Katumusharjoituksia

Risto Oikarinen julkaisi kiitetyn esikoiskokoelmansa Puupuhaltajan (Otava) vuonna 2005. Kirjalliset piirit kiinnostuivat jazz-muusikosta, jonka rytmiikan taju erottui edukseen. Uusi kokoelma Katumusharjoituksia ilmestyy Gummeruksen kustantamana.

Katumusharjoituksia on nimensä veroinen: ahdistava, raastava, soimaavakin. Kokonaisuus on rakennettu tarinalliseksi. Valtaosa runoista sijoittuu luostariympäristöön ja hyödyntää arkailematta katolisen uskonmaailman kliseitä ja kontrasteja. Henkilöinä seikkailevat munkki, apotti, abbedissa, noviisi, kuoripoika ja kardinaali, kirkollisen hierarkian eri asteet, kukin omalla tavallaan nyrjähtänyt.

”Noviisi palelee kammionsa patjalla, puhuri pieksää peltikantta, pakkanen hakkaa kattilan pohjaa, jäätynyt meri paukkuu. Ilmasto lämpenee: abbedissa astuu kammioon, riisuutuu, noviisi suutelee hänen selkäänsä, koskettaa luomia ja ruoskanjälkeä, pohjaan palanutta joulutähteä. ”Taivahalla syttyi juuri”, kuoripojat veisaavat kappelissa. Tähti kirkas, tähti suuri: noviisi ja abbedissa.”

On/off-suhteita yläkertaan

Henkilöt huojahtelevat synninteon ja katumuksen välillä. Liike näyttää lakkaamattomalta, rikkomukset ovat rienaavia ja sovitustyöt täynnä piinaa ja kipua. Oikarinen jatkaa keskiajalla kehittynyttä karnevalismin ja pappispilkan perinnettä, joka on Decameronen ajoista lähtien ollut yksi eurooppalaisen naurun tunnusmerkeistä.

Katumusharjoituksissa lankeamisen ja sovittamisen syklimäinen kierto kasvaa kuvaukseksi yksilön uskonkamppailusta. Usko lepattaa, on ja ei ole, yhteys ylemmäs syttyy ja sammuu. Runoja varjostavan luostarin voi nähdä edustavan paitsi kirkkoinstituutiota myös sitä ahdistuksen ja velvollisuudentunnon muovaamaa uskonkäsitystä, joka panee ihmisen kilvoittelemaan ja epäonnistumaan. Prosessin dualistinen luonne korostuu kokoelman voimakkaissa kontrasteissa: pimeys ja valo, pyhä ja maallinen, Sahara ja Antarktis, ajasta ja paikasta irrallaan leijuva luostari ja yksiö Helsingissä.

Uskon ja epäuskon teeman ohella Katumusharjoituksia kuvaa valtasuhteita. Hierarkiassa ylemmän auktoriteetti ja sen vääristymät sekä alemmalla portaalla seisovan alistuminen ja hiljainen kapina peilaavat ihmisluonnon haluja ja turhautumisia. Instituutioiden ja dogmien puitteissa tapahtuva vallankäyttö on kuitenkin merkityksetöntä verrattuna siihen kontrolliin, jonka yksilö kohdistaa itseensä. Usko muuttuu säädellyksi suorittamiseksi, etsiminen tehtävälistan laatimiseksi, inhimillinen synniksi ja saastaksi.

Repivää tempoilua, hallittua ilmaisua

Katumusharjoituksia antaa kokoelmana viimeistellyn vaikutelman. Oikarisen käyttämä kuvasto on yhtenäinen ja luo voimakkaan illuusion runojen maailmasta. Sitäkin tehokkaammalta tuntuu, kun munkkien ja raakkuvien korppien keskeltä pilkahtaa Nalle Puh tai Jumalasta pöhöttynyt Obelix.

Kuvaston tavoin myös rytmitys on hallittua. Se korostaa huippukohtia muttei varasta huomiota itselleen, vaikka toisinaan kieli lähenee jo mitallista runoa:

”– Kului puoli vuotta ja syttyi sota: Katon läpi putosi kranaatti ja kukkaruukku räjähti, satoi mustaa, siunattua multaa. Kului toinen puoli vuodesta ja odotin kostoa, luomakunnan huokausta,
ankaraa jumalaa, vedenpaisumusta. Sinä et tullut, sitä ei tullut, sitä ei ole.”

”On myös lempeitä öitä, sulia selkiä, jotka antavat kevyen painautua, painavan kantavat kellua: selkä vasten toista selkää, syvyys vasten syvyyttä, pimeys toista pimeyttä.”

Hetkelliset levähdykset alkavat kokoelman loppupuolella toistua yhä useammin. Ankaran kilvoittelun tilalle lipuu vähitellen sallivampi filosofia, jonka myötä ihminen tunnustaa omat rajansa. Lempeyden voi kuitenkin löytää vasta lukemattomien kiirastulten jälkeen.

Ei ole järin yllättävää, että tarinan kaari piirtyy kohti jonkinasteista seestymistä. ”– En voi tehdä uskonratkaisua. Rakkautta ei valita,” toteaa luostarin muurit ylittänyt puhuja. Varmuuden voi saavuttaa vain siitä, ettei varmuutta ole. Loppu antaa odottaa jatkoa.

Jatkoa toivommekin, jos emme juuri tälle tarinalle niin ainakin vahvasti alkaneelle runoilijanuralle.