Jeltyševit, erään perheen rappio

Viime syksyn Helsingin kirjamessuillakin vieraillut Roman Sentšin (s. 1971) kuuluu Venäjän tärkeimpiin uuden polven nykykirjailijoihin. Hänen tuotantonsa edustaa uutta realismia (novyi realizm), josta hän on myös julkaissut esseitä kirjallisuuslehdissä. Kyseessä ei ole niinkään 1800-luvun suurten realistien jäljittely psykologisen romaanin hengessä, vaan ennemmin dokumentaarisen proosan esiinmarssi vastauksena perestroikan jälkeiselle kirjallisuudelle.

Venäjän kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti ja tutkija Sanna Turoma on kirjoittanut teoksen loppuun jälkisanat, jossa avaa kirjailijan estetiikkaa sekä uuden realismin piirteitä. Tuvan pääkaupungista kotoisin oleva ja Minusinskin kylässä (Krasnojarskin aluepiirissä) kasvanut kirjailija on tervetullut esimerkki uudenlaisen venäläisen nykykirjallisuuden luonteesta. Hänen teoksiaan on käännetty aiemmin englanniksi.

Töitä ei ole, ja ihmiset juovat itsensä kuoliaiksi yksi kerrallaan.

Lohduton alusta loppuun

Nikolai Mihailovitš Jeltyšev on tehnyt pitkän uran selviämisaseman miliisinä, kunnes saa potkut välinpitämättömyyden koiduttua kohtalokkaaksi erään työvuoron aikana. Perhe menettää työnantajan omistaman asuntonsa, eikä heillä ole varaa hankkia uutta. Nikolain vaimo Valentina Viktorovna jättää työnsä kirjastonhoitajana häpeän kasvaessa liian suureksi, ja perhe päättää muuttaa vaimon synnyinpaikkakunnalle.

Piskuisen Muranovon kylän tukehtuminen on vain ajan kysymys: Töitä ei ole, ja ihmiset juovat itsensä kuoliaiksi yksi kerrallaan. Jo ensivaikutelma uudesta kodista on musertava: ”Haisi pinttyneeltä pölyltä, vanhuudelta ja lääkkeiltä. Seinien kupruileva rappaus näytti siltä kuin se alkaisi millä hetkellä tahansa karista palasina alas, kuin kattoparru katkeaisi heikkouttaan ja koko talo muuttuisi kasaksi kuivaa laastia, mädännyttä tappuraa ja mustia, ikään kuin palaneita hirsiä.” (s. 34) Vanhemmat asettavat toivonsa kahteen poikaansa, mutta Artemi on oma-aloitteeton ja laiska humanisti, nuorempi Denis taas istuu vankilassa hakattuaan ystävänsä invalidiksi.

Romaani on lohduton alusta loppuun. Toivoa ja pelastusta ei ole näkyvissä kuin Valentina Viktorovnan hetkittäisissä uskon pilkahduksissa ja Nikolai Mihailovitšin toimeliaisuuden puuskissa. Nekin sammuvat kerta toisensa jälkeen ja ilmaantuvat yhä harvemmin. Verkkaalleen lähemmäs hiipivä tuho tuntuu yhtä vääjäämättömältä kuin 1800-luvun keski- ja pohjoiseurooppalaisten naturalistien teoksissa aina Émile Zolasta August Strindbergiin.

Ihmiset vailla henkistä kotia

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 2000-luvun alkuun. Kirjailijan tuotannolle tyypillisesti se kuvaa murroskauden ihmisiä, jotka hylkäsivät neuvostoliittolaiset aatteet, mutteivät sopeutuneet kapitalismin sääntöihin tarpeeksi nopeasti. Jeltyševitkään eivät arkuuttaan keinotelleet itselleen huikeaa omaisuutta Neuvostoliiton hajoamisen hulluina vuosina.

Jeltyševit valottaa venäläistä nykyarkea periferian kaupungeissa ja kylissä, jotka vain odottavat viimeisten asukkaidensa kuolemaa päästäkseen sammumaan ja katoamaan kartalta. Maailma tuntuu pysähtyneen ja elämä jääneen muistojen myötä kaupunkiin: ”olo oli omituinen, tuntui että he kaikki olivat kuolleet johonkin kauheaan ruttoon tai koleraan, ja kylään jääneet olivat selvästikin sairaita tai olleet sairaana aivan hiljattain: velttoja ja välinpitämättömiä, aivan kuin elottomia.” (s. 72) Näissä paikoissa ei ole kasvua tai mahdollista luoda tyydyttävää elämää. Myös Jeltyševit tarttuvat lopulta jokapäiväiseen pirtuunsa, votkaa kun ei enää saa kylän ainoasta kaupasta.

Perheen yhteiskunnallista romahdusta seuraa myös moraalinen rappio, kun he lopulta myyvät pirtua henkensä pitimiksi. Naapurien kanssa ei synny lämpimiä välejä kuten kaupungissa, sillä he eivät ole tuki vaan vihollisia vuoden ympäri kestävässä elontaistossa. Lopulta arki rajoittuu pienten, ylivoimaisiksi kasvavien askareiden suorittamiseen. Romaani tuntuukin kysyvän kuinka kauan ihminen selviytyy, mikäli hänelle ei anneta minkäänlaisia mahdollisuuksia.

Kuinka kauan ihminen selviytyy, mikäli hänelle ei anneta minkäänlaisia mahdollisuuksia?

Tästä huolimatta romaani ei ole paasaava, kitkerän yhteiskuntakriittinen saati poleeminen. Se ennemminkin vain osoittaa ja dokumentoi asioita. Henkilöt pyörittelevät päätään uusien säädösten ja byrokratian pyörteissä, mutteivät nouse vastarintaan, vaan yrittävät selviytyä. Kriittisyys ei ole pääasia, vaan ihmiset.

Romaani tuo uuden tuulahduksen venäläisen nykykirjallisuuden käännösvalikoimaan, mikäli katsotaan 2000-luvun aikana tehtyjä suomennospäätöksiä; Sentšinin kirjat siirtävät venäläistä kirjallisuutta suurista keskuksista sinne, minne suomalaiset harvemmin matkustavat. Maaseudun eristyneisyys, alati kurjistuvat olot sekä kasvava kontrasti suurkaupunkien ja maaseudun välillä tulee esille riipaisevana. Tämä sekä verevän naturalistinen tyyli tekevät kirjailijasta uuden kirjallisuuden lupaavimpia nimiä.

Paikoilleen juuttumisen tragedia

Dystopioiden ja muun yhteiskuntakriittisen kirjallisuuden suurmaassa Sentšinin ilmaisu ja kuvaama maailma tuntuvat lähes yksioikoisilta ja harmailta. Kuten kirjailijan estetiikkaan kuuluu, turhat koukerot ja lyyrisyys on hylätty. Tätä ohjenuoraa suomentaja Kirsti Era on seurannut käännöksessään. Kieli on eleetöntä ja tunteetonta, kuvailu niukkaa ja kylmäävää kuten Siperian talvi. Toivottavasti Jeltyševit ei jää ainoaksi suomennokseksi.

Ilmestyessään vuonna 2009 romaani herätti paljon keskustelua. Lisäksi teos ahmi paljon palkintoehdokkuuksia, kuten Venäjän Bookerin sekä Bolshaja Knigan. Myös kirjailijan ensimmäinen romaani, Minusinskin kaupunkiin sijoittuva Minus (2002) sai huomiota sekä Znamia-palkinnon. Romaani – alaotsikoituna ”Kertomukseksi” – valottaa nuorten miesten umpikujaisia olosuhteita teollisuuskaupungissa, joka ei tarjoa alkoholin lisäksi muita virikkeitä.

Sentšin kuvasi Suomen-vierailullaan vuonna 2012 tämän olevan tyypillinen piirre siperialaisissa 2000-luvun pikkukaupungeissa. Kun synnytään paikkaan, joka ei tarjoa työtä, ei ole varaa matkustaa kohti parempaa elämää. Ihmiset juuttuvat paikoilleen ja rapistuvat siinä missä ympäristö, jota kukaan ei jaksa enää hoitaa.