Populäärimusiikkia Vittulajänkältä (Populärmusik från Vittula)

Joskus 60-luvun alkupuolella satuin työmatkalla Pajalaan. Päätin vilkaista Laestadius-museotakin. Matalaa pirttiä esitteli meän kielelä vanhahko mies, joka kuvaili tarkkaan, miten provasti oli istunut ja missä asennossa katsellut ikkunasta joelle. Ulkoa kuului lasten ääniä, ja esittelijä jätti minut yksin. Oli juhlallisen hiljaista. Provasti ilmestyi siihen istumaan hartaan näköisenä kuolemaansa odottamaan. Jätin viisaan miehen ajatuksiinsa ja siirryin ulkoeteiseen. Siinä oli puinen laatikko kansi raollaan. Tulin nostaneeksi kantta. Laatikko oli täynnä mustavalkoisia jalkapalloja. Ne hyppelivät ulos ja oven raosta kartanolle toinen toisensa perästä. Pihalla seisova poika potki niitä. Pallot sinkosivat taivaalle, hajosivat sanoiksi, jotka satoivat alas. Meän kieltä tuli ensimmäisestä, toisesta ruotsia, kolmannesta suomea, sitten kaiken maailman kieliä englannista esperantoon ja swahiliin. Sanoin sille pojalle: siekö se tämän tehit? Poika nyökkäsi. Se oli Niemen Mikael, siitä sen heti tunsin.

Tässä tyylijäljitelmässä alku on totta kirjaimellisesti, loppukin on totta, kirjaimellisesti sekin, fantasian totta, veijaritarinan totta, yhtä totta kuin on Vittula Mikael Niemen lapsuudenkuvauksessa, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Populäärimusiikkia Vittulajänkältä.

Tornionlaakson suomalaiskylien, nykykielellä meänkielisten elämää on ennen Mikaelia jo moni kuvannut: Gunnar Kieri, Ragnar Lassinantti, Per Idivuoma, Bengt Pohjanen, joka on meän kielestä tehnyt lähes elinkeinon. He ovat edelläkävijöitä, messias on nyt tullut, tämä Mikael Niemi. Jos vaikka Ragnar Lassinantti oli hauska muistelija vakavastikin puhuen, jos vaikka Gunnar Kieri kuvasi taitavasti kiellettyä suomea kuninkaallisen Ruotsin
koulujen pihamailla ja kotona ja jos vaikka Bengt Pohjanen muunnellessaan Pyhää Sanaa omalle kielelleen oli vähintäin yhtä totisen hauska kuin savon viäntäjätkin ovat, niin tosi on, että vasta tämä Mikael Niemi on löytänyt sen oikeasti kerrontaa kauas kannattavan arvon: huumorin kepeyden, fantasian lennokkuuden, provinssista ulos kohottavan kielen ja mielen.

Mikael Niemi kirjoittaa selkeää ruotsia, meän kieltä on vain muutamissa repliikkeissä. Silti kieli välittää oivallisesti kuin salavihkaa Tornionlaakson puhetavan, sen rytmin, sen ajatusmaailman. Niemi ei anna kielen viedä mennessään, hän hallitsee sen, hän käyttää sitä tehokkaasti välittämään sanomaansa.

Tarina lapsuudesta ja poikavuosista Pajalan Vittulassa on rakenteeltaan, lukujen otsikoita myöten, veijariromaani. Varsinainen veijari on mielikuvitus. Tosissaan alkava juttu kääntyy kuin huomaamatta liioitteluksi, yltyy joskus kerrassaan yli äyräittensä ja saattaa haihtua päättymättömään korkeuteensa. Tosikoille ei tarinoista ole. Ne vaativat mukaan menoa, eikä se niin vaikeata ole, kunhan ensin tottuu Vittulan toden ja sadun yhteiseen maisemaan. Siinä on realismia inhottavuuteen asti, siinä on romanttisia haaveita yli Siperian tundran Kamtsatkaan saakka, siinä on uskoa enemmän kuin uskovaisilla ja musiikkia luettuna nautittavampana kuin
kuultuna konsanaan.

Ei ole mikään ihme, että polulaarinen sanamusiikki on löytänyt jo tiensä yli kielirajojen. Outi Mennan suomennos onneksi ei tavoittele meän kielen mutkia vaan tyytyy hyvin normaaliin suomeen. Vain nimessä on kenties tahallistakin pohjoista eksotiikkaa: Vittula on tehty Vittulajänkäksi. Meän kielelä se olisi kyllä jänkkä, genetiivi jänkän. Kun kirja on suomeksi, se
olisi tietenkin jänkä, genetiivi jängän. Jängän ä-kirjaimetko lienevät johdattaneet väännökseen populäärimusiikkia, p.o. suomeksi populaarimusiikkia. Mutta olkoon, helsinkiläiskustantajan tyyliin se sopii näinkin. Outi Menna ansaitsee kyllä kiitoksen hyvästä työstä.

Huomasin, että Oulun kaupunginteatteri on jo saanut kantaesitysoikeudetkin näytelmään, jonka kirjasta kirjoittaa rutinoitu eteläsuomalainen näytelmäkirjailija-dramaturgi. Kun näytelmässä puhutaan, kieli voisi olla meän kieltä. Miksei kirjoittajaksi otettu esimerkiksi Oiva Arvolaa, monien menestysnäytelmien ja Tornionlaakson suomen kielen taitavaa runoilijaa? Suomen puolellako ei voi olla profeettana omalla maalla?

Lukemisnautinnon tietenkin tulee joku rahanahne elokuvantekijäkin yrittämään pilata. Se olisi synti se.