Löytötavaraa

Löytötavaraa lienee paljolti Markku Turusen kahden edellisen elämäkertakirjan jättämän aineiston purkua. Ei ihme, sillä kirjailija Joel Lehtosesta erittäin empaattisesti kirjoitettu romaani Hyvä Joel (Gummerus 2006) on eheydestään päätellen nostettu laajasta lähdeaineistosta, jota ei niin vain irti ravisteta. Johdantoluku kuvaakin Löytötavaran kokoamistavan: sisältö on kuin kirjoittajan arktisella rajavyöhykkeellä löytämä hapari, merestä rantaan ajelehtiva hylkytavara.

Esseiksi kirjoitukset ovat melko löysiä, paremminkin ne ovat näyte siitä, miten valtavan aineiston kanssa kirjailija kirjaa tehdessään räpiköi ja mistä kaikesta hänen on päästävä irti ennen seuraavaan työhön keskittymistä.

Kustantajan ei kaiketi olisi ollut vaikea ohjata Turusta keskittymään suoraan uuteen romaaniteemaan. Nyt pari vahvaa romaanin aihetta tulevat ripotelluiksi Löytötavaran muiden muisteluiden joukkoon.

Turusen todellinen sankari

Lukija kulkee Joel Lehtosen ja Albert Camus’n kuljettamana kolmanneksen Löytötavaran sivuja, kunnes pääsee ensimmäiseen kantavaan aiheeseen. Se onkin sitten sitä merkittävämpi, eikä sen omaksi romaanikseen saattajaksi löydy osaavampaa kirjoittajaa kuin Markku Turunen.

Suomalaisen historian todellinen sankari on kirjoittajan oma äiti, jonka mies hurvitteli itsensä sodan jälkeisessä Suomessa lopulta vankilaan. Koditon perhe jäi lopullisesti vaimon raatamisen varaan. Voimien ja mahdollisuuksien loppuessa äiti yritti lopettaa elämänsä ja viedä lapset mukanaan.

Turunen kuvaa, kuinka lapsen on ylivoimaisen vaikea katsoa äidin tuskaa tämän painiessa vastoinkäymisten keskellä. Lapsi ei osaa erottaa tuskaa sen kantajasta, ja niin hän tulee toivoneeksi äidin kuolemaa. Siitä nousee kirjailijan elinikäinen syyllisyys, josta ei pääse eroon aikuisenakaan.

Pidän Turusen kuvauskohteista sekä hänen omaa äitiään että Joel Lehtosen kasvatusäitiä, papinleski Augusta Walleniusta, paljon tärkeämpinä historiallisina henkilöinä kuin konsanaan Joel Lehtosta. Äidin ja papinlesken aiheet koskettaisivat tämän päivän ihmistä joko romaanina, pojan monologina tai näytelmänä.

Perheen elämän kuvauksissa tulevat esiin myös pojan kohtalot. Jos näki äiti pahimpien ja ylivoimaisten ponnistelujen puristuksessa ainoana pelastuksena kuoleman, oli lapselle vapahdus sairaalaan joutuminen. Siellä oli karkit ja ystävälliset ihmiset – ja kirjat! Kuinkahan monen tämä ajan aikuisen onkaan kirjallisuus kantanut ankarien sodanjälkeisten vuosien läpi?

Kropotkin ja Sirola-opisto

Toinen Löytötavaran kirjoitusten keskeltä sopiva kohde jollekin elävästi kirjoittavalle tutkijalle nousee Pjotr Kropotkinin hahmosta. Moskovassa syntynyt geologi Kropotkin (1842–1921) tutki useiden maiden, mm. Ruotsin ja Suomen, kallioperästä jääkauden kerrostumia. Näin myös hänen ideologiset kirjoituksensa ja puheensa tulivat Joel Lehtosen ja muiden sen ajan suomalaisten vallankumouksellisten tietoisuuteen.

Yhteistyömuotojen painottajana ja paikallisten ratkaisujen kehittäjänä Kropotkin olisi oiva mies romaanin ja keskustelun aiheeksi EU-ajan Euroopassa. Turusen kirjan jaksossa ”Nihilistejä” hänen hahmonsa jää vielä ankkuroimatta.

Parhain historiallinen analyysi Turusella syntyy elämyksellisessä kerronnassa, ihmisten lähikuvauksessa. Kuvaus Sirola-opistosta salakuunteluineen on mainio. Turunen toteaa: ”Meitä vietiin uskonnollisella tekstillä ja virsimelodialla kohti ateistista maailmankatsomusta.” Turunen sivuaa myös Neuvostoliiton kommunistisen puolueen lukuisia vierailuja. Poimin niistä terävästi kirjoitetun lähikuvan, jossa neuvostoliittolaisia Drug-savukkeita polttelevat suomalaiset kohtaavat moni-ilmeisen neuvostoliittolaisen oppaan Philip Morris suupielessään.

Taistolaismuistoja kertaavan Turusen napakka tilinpäätös Neuvostoliiton romahdettua kuuluu: ”Olin liikkeellä väärennetyllä passilla, sillä olin hukannut omani.” Turusen oma passi on kyllä kaunokirjallisessa ilmaisussa. Hänen omien sanojensa mukaan ”elämää ei voi lähestyä älyllisesti, se pitää tehdä elämyksellisesti”.

Kolmas ja viimeinen osa kirjasta on jäähyväispuristus Joel Lehtoselle. Käsi ei tahdo kädestä irrota. Niin läheiseksi ja rakkaaksi se on tullut, eikä ihme.

Historiaa myös intuitiolla

Turunen on paljon lukenut mutta kirjoittaa historiaa myös tietoa tärkeämmän, intuitionsa, varassa. Hän tulee oikoneeksi kirjallisuushistorian vääriä väittämiä. Sivulla 48 hän väläyttää, ettei Aleksis Kiven kieli ollut hänen luomaansa. Nurmijärvellä puhuttiin sillä tavalla.

Turusen kaltaisten vapaiden tutkijoiden tekemiä kirjallisuuden löytöjä tulisi virallistenkin tutkijoiden alkaa tunnustella. Romaanissa Hyvä Joel Turunen aivan oikein kuvaa Lehtosen ystävättären Sylvian vaikutusta Lehtosen tuotantoon. Samoin tulisi nähdä yliopiston karonkkoja ja häitä pitokokkina hoidelleen Charlotta Lönnqvistin vaikutus Aleksis Kiven teksteihin. Pitkät pimeät talvi-illat jaettiin tarinoita, ja niitä Charlottalla oli.

Olisi syytä rohjeta katsoa, kuka kuvia historiastamme luo. Turunen muistuttaa kirjallisuudessa ilmenevää Ison Tammen ilmiötä: joku nostetaan ylitse muiden, ja turhan pitkäksi aikaa tuo joku ”piättää pilvet juoksemasta, hattarat hajottamasta”, kuten Kalevala kuvaa. Tarvitaan pieni mies auringon paisteen jakajaksi tasaveroisesti kaikelle luonnolle.

Markku Turusen kieli on hänen niin halutessaan runollisen kaunista. Joskus tulee mieleen, että entäs jos nyt olisi aika myös sille runolle, minkä Nuoren Voiman Liiton lukija aikoinaan Löytötavaran mukaan Turuselta epäsi. Aikaa on. Ihminen, jolla on terveet aivot, on 70-vuotiaana henkisesti kypsimmillään. Ilmaisun uudistumiskykykin on silloin huipussaan.