Kun asiat menevät menojaan
Runoeepoksen maailma saattaa jäädä etäälle, mutta Osmo Pekosen uusi suomennos on silti mittava työ.
Nibelungeinlaulu on Saksan kansalliseepos. Lause on vähemmän kuin osiensa summa: mitä ovat ”nibelungit”, mikä ”laulu”, ”Saksa” tai ”kansalliseepos”?
Aloitetaan helpoimmasta, eepoksesta. 1800-luku oli eeposten vuosisata, niiden kehitys yhdistyi vuosisadan suuriin aatteisiin, romantiikkaan ja nationalismiin. Yksinkertaistaen: Nibelungeinlaulu, keskiaikainen runokertomus, unohdettiin keskiajan jälkeen, ja ilman sitä pärjättiin oikein hyvin. Eräs käsikirjoitus löydettiin 1700-luvun puolivälissä, ja painettu versio julkaistiin vuosisadan lopussa. Ajanmukaiselle saksan kielelle muokattu teksti saatiin 1800-luvun alussa.
Tie eepoksen asemaan oli auki. 1800-luvun yleinen ilmapiiri tarvitsi eeposta ja loi sille markkinat. Prosessissa auttoivat kirjan erilaiset kansan-, nuorison- ja lastenpainokset sekä käyttö laajenevan kansanopetuksen tarpeisiin. Suomalaisille vastaava kehityskulku on tuttu oman kansalliseepoksemme reseptiohistoriasta. Muu taide niin ikään kannatteli Nibelungeinlaulun mainetta. Kuuluisimmat versiot lienevät Friedrich Hebbelin näytelmäsarja Die Nibelungen (1861), Richard Wagnerin Der Ring des Nibelungen -oopperasarja (1869–1876) – jolla on yhteyksiä eepokseen vain siteeksi – ja Fritz Langin kaksiosainen filmatisointi Die Nibelungen (1924).
Kansalliseepos viittaa kansallisuuteen ja yhtenäiseen, määriteltävissä olevaan kansaan. Yhtenäinen kansa puolestaan keksitään yhtenäisen valtion tarpeisiin. Sekin oli yksi 1800-luvun tärkeistä ajatuksista. Ennen kuin Saksa yhdistyi vuonna 1871, ”saksalaisella” alueella oli lukuisia enemmän tai vähemmän itsenäisiä ruhtinaskuntia. Nibelungeinlaulun syntyaikana, karkeasti ottaen 1200-luvulla, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta oli satojen ja taas satojen hallinnollisten yksiköiden tilkkutäkki. Nykyisistä kaupungeista eepoksessa mainitaan muun muassa Worms, Wien, Bratislava, Arras ja Verona (germaanisella muinaisnimellä Bern). Pohjoista äärtä – ja mielikuvituksen äärtä – ovat Tanska, Norja ja Islanti. Brünhilde on islantilainen prinsessa, ja hänellä on noitavoimia. ”Kansoja” ovat muun muassa burgundit, saksit, hunnit ja akvitanialaiset.
Wagner pohdiskeli eräässä esseessään nibelungien tai wibelungien etymologista yhteyttä keskiajan pohjoisitalialaisten ”puolueiden” guelfien ja ghibelliinien kanssa. Nibelungeinlaulun tuoreen suomennoksen tekijän, professori Osmo Pekosen (1960–2022) mukaan nibelungit ovat kertomuksen alussa pohjoisesta kotoisin olevaa myyttistä kansaa, sitten he määrittyvät nimenomaan nibelungien aarteen omistajiksi, olivatpa nämä ”kansallisuudeltaan” keitä tahansa.
Nibelungeinlaulu – uuden suomennoksen pohjana käytetty versio – koostuu 2379 nelisäkeisestä, AABB-riimikaavaa noudattavasta säkeistöstä, jotka on ryhmitelty 39 eripituiseksi ”seikkailuksi”. Alkuperäiskieli on keskiyläsaksaa. Eepoksen edellinen (ja ensimmäinen) runomuotoinen kokonaissuomennos vuodelta 1934 on runoilija Toivo Lyyn (1898–1976) tekemä. Se perustui vuonna 1921 toimitettuun versioon. Pekonen on käyttänyt alkutekstinä kolmea tieteellistä editiota vuosilta 1982–2015.
Esipuheessa käännöksen korostetaan olevan taiteellisia vapauksia ottava ”uudelleenrunoilu”, joka käyttää alkuperäistä mittaa jäljittelevää ”modernia nibelungeinmittaa”. Sekä alkutekstiin että Lyyn suomennokseen verrattuna uusi käännös on mitaltaan säännöllisempi. ”Kunkin säkeen jakaa keskeltä kahtia kesuura. Näin muodostuneissä jambisissa puolisäkeissä on kaikissa kolme nousua, lukuun ottamatta kunkin säkeistön viimeistä puolisäettä, jossa aina on neljä nousua”, suomentaja luonnehtii (s. 15).
Pekonen ehti saada käännöksen valmiiksi juuri ennen kuolemaansa lokakuussa 2022. Alice Martin on kirjoittanut kauniit alkusanat suomentajan ja ”ritarihengen tuulahduksen” muistolle (s. 10).
Toivo Lyyn suomennos on puolestaan omistettu ”ystäväni Bobi Sivénin, erään Siegfriedimme, muistolle”. Sivén (1899–1921) oli heimosota-aktivisti, joka päätyi itsemurhaan, kun suunnitelma irrottaa Itä-Karjala Neuvosto-Venäjästä kariutui. Kaksikymmenluvulla hänestä tuli eräänlainen Akateemisen Karjala-Seuran pyhimyshahmo. Vanhalla Nibelungeinlaulun suomennoksella oli ja on historiallisia konnotaatioita, jotka uudelta käännökseltä puuttuvat – tai joista se on vapaa.
Historian tuolla puolen
Xantenin kruununprinssi ja nibelungien aarteen haltija Siegfried pyytää burgundilaisprinsessa Kriemhilden kättä tämän veljeltä kuningas Guntherilta. Naimaluvan saadakseen Siegfried joutuu avustamaan Guntheria islantilaisprinsessa Brünhilden kosinnassa. Kosinta onnistuu petoksen ja yliluonnollisten voimien avulla. Siegfried saa Kriemhilden, Gunther Brünhilden. Petosta epäilevä islannitar ei kuitenkaan halua häävuoteeseensa – lopulta Gunther ja Siegfried raiskaavat hänet, jälleen yliluonnollisten voimien avulla.
Kuningattaret riitautuvat ja vetävät miehensä riitaan mukaan. Guntherin ja Kriemhilden veli Hagen tappaa Siegfriedin ja varastaa vielä aarteenkin. Leski vannoo kostoa. Vuosia myöhemmin hän avioituu hunnien kuninkaan Attilan kanssa ja kutsuu burgundilaiset hääjuhlaansa kosto mielessään. Kosto toteutuu, burgundilaiset tapetaan. Mutta hengestään pääsee myös Kriemhilde. Aarre pysyy kätkettynä; taistelukentällä on kasa ruumiita.
Tällainen on lyhykäisesti esitettynä Nibelungeinlaulun juoni. Ei niin, että se olisi kovin kiinnostava tai että sillä olisi kovin paljon väliä. Miekat iskevät ja ruumiita tulee. Se on pääasia kuten hyvässä kirjallisuudessa usein.
Attilan (n. 406–453) hahmo sitoo tapahtumat tiettyyn historialliseen epookkiin, niin sanottujen kansainvaellusten aikaan 400-luvulle. Todellisia henkilöitä tai määrättyjä vuosisatoja ei kuitenkaan kannata etsiskellä. Sankarit sotivat ja kaatuvat historian tuolla puolen. Juuri tässä mielessä Nibelungeinlaulu tuntuu erityisen keskiaikaiselta: historian prosessi kehityksen tai edistyksen mielessä on sille vieras. Sellaiset tekijät kuin rahatalous, porvaristo tai kansallisvaltio eivät vielä ole suoristaneet ja venyttäneet sen aikajännettä, järjestelleet sen tilakäsitystä tai kovertaneet sen henkilöihin sisäisyyttä, Innerlichkeitia.
Toisenlaisessa maailmassa elävän nykylukijan kannalta muinaisen eepoksen lukeminen on – muun ohella – vapauttava kokemus.
Nibelungeinlaulun tulkintahorisontti on tietenkin valtava. Esimerkiksi Fritz Langin elokuvaversiossa hegeliläinen historianfilosofia tulee kirjaimellisesti silmille. Attilan hovissa ollaan itämailla, ja pelkästään despootti on vapaa, muut orjia. Burgundilaisten hovissa, lännessä, kaikki vapaat miehet ja joskus naisetkin ovat vapaita.
Mitan hyöky
Pekosen runo kulkee voimalla eteenpäin, ja lopputulosta voi pitää erinomaisen sujuvana. Tarkistin asian lukemalla tekstiä sieltä täältä ääneen. Mitallisen, kertovan runon eteneminen on fyysinen kokemus; itse asiassa sen pitää olla nimenomaan fyysinen kokemus. Suomentaja mainitsee esipuheessaan tavoittelemansa hyökyaaltoefektin, joka seuraa lukijan antautumisesta mitan vietäväksi (s. 16). Mikään jatkuva, tai edes usein toistuva, kokemus se ei ole. Tässä kuitenkin kaksi esimerkkiä, jälkimmäisessä Pekosen riimikaava on poikkeuksellisesti AAAA:
Kun kullan suuri paljous Guntherin maahan tuotiin
ja kuningattarelle pääosin aarre suotiin,
täyttyivät salit, tornit, kellarit, kammiotkin,
varastot, vintit, holvit ja salaisimmat sammiotkin.
(s. 205)
Lyy suomentaa saman kohdan näin:
Kun olivat Guntherin maahan he aarteen saaneet niin
ja kuningattarelle se kaikki annettiin,
niin kammiot ja tornit sen täyttyi paljoudesta.
Senjälkeen ole kuultu ei rikkaudesta sellaisesta!
(s. 227)
Pekonen:
Vaan silloin astuu esiin urhea Iring daani:
”Kunnian teitä kuljen edestä Tanskanmaani.
Nyt heitän Hagenille taisteluhansikkaani,
aseeni tuokaa tänne, te uskolliset sotilaani!”
(s. 347)
Lyy:
Huus silloin rajakreivi, Iring Tanskanmaasta:
”Kunnialla käynyt lien miehest’ urhokkaasta
ja taisteluissa tehnyt parasta paljonkin.
Nyt aseeni mulle tuokaa: niin käyn kimppuun Hagenin!”
(s. 393)
Pekosen suomennoksessa ei käytetä loppuheittoja eli sanojen lyhennyksiä, jotka Lyyn tekstiä ainakin nykylukijan silmissä raskauttavat. Ylipäätään pidän Pekosen käännösjälkeä sujuvampana ja lukijaystävällisempänä. Mitta vie mukanaan ja tuottaa eepokseen myös oman sisällöllisen vääjäämättömyyden tuntunsa.
Vertaileva esimerkki taistelukohtauksista, joita Nibelungeinlaulussa tosiaan riittää:
Ryskeessä käsirysyn otteli miehet ylväät,
pystyssä vastatusten he pysyivät kuin pylväät.
Pimensi peitsisade, nuolien tuisku taivaan,
puhkaistiin kilpi moni, urhoja sortui tuskaan, vaivaan.
(s. 62)
Sama kohtaus Lyyllä:
Ruhtinaat oli ylväät alati vastakkain.
Ylitse kypäröitten viuhui parvittain
peitsiä käsistä miesten: lävitse kilpien.
Kyll’ ylen monella kilpi siell’ oli silloin verinen!
(s. 61)
Ainoaksi ongelmaksi jää eepoksen loppu. Pekosella se kuuluu näin: ”Mun lauluni näin päättyy kuin umpeutuva latu, / taistosta nibelungein näin ikivanha kertoi satu”. Kirjan alkusanoissa kustannustoimittaja Alice Martin mainitsee juuri lopun hankaluudesta, ikään kuin ei olisi itsekään vakuuttunut käännösratkaisusta.
Itse asiassa säkeet eivät tavoita sen paremmin Lyyn (”nähtihin / siell’ itkevän monen naisen ja knaapin ja herran. / On laulu päähän päästy: niin taisteli nibelungit kerran!”), John Evert Härdin (1932–2011) ruotsinnoksen (”Ej mer är att berätta. Slut är Nibelungens sång”) kuin alkutekstinkään (”hie hât daz mære ein ende: / daz ist der Nibelunge nôt”) lakonisuutta. Ja umpeutuva latu lienee kovin vieras asia eepoksen perin pohjin keskieurooppalaisessa maailmassa.
Mutta huima saavutus suomennos on, kaikissa suhteissa.
Nibelungenlaulun luettuani minusta ei tunnu, että kaiken tappamisen ja tuhoamisen jälkeen runolla olisi tarjottavana kummoistakaan moraalista opetusta. ”Katoaa herruus, mahti, ihanuus ihmislasten”, lauletaan toiseksi viimeiseksi säkeistössä. Lyyn suomennoksessa puhutaan ”kunniasta ja mahdista”. ”Myckna äran”, sanotaan Härdin ruotsinnoksessa. Pekonen käyttää keskiajan historian kannalta niin tärkeää ”herruuden” käsitettä.
Mutta ennen kaikkea: mikään moraalinen valinta tai toisin-valinta ei olisi muuttanut mitään. Asiat menevät menojaan, ja ne menevät huonosti. Tapahtumien kokonaisuus saa kosmisen tragedian hahmon.
Veli-Matti Huhta
Kirjoittaja on helsinkiläinen esseisti ja kriitikko.