Postmoderni kirjallisuus: Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945-2000

Kirjallisuuden historia ei voi koskaan olla neutraalia, maailman poliittisesta historiasta irrotettua. Tätä seikkaa erityisesti tähdentää Pekka Vartiaisen laatima 960-sivuinen Postmoderni kirjallisuus: Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945–2000, joka on painotuksiltaan tavanomaista kirjallisuushistoriaa yhteiskunnallisempi. Ja hyvä niin. Vartiainen lataa teoksen täydeltä nykyhumanistista sivistystä, joka on nyky-Euroopan poliittisten, kulttuurin tilaankin enenevästi vaikuttavien virtausten kentällä aivan erityisen tärkeää luettavaa.

Suomessa on yleisesti totuttu ajattelemaan, että taiteet muodostavat jonkinlaisen oman, muusta yhteiskunnasta erillisen kulttuurisen todellisuutensa, jota poliittiset teot ja tapahtumat eivät juurikaan kosketa. Vartiainen vie lukijaa pois tällaisen pumpulissa kellivän nössöhumanismin ääreltä. Postmodernissa kirjallisuudessa kirjallisuuden yhteiskunnallisuus on itsestään selvä fakta, historiallisesti koettu ja todennettu realiteetti, jota ei tarvitse yrittää filosofoida näkymättömiin.

Teos ei etäännytä kirjallisuutta siitä poliittisen historian todellisuudesta, jossa kirjallisuus on syntynyt, vaan tuo lähelle, kuvaten kirjallisuuden poliittisiin ilmiöihin alituisesti reagoivana, jännitteisenä vuorovaikutuskenttänä.

Teos ei etäännytä kirjallisuutta poliittisen historian todellisuudesta.

Vartiaisen teoksessa kirjallisuushistoria nivotaan huolellisesti toisen maailmansodan jälkeisiin länsimaisen poliittisen historian valta-asetelmiin. Teos auttaa ymmärtämään kirjallisuuden yhteiskunnallista merkitystä: miten juuri kaunokirjallisuus tallentaakaan sen kaikkein koskettavimman, kivuliaimman inhimillisyyden, historiankirjoihin tallentumattoman, eletyn, tunteen.

Vartiaisen persoonallinen ote tuntuu kirjan läpäisevänä empaattisena suhtautumisena kirjallisuuteen ja sen taustalla oleviin ihmiskohtaloihin. Kirjallisuus auttaa oppimaan jotain historiasta, joka on väkivallan, levottomuuksien, murhayritysten, terrori-iskujen, ääriliikehdinnän, sensuuria harjoittavien hallitusten, sodanjälkeisten välienselvittelyjen, hitaasti kehittyvien demokratioiden, vaivalloisesti etenevän tasa-arvon, ja yhä markkinaehtoisemmaksi käyvän maailman historiaa.

”Postmodernismi ei aloita mitään, eikä se pääty mihinkään”

Vartiainen tiedostaa postmoderni-käsitteen ja sen johdannaisten käytön hankaluudet. Kirjan alussa hän käy läpi postmoderniteetin, postmodernin ajan ja postmodernismin käsitteet. Postmodernia kirjallisuutta käsitellään moninaisuutena, kulttuuristen kohtaamisten alueena, joka sekä kytkeytyy traditioon että irtautuu siitä.

”Tyylikautta ilmaisevana käsitteenä postmodernismista ei monikaan pidä, mutta silti sitä on käytettävä. Tilalle ei ole löydetty parempaakaan, vaikka yrityksiä on ollut aina sur-fiktiosta post-aikakauden kirjallisuuteen tai käsitteeseen uusmodernismi. Postmodernismi on tavallaan epäkäsite, joka ei tarkoita mitään, paitsi ehkä kuvitelmaa kulttuurisesti yhtenäisestä aikakaudesta, jolla on oma esteettinen ilmiasu.”

Postmoderni kirjallisuus etenee johdonmukaisesti, järkevästi ja tiedollisen intensiteettinsä tasaisena säilyttäen, mutta kirjaa on ehkä mielekkäintä lukea pienissä erissä, jottei runsas aineisto muuttuisi silmien editse vilistäviksi kirjailijoiden ja teosten nimivirroiksi. Vartiainen käy kirjallisuutta läpi kielialueittain ja maittain, käsitellen lisäksi omina lukuinaan muun muassa toisen maailmansodan vaikutusta kirjallisuudessa, keskitysleirikirjallisuutta ja eksistentialismia.

Instituutioiden kirjallisuus

Teemojen, aiheiden ja kirjailijaelämäkerrallisten seikkojen ohella Vartiainen esittelee kirjat usein niiden institutionaalisen aseman kautta, tarkastellen painosmääriä ja suuria kilpailuvoittoja, kaupallisia rakenteita, jonkin verran teosten saamia kritiikkejäkin.

Paikoitellen Pulizer- ja Booker-myöntöjen ja -ehdokkuuksien luettelu on niin tiuhaa, että jo kaavamaisen tuntuista. Institutionaalinen lähestymistapa johtaa välillä kummallisen tuntuisiin yksinkertaistuksiin ja yleistyksiin. Esimerkiksi runouden suhteen tietokirjailija tuntuu päästäneen itsensä liian helpolla päätyen ”marginaali nyt vaan on marginaalia” -ajatteluun, jossa pienipainoksinen kirjallisuus ei ole merkityksellistä. On tosin huomionarvoista sekin puoli, että Vartiainen käy läpi huomattavan määrän viihteellisempää kirjallisuutta, jonka joku toinen olisi saattanut rajamerkitä tiukemmin.

Postmoderni kirjallisuus etenee johdonmukaisesti ja järkevästi.

Rajauksia on ymmärrettävästi ollut pakko tehdä, ja Vartiainen toteaakin jo johdannossa kirjansa olevan proosakeskeinen. Lyriikka käsitellään pääosin yhdessä lyhyehkössä ”Lyriikan suuntaviivoja” -luvussa, mikä tuntuu kyllä varsin suppealta ja runouden marginaaliasemaa ylikorostavalta. Absurdille draamalle on sentään omistettu oma lukunsa. Tuntuu silti oudolta, että esimerkiksi niinkin huomattava provokatiivis-yhteiskunnallinen näytelmäkirjailija kuin Sarah Kane (1971–1999) on voitu jättää kokonaan mainitsematta.

”Ymmärtääksemme itseämme”

”Ja koska kulttuurimme kirjallinen perusta ei ole edelleenkään murtunut, ymmärtääksemme itseämme meidän on hyvä tuntea ne tarinat, tekijät ja asiat, joista meidän tapamme lukea todellisuutta muokkaantuu”, Vartiainen toteaa esipuheessa. Hän luottaa lukijaan ja lukijan haluun sivistyä.

Postmoderni kirjallisuus esittelee kirjailijoiden tuotantojen keskeisiä teemoja ja erityispiirteitä seikkaperäisesti ja selkeästi. Lukija saa hyvän käsityksen siitä, minkälaisia esitellyt kirjat pääpiirteissään ovat, ja näin teosta voi mainiosti käyttää hyvien lukuvinkkien löytämiseen. Itse havahduin huomaamaan, että monen tunnetun elokuvan taustalta löytyvä kirja on minulta vielä lukematta.

Vartiaisen teoksessa on aimo annos subjektiivisuutta, mikä ilmenee hänen omien kiinnostusalueittensa korostumisena kokonaisuudessa mutta kuitenkin kanavoituu tietokirjaan sopivaksi, miellyttäväksi omaäänisyyden tunnuksi.

Subjektiivisuus kanavoituu tietokirjaan sopivaksi, miellyttäväksi omaäänisyyden tunnuksi.

Tärkeintä on, että teos herättelee havaitsemaan, miten paljon voimmekaan ihmisyydestä ja historiasta oppia kaunokirjallisuutta ja sen poliittista historiaa lukemalla. Kaunokirjallisuuteen ja sen historiaan on tallentunut asioita, jotka eivät vanhene: yhtäältä on itkettävän kauhistuttava 1900-luvun Eurooppa, joka on tuottanut inhimillisen kärsimyksen tarinoita, tarinoita väkivallasta ja sorrosta. Toisaalta samalla on syntynyt jotain iloistakin: kulttuurien risteämiskohtia, joissa postmodernin ajan leikkisyys on erityisesti päässyt valloilleen ja joissa kirjallisuus on edistänyt ihmisoikeuksia ja taistellut sorrettujen puolesta, tuoden uusia asioita globaaliin tietoisuuteen.

Postmoderni kirjallisuus on hirvittävän tärkeä teos nykyhetkessä, jossa poliittiset toimet eri puolilla Eurooppaa yhä ja jälleen uhkaavat taiteilijoiden asemaa ja taiteiden vapautta.