Japanologi Raisa Porrasmaa on julkaissut aikaisemmin Japania käsittelevät kirjat Japani pintaa syvemmältä: muutakin kuin sake, sushi ja samurait (2012) ja Temppelin hämärästä matsurin vilinään: nojatuolimatka Japanin kulttuurihistoriaan (2014). Porrasmaa on Japanin tutkija, ja hän myös kääntää japanilaista kirjallisuutta suoraan japanista. Hänen uusin kirjansa keskittyy Japanin naisten historiaan keskeisinä teemoina valta, uskonto ja seksuaalisuus.

Auringonjumalattaren tyttäret rakentuu seitsemästä luvusta, joissa vähitellen edetään kohti nykyaikaa aina Edo-kauden loppuun, vuoteen 1868. Ensimmäinen luku kertoo Japanin naishallitsijoista. Näistä ensimmäinen, Himiko, eli ehkä 200-luvulla, vaikkakaan hänen historiallisuudestaan eli ole takeita. Himiko ja hänen johtamansa valtio Yamatai ovat vielä nykyäänkin tutkijoiden debatin kohteena, mutta Himiko itse on suosittu hahmo kaunokirjallisuudessa, kuvataiteissa, sarjakuvissa ja tietokonepeleissä.

Kirjan seitsemässä luvussa Porrasmaa käsittelee hallitsijoiden lisäksi avioliittoinstituution muutoksia, hovissa tuotettua kirjallisuutta, uskonnon ja naisten suhdetta sekä shintolaisuudessa että buddhalaisuudessa, monenlaisia seksuaalisia suhteita sekä naisen elämää Edo-kaudella. Jokaiseen lukuun sisältyy tietolaatikoiden tapaan eri aikojen naisten elämäkerrallisia henkilökuvia, joiden kautta lukija kohtaa hallitsijoita, hovinaisia, imettäjiä, nunnia, prostituoituja, taiteilijoita ja kansannaisia.

Kiiltomadon lukijoiden kannalta kiinnostavinta lienee tutustuminen japanilaisen kirjallisuuden varhaisvaiheisiin. Tässä oli olennaista monipuolisemman kirjoituksen käyttöönotto. Heian-kaudella (794−1185) japanilainen kirjoitusjärjestelmä muuttui ratkaisevasti, kun aikaisemmin käytettyjen kiinalaisperäisten kanji-merkkien rinnalle tulivat kana-tavumerkit.

 

Runoja tavukirjoituksella

Runous oli Heian-kauden hovielämässä tärkeässä asemassa. Runojen välityksellä käytiin kirjeenvaihtoa, runoja kerättiin antologioihin ja runojen sepittämisessä myös kilpailtiin. Tarkkoihin tavumääriin perustuvaa waka-runoutta oli kirjoitettu jo aikaisemminkin, mutta tavuihin perustuva kana-kirjoitus mullisti runon mahdollisuudet. Kiinalaisperäisin kanji-merkein kirjoitetussa tekstissä yksi merkki vastasi yhtä sanaa, samalta kuulostavalta toisella sanalla oli eri merkki. Esimerkiksi japanilaisissa runoissa paljon käytetty sana matsumerkitsee sekä mäntyä että odottamista. Kummallakin on oma kanji-merkkinsä, mutta tavukirjoituksella kirjoitettuna molemmat sanat näyttävältä samalta. Ensi näkemältä luontorunolta vaikuttavan runon voikin siten lukea myös rakkausrunona.

Miten tämä sitten liittyy naishistoriaan? Runoja kirjoittivat sekä miehet että naiset, antologioissa on ollut mukana myös naisten kirjoittamia runoja, tosin vähemmän kuin miesten. Mutta itse kana-kirjoituksen uskotaan olevan naisten kehittämää ja sitä on nimitettykin naisen kädellä kirjoittamiseksi.

Historiankirjoituksessa tavallisesti kuvataan sitä historiaa, jossa miehet ovat olleet keskeisiä toimijoita. Kirjoissa on nostettu esille suurmiehiä, ja satoja vuosia naisten historiaa on kuvattu yhdessä tietolaatikossa.

Genjin tarina

Kun siirrytään romaanikirjallisuuden syntyyn, naisilla on ehkä vielä suurempi merkitys. Japanin kirjallisuuden merkittävimpiin teoksiin kuuluva ja joskus maailman ensimmäiseksi romaaniksikin nimitetty Genji monogatari eli Genjin tarina (n. 1000)on naisen kirjoittama. Vuoden 1000 tienoilla keisarillista puolisoa palveli hovinainen, jota kutsutaan nimellä Murasaki Shikibu (n. 973–1014) ja joka kirjoitti Genjin tarinan. Hänestä tiedetään melko vähän, edes hänen oikeaa nimeään ei tiedetä. Tuohon aikaan naisista puhuttiin yleensäkin heidän isiensä kautta, jonkun tyttärinä, heidän nimiään ei juuri koskaan mainittu. Kirjailijan tiedetään olleen Fujiwara no Tametokin tytär, kuuluisan Fujiwara-suvun vähäisempää haaraa. Shikibu viittaa kirjailijan isän hovivirkaan hoviseremonioista vastanneessa ministeriössä. Murasaki taas merkitsee punaviolettia väriä. Myös Genjin tarinassa eräs keskeinen henkilö on nimeltään Murasaki Shikibu.

Genji monogatari sisältää 54 kirjakääröä, jotka vastaavat nykyisin kirjan lukuja. Oletettavasti kääröjä on ollut enemmänkin, mutta osa on kadonnut. Teos kertoo ”sädehtivästä prinssistä” Hikaru Genjistä ja hänen rakkausseikkailuistaan, loppuosassa päähenkilönä on Genjin poika. Tyyliseikkojen pohjalta on arveltu, että teoksen loppupuolella kirjoittajana on saattanut olla myös joku muu kuin Murasaki Shikibu. Genjin tarinaoli jo omana aikanaan menestysteos, myöhemmin siitä tehtiin kuvakääröjä, kabuki– ja nukketeatterinäytelmiä ja vielä myöhemmin myös elokuvia, televisiosarjoja, mangaa ja animea. Nykypäivän Japanissa Genjin tarinalla on hieman kuin Kalevalaan verrattava asema, sitä luetutetaan kouluissa ja kirjallisuuden lisäksi se on vaikuttanut monin tavoin Japanin kulttuuriin. Porrasmaa arvelee, että teosta todennäköisesti rakastettiin aluksi sen saippuaoopperamaisten käänteitten takia, mutta teosta on alettu jo varhain arvostaa lyriikan oppikirjana, siitä on nostettu esiin buddhalaisen opin teemoja sekä teoksessa korostuvaa estetiikkaa ja eleganssia.

 

Lisää naiskirjailijoita

Japanin keisareilla oli tavallisesti yksi päävaimo, monta sivuvaimoa ja usein lisäksi rakastajattaria. Keisari Ichijōlla oli poikkeuksellisesti kaksi päävaimoa, keisarinna Shōshi, jonka hovinaisena Murasaki Shikibu palveli, ja keisarinna Teishi. Teishin palveluksessa eli kilpailevassa salongissa toimi toinen tunnettu kirjoittaja Sei Shōnagon, jonka kirjoittama Päänaluskirja (1002) sisältää kuvauksia hovitapahtumista ja kirjoittajan henkilökohtaisia arvioita asioista. Kummankaan kirjailijan vaiheista hoviajan jälkeen ei tiedetä, mutta molempien oletetuista kohtaloista on kerrottu monenlaisia tarinoita.

Porrasmaa nostaa erityisesti esille vielä yhden kirjailijan, joka tunnetaan nimellä Fujiwara Michitsunan äiti. Hän oli toinen Fujiwara Kaneien sivuvaimoista ja hänen kirjoittamansa runopäiväkirja Kagero nikki (n. 974) on yksi Japanin varhaisimmista nykyaikaan saakka säilyneistä päiväkirjoista. 900-luvulla elänyt kirjoittaja kuvaa siinä melko katkeraan sävyyn avioliittoaan, minkä lisäksi päiväkirja sisältää pariskunnan runokirjeenvaihdon. Porrasmaa arveleekin, että Fujiwarat ovat sallineet kirjoittajan puolisoon Kaneieen kohdistuvat kriittiset huomiot, koska päiväkirja toimi myös Kaneien runojen kokoelmana. Tuohon aikaan merkittävillä miehillä oli tapana kerätä omat runonsa kokoelmaan, mutta Kaneiella ei ilmeisesti tällaista omaa runokokoelmaa ole ollut.

 

Naisten historiaa

Historiankirjoituksessa tavallisesti kuvataan sitä historiaa, jossa miehet ovat olleet keskeisiä toimijoita. Kirjoissa on nostettu esille suurmiehiä, ja satoja vuosia naisten historiaa on kuvattu yhdessä tietolaatikossa. Viime vuosina on yhä useammin tartuttu naisnäkökulmaan ja esitelty naistoimijoita, näiden osuutta historian merkittävissä tapahtumissa, naistaiteilijoita, -tieteilijöitä ja -löytöretkeilijöitä ja muuten vain kiinnostavia historian jänniä naisia.

Vaikka olen edellä esitellyt kirjasta lähinnä japanilaisen kirjallisuuden varhaisvaiheiden osuutta, Auringonjumalattaren tyttäret sisältää nimenomaan naishistoriaa. Porrasmaa kuvaa naisen aseman muuttumista ja monenlaisia poikkeusnaisia, kuten naispuolisia hallitsijoita, sotureita, nunnia ja kurtisaaneja. Osalta heistä on myös jäänyt kirjoituksia, esimerkiksi kirjeitä, runoja ja päiväkirjoja, jotka valottavat historiaa yksityisen ihmisen elämän kautta. Japanin osaajana Porrasmaa on käyttänyt japaninkielisiä lähteitä, mikä mahdollistaa laajan näkökulman aiheeseen.

Kokonaisuutena Auringonjumalattaren tyttäret on kaunis kirja, jossa on myös viehättävä kuvitus. Alkuperäisten japanilaisten kuvien lisäksi mukana on kirjoittajan omia piirroskuvia, jotka kuvitteellisuudestaan huolimatta elävöittävät tarkasteltujen naisten henkilökuvaa. Porrasmaa kuvaa historian naisia, mutta tietenkin kirjasta välittyy muutenkin Japanin historia. Ainahan todellisessa elämässä ovat eri aikakausien toimijoina olleet sekä miehet että naiset, omissa vaihtelevissa rooleissaan.

Jaa artikkeli: