Zen sanataiteessa (Zen in the Art of Writing)

Zen sanataiteessa (Zen in the Art of Writing) ilmestyi alun perin vuonna 1994. Se koostuu kirjoittamista käsittelevistä teksteistä, jotka ovat ilmestyneet eri aikoina hyvin erilaisissa lähteissä. Vanhin teksti on vuodelta 1961, jolloin Ray Bradbury oli jo vakiinnuttanut asemansa, ja viimeisin on vuodelta 1990. Osa teksteistä on johdantoja Bradburyn omien teosten uusintajulkaisuihin, osa on tilapäiskirjoituksia erilaisiin kokoelmiin. Kaikkia yhdistää se, että niissä Bradbury kertoo omasta urastaan ja siitä, miten hän lähestyy aiheitaan ja kehittelee niistä kokonaisia tarinoita. Tekstejä yhdistää myös Bradburylle ominainen haaveellinen ja nopeita assosiaatioita tekevä tyyli.

Vuonna 1920 syntyneen Bradburyn ura on tyypillinen amerikkalaiselle lajityyppikirjailijalle. Hän aloitti kirjoittamisen jo nuorena poikana, mutta hänen ammattiuransa alkoi 1930-luvulla niin sanotuissa pulp-lehdissä, halvoissa kioskeissa myytävissä lukemistoissa. Lehtiä, joissa Bradbury loi nimeään, olivat muun muassa Planet Stories, Super Science Stories ja Weird Tales. Bradburyn kirjailijantie muistuttaa esimerkiksi dekkarilegenda Raymond Chandlerin uraa, vaikka Bradburyn ura onkin ollut yli kolme kertaa pidempi kuin Chandlerin. Chandlerkin ehti kuitenkin nousta kirjallisten piirien arvostamaksi kirjoittajaksi, jonka teokset ovat klassikoita.

Bradburyn tähti on ehkä ollut viime vuosina laskussa, eikä häneltä ole käännetty suomeksi uusia tekstejä enää vuosiin. Ilmeisesti hänen luomisvoimansa on kuitenkin kärsinyt viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, vaikka se zen-kirjan perusteella näyttääkin ehtymättömältä.

Bradbury ammentaa lapsuudestaan. Yrittäessään epätoivoisesti keksiä kirjoitettavaa köyhänä ja nuorena miehenä hän keksi keinon panna mielikuvituksensa käyntiin: hän kirjoitti aamulla listan sanoista, jotka hänelle ensimmäiseksi tulivat mieleen. Kun hän sitten pohti, mihin sanat liittyivät, hän pystyi tunkeutumaan omiin muistoihinsa ja ammentamaan niistä kokonaisia novelleja ja lopulta elättämään itsensä novelleja kirjoittamalla.

Braduryn zen: lapsen ihmetys

Kiinnostava on kertomus novellin ”The Veldt” synnystä – novelli on Bradburyn suomeksikin käännetyssä kirjasta Kuvitettu mies (Kirjayhtymä 12981). Bradbury kirjoitti mitään sen kummemmin ajattelematta paperille sanan ”the playroom” ja alkoi vasta sitten miettiä, mistä novellissa olisi kyse. Kun kyse on Bradburysta, oli käytännössä mahdotonta, että leikkihuone olisi missään muualla kuin tulevaisuudessa. Jo aloitettuaan kirjoittamisen Bradbury keksi, millainen tulevaisuuden leikkihuone voisi olla – kaikki maailman ihmeet tulisivat lapsen ulottuville käsin kosketeltavina vain kättä heilauttamalla. Kauhuelementti tarinaan tulee siitä, että leikkihuone menee rikki ja isän pitää korjata se.

Bradbury sanoo kirjoittaneensa tarinan kahdessa tunnissa. Monet novellin ideat tulivat hänen lapsuusajan muistoistaan, joista monet liittyvät sirkukseen. Sirkuksessa – ja elokuvissa – hän oli nähnyt leijonia niin paljon, että ne olivat painautuneet syvälle hänen mieleensä vain tullakseen esiin melkein kuin automaattikirjoituksena.

Juuri tätä on Bradburyn zen: kirjoittajan pitää rohkeasti sukeltaa oman päänsä sisälle ja löytää sieltä se ihmetys, jolla pieni lapsi maailmaan suhtautuu. En ole varma, onko Bradburyn käyttämä sana ”zen” tässä yhteydessä täysin oikea, mutta Eugen Herrigelin antamat ohjeet kirjassa Zen ja jousella ampumisen taito (uusin suom. Delfiini-kirjat 2008) pätevät Bradburyllekin: tee työsi, rentoudu, älä ajattele.

Bradbury puhuu myös kirjoittamisen itseisarvon puolesta. Tämä saa satunnaisesti myös elitistisiä sävyjä, kun Bradbury kritisoi korkeakirjallisia piirejä teennäisyydestä, mutta ajatus on tärkeä: onnistuakseen, tuottaakseen merkittävää, elämään jäävää kirjallisuutta kirjailija ei saa miettiä lukijoita, kustannustoimittajia, kustantajia eikä kriitikoita.

On paradoksi, että ajatuksen – josta kyllä ovat puhuneet monet muutkin – esittää kirjailija, jonka ura alkoi nimenomaan pulp-lehtien täsmämarkkinoilla. Toisaalta tämä kyllä osoittaa, että ala-arvoisen kirjallisuuden kehdoksi tuomittu pulp-lehtibisnes salli monenlaiset kokeilut.

Nyky-Suomessa monetkaan Bradburyn ohjeet eivät aina auta. Automaattikirjoitus ei välttämättä toimi pidemmässä muodossa, eikä novelleja kirjoittamalla Suomessa elä – ei ole ehkä koskaan elänytkään. Myös tilanne, jossa Bradbury myy tulevaisuuden palomiehestä kertovat novellinsa romaaniksi nimeltä Fahrenheit 451 (Tammi 1998), tuntuu nykyään melkein mahdottomalta. Mikään ei silti poista sitä tosiasiaa, että novelleja kirjoittamalla oppisi kirjailijan ammattitaitoa. On sääli, että tällainen mahdollisuus on muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kokonaan kadonnut Suomesta.