Lentokala

Rakastaminen voi olla menettämistä, tulinen tahto taivaaseen kurkottamista. Markus Jääskeläinen virittelee kuudennessa kokoelmassaan synteesiä vastakohtien välille.

Lentokala kertoo miehestä, jonka sisällä loistaa valo ja mielessä tempoo rakkaus. Rakkaus ja yksinäisyys, omistaminen ja menettäminen vellovat kokoelman sivuilla. Sekasortoisten tunteiden keskelle työntyy kirkas valonsäde, joka johdattaa lukijaa halki kokoelman.

Rakkaus on liikekannalla: rakastettu on yhtä aikaa viereisessä vuoteessa, kadonnut tavoittamattomiin tai kiivennyt puhujan kaulalle. Ihmissuhteen tarina ei muodosta kronologista kaarta vaan pirstoutuu hetkittäisiksi tuokiokuviksi. Se tuntuu virkistävältä ja pakottaa lukijan teroittamaan tarkkaavaisuutensa.

Ajan kronologia rikkoutuu komeasti runossa ”Lumihiutaleita”:
”Tarina miehestä joka istuu autossa parkkipaikalla , /katselee kuinka lumihiutaleet leijuvat maahan. / Hän irrottaa turvavyön, kaivaa taskusta aseen, / nostaa sen ohimolle, laukaisee. / Hän riisuu takin, asettaa solmion kojelaudalle,/avaa ylimmäisen napin, painaa sormen liipaisimelle. / Ikkunan ulkopuolella hiutaleet / sulavat asfaltille, mies pysäyttää auton, / antaa moottorin jäähtyä, hän katsoo naisen kuvaa / lompakossa, sen pinta on murtunut, / kasvot säröjen alla yhä nuoremmat. / Hän kiihdyttää risteykseen, / valot eivät vaihdu, alkaa sataa / lunta, märkiä painavia hiutaleita.”

Toisaalla rikkonaisuus toimii, toisaalla ei. Kokoelman hajanaisuus puskee lukijaa etäämmälle. Teos olisi vaatinut joko jämäkämpää otetta tai laajempaa raakamateriaalia, josta karsia. Nyt tuntuu, että harvat runot on heitelty kansien väliin iloisen huolettomasti.

Vähitellen käy selväksi, että monologi on suunnattu paitsi rakastetulle myös puhujalle itselleen. Säkeiden välistä kaivautuu esiin mies, joka haroo itseään kokoon yhdessä lukijan kanssa.

Tyhjäkäyntiä ja pidätettyjä henkäyksiä

Lentokalan kuvasto ei hätkäytä. Australiaan asettunut runoilija tuo teksteihin ripauksen uutta kotimannertaan. Magnoliapuu kukkii ja naurulintu huutaa, mutta detaljit tuntuvat hieman itsetarkoituksellisilta. Ne jäävät maalailevaksi tyhjäkäynniksi.

Vahvimmillaan teos on silloin, kun arkipäivän ihmissuhdeongelmat väistyvät olemassaoloa ihmettelevien runojen tieltä. Puhuja kurkottaa kohti hengellisyyden kokemusta, jota palava valo edustaa. Aloitusrunossa ”upotan alastomat / varpaat hiekkaan. laskeudun / polvilleni auringon eteen: sama valo / meissä kummassakin”.

Kokemus valosta välähtelee lapsuusmuistoissa ja työntää miestä eteenpäin nykyhetkessä. Vähitellen liike laantuu ja kehittyy metamorfoosiksi: ”riisun pimeimpään talveen, / pukeudun valoon / en liikahda paikaltani”. Muutos vie hiljaiseen tilaan, jonka ääriviivat puhuja piirtää näkyviksi. Pidätin henkeä.

Tässä on se lentokala, joka on nostettu teoksen nimeksi. Vedestä taivaalle, taivaasta veteen ponnistava hybridi heijastelee ihmismielen liikkeitä. Valo kimaltelee auringossa, meren aalloissa ja lopulta myös kalassa itsessään.

Valoon yhdistyy myös toistuva silmä-motiivi. Silmiä puhkeaa milloin lumihiutaleisiin, milloin maisemaan tai lehtimetsän puihin. Silmä on kaipauksen kanava. Sen katse yltää sinne, minne käsi ei.