kaupunkiarkeologia ei ole sellaista kuin elokuvissa: klassillista arkeologiaa antiikin raunioilla tai Indiana Jonesin seikkailuja, vaan jotain ihan muuta, meille paljon läheisempää ja ymmärrettävämpää.

Kirjassa kerrotaan mitä tehdään, missä järjestyksessä ja miksi. Yksinkertaisten ja selvien perustelujen antaminen nostaa kirjan profiilia esittävän lisäksi myös sivistävänä ja opettavana teoksena. Erityisen tarkat ja alkuperäiskohteestaan suurennetut kuvat tukevat loistavasti tekstiä. Esimerkiksi konservoinnin idea välittyy parhaiten ennen ja jälkeen -otoksissa. Alan oppikirjaksi kirja lienee kuitenkin liian pinnallinen ja yksioikoinen, variaatiot poisjättävä. Paremmin se toimii populaarina teoksena tutustumismatkalla arkeologian tieteenalaan, mutta miksei myös konservaattorin tai historioitsijan työhön.

Arkeologiset löydöt ja niistä tehdyt päätelmät on jaoteltu selkeästi eri kappaleiden alle. Ensin käsitellään 1600-luvun asuminen, millaisia asunnot olivat rakenteeltaan ja sisustukseltaan, ja mitä missäkin huoneissa puuhailtiin. Sitten keskitytään pihapiirin muihin rakennuksiin. Termejä, käsiteitä ja menetelmiä on määritelty erillisissä lokeroissa. Näin niihin voi perehtyä jos on kiinnostunut aiheesta.

Löydetyistä esineistä voidaan päätellä esimerkiksi asukkaiden elinkeinoja ja toimeentulon lähteitä, ruokavaliota ja pöytätapoja, kuten haarukan käyttöä, sekä pukeutumistapoja. Tutkimusmateriaalina ovat esineiden lisäksi myös kasvi- ja rakennusjäänteet, mm. puurakenteet ja uuninperustukset.

Tulkinnat ovat toisinaan aika uskaliaita, osin pelkkiä oletuksia. Kun herra Spijkin vaimo kuoli lokakuussa 1710, oletetaan, että hän kuoli ruttoon – muita vaihtoehtoja ei pohdita. Onhan se tietenkin todennäköistä, mutta silti pelkkä oletus. Saattaa olla, että Mårtensson ja Spijk pakenivat venäläisiä sotajoukkoja 1713, eikä tiedetä palasivatko he ikämiehinä takaisin kotikaupunkiinsa. Tarinan kertoja haluaa kertoa tarinaa, eikä todistusaineiston aukottomuus tunnu aina olevan tärkeintä. Aukotonta todistusaineistoa ei arkeologiassa tietenkään juuri tunneta, mutta ehkä olisi ollut asianmukaista tuoda esille, että aina on kyse tulkinnasta, yhdestä versiosta.

Kirja on helppolukuinen ja selkeä, suurelle yleisölle tarkoitettu, ja mielestäni se onnistuu kohdistuksessaan varsin hyvin. Kirjaa voivat lukea hyvinkin eri tasolla arkeologiasta ja historiasta kiinnostuneet – joko selaillen pelkkiä kuvia ja karttoja, lukien kuvatekstejä tai lukien valikoivasti niiden lisäksi päätekstit tai kaiken, myös alan termien määritelmät, jotka ovat varsinaisesta tekstistä erillään. Lukijaystävällisyyttä tämäkin.

Lopuksi kirja antaa lukijalle muistutuksen: vaikka ihminen jättäisi jälkeensä todella vähän – kirjan kuvissa kaivausalueilla näkyi tavallisen katselijan silmin lähinnä liejua ja roskaa – arkeologia pystyy selvittämään jäänteistä todella paljon. Väistämättä katse kääntyy kohti itseä: mitä minä jätän jälkeeni, mitä minusta voidaan kertoa 300 vuoden kuluttua.