Tuoksut vanamon ja varjot veen; Vanha torni; Maailman lopun saari; Meren koskettamat

Saarikertomukset pitävät pintansa aina vaan, ja kyseessä näyttäisi olevan jopa kiihtyvä kirjallinen virtaus niin lapsille, nuorille kuin aikuisille suunnatussa kirjallisuudessa. Maria Laakso tekee katsauksen neljään kirjaan, jossa saaret ovat keskeisessä osassa.

Länsimaisen kirjallisuuden historiaa ei voisi kirjoittaa ilman saarikertomuksia. Atlantiksen myyttinen uponnut saari oli runsauden ja yltäkylläisyyden tyyssija. Harharetkeilevä Odysseus miehistöineen kohtasi saarilla vihollisia, joita vastaan kelpasi mitellä voimiaan ja älykkyyttään. Thomas Moren Utopiassa (1516) täydellinen yhteiskunta löytyy Utopian saarelta. Shakespearen Myrskyssä (n. 1610–1611) eräälle saarelle päätynyt sekalainen sakki juonittelee ja rakastaa komiikan ja taikuuden siivittäminä. Jonathan Swiftin Gulliver päätyy epäonnisten merimatkojensa myötä erilaisiin saarivaltioihin perehtymään esimerkiksi lilliputtien tapaan järjestää elämänsä. Koko romaanin lajityyppiä lähtemättömästi muovanneessa Daniel Defoen Robinson Crusoessa (1719) tarinan sankari haaksirikkoutuu autiosaarelle vain valkoisen miehen ylivertaisuus tukenaan.  

Robert Louis Stevensonin Aarresaari (1881–1882) näytti mallia tulevien seikkailukirjojen merirosvokuvauksille. J. M. Barrien Peter Pan (romaani 1911) eleli Neverland-saarellaan ikuista seikkailuntäyteistä lapsuutta. William Goldingin Kärpästen herrassa (1954) autiolle saarelle viskataan joukko koulupoikia, joista pikkuhiljaa karisee sivistyksen ulkokultaus. Ja tässä on listattuna vain muutamia kuuluisia esimerkkejä saarikuvausten runsaudesta.  

Mikä ihme saarissa vuosikymmenestä, vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen lukijoita ja kirjailijoita kiehtoo? Yksiselitteistä vastausta ei voida antaa, sillä syitä on monia. Yksi tärkein on se, että saari tilana on eristyksissä mantereesta, usein kaukainen ja eksoottinen miljöö. Eristyneisyytensä takia saarelle voi kuvitella ja projisoida asioita: hirmuisia hirviöitä, täydellisiä utopioita, vauraita onneloita, kauhistuttavia kokeita tai mitä milloinkin. Tärkeää on myös luonnonläheisyys. Saarilla ihminen joutuu usein kohtaamaan villin luonnon ja mittelemään voimiaan esimerkiksi raivoavaa merta tai karun kituliasta saariluontoa vastaan. 

Kaunokirjallisesti ajatellen saari on hallittavan kokoinen tila, kokonaisuudessaan tarkkailtavissa, ja toimii siksi eräänlaisena koelaboratoriona. Saarelle voidaan eristää yksilö tai useampi ja katsoa kiinnostuneena, miten nämä toimivat ja pärjäävät. Samainen eristyksen elementti on valunut kirjallisista saarikertomuksista populaarikulttuuriin. Vaikkapa tosi-tv-formaatit kuten Big Brother tai (Robinson Crusoen löyhästi innoittama) Selviytyjät ovat tosiasiassa saarikertomuksen moderneja muunnelmia.  

Eristyneisyytensä takia saarelle voi kuvitella ja projisoida asioita: hirmuisia hirviöitä, täydellisiä utopioita, vauraita onneloita, kauhistuttavia kokeita tai mitä milloinkin.

Hätkähdyttävän kaunis saariluonto 

Saarikirjallisuuden runsauden myötä voisi äkkiseltään ajatella, että saariaihe on loppuun kaluttu, mutta näin ei suinkaan ole. Saaret kiehtovat aina vaan, ja viimeaikaisessa kirjallisuudessa on havaittavissa jopa jonkinlaista saarikuvausten renessanssia. Vuonna 2024 ilmestyneistä saarikirjoista olen poiminut tähän tarkasteltaviksi neljä eri ikäisille suunnattua saarikirjaa. Saara Vallinevan Vanha torni (Enostone 2024) on lasten kuvakirja. Arndis Thórarinsdóttirin ja Hulda Sigrún Bjarnadóttirin vasta suomennettu Maailman lopun saari (WSOY 2024) on lasten tai varhaisnuorten romaani. Leena Paasion Meren koskettamat (WSOY 2024) on nuortenromaani ja Reetta Ronnin Tuoksut vanamon ja varjot veen (Enostone 2024) aikuisten romaani. Fiktiivisiä saaria siis riittää kaikenikäisille lukijoille.  

Kaikkia teoksia yhdistää tavalla tai toisella saari ja saariluonto. Vallinevan kuvakirja Vanha torni on tässä joukossa luontokuvaukseltaan vaikuttavin. Kirjassa kuva dominoi sanaa eikä kaikilla aukeamilla sanoja ei edes tarvita. Kuvakerronta kiertyy erilaisten pintojen ja tekstuurien kuvaamiseen. Toisinaan kuvassa läikehtii eri vuorokaudenaikoina erilaiselta näyttävä meri, toisinaan kuvan täyttää aaltoileva rantahiekka. Eräs aukeama on täynnä harmaan eri sävyissä pyörteilevää sumua. Välillä kuva-aukeaman täplittävät rannan kirjavat kivet ja simpukat, ja välillä kuva koostuu lähes kokonaan päähenkilöpupujen pehmoisesta turkista. Kaikki pinnat synnyttävät liikkuvuuden illuusion, vaikka toki kuvat oikeasti pysyvät kiltisti paikallaan.  

Kirjan väripaletti on eheä ja koostuu murretusta harmaan, ruskean ja sinisen yhdistelmästä. Teoksen kuvan kertoja käyttää tehokkaasti lähennystä ja loitonnusta ja uskaltaa pysähtyä ihmettelemään saariluonnon häkellyttävää kauneutta. Luontokuvaus on niin kaunista, että ensimmäisellä lukukerralla en ehtinyt keskittyä tarinaan lainkaan: keskityin vain ahmimaan kuvien kauneutta.   

Eikä tarina monimutkainen olekaan. Seamus-jänis purjehtii kaukaiselle saarelle etsimään (saarikirjatraditiosta tuttua) aarretta. Seamus löytää raunioituneen tornin, joka lausuu: ”Jos korjaat minut, saatan muistaa missä aarre on”.  Jänis ei osaa korjata tornia, mutta rannalta alkaa löytyä kauniisiin meren sileiksi hiomiin kiviin kirjoitettuja runoja. Käy ilmi, että runot on kirjoittanut Cara-pupu ja yhdessä Seamus ja Cara korjaavat tornin runokiviensä avulla. Aarrekin löytyy: jänikset ovat toistensa aarre ja viimeisellä aukeamalla pupukaksikon nähdään purjehtivan yhdessä poispäin kuva-aukeaman fokuksesta.  

Vanhassa tornissa on käytetty onnistuneesti kuvakirjaefektejä. Esimerkiksi eräs kuva näyttää maiseman ylösalaisin vesipisarasta heijastuneena. Kohtauksessa puput pohtivat tornin korjaamista ja kysyvät neuvoa sateelta. Sadepisaran neuvo kuvakirjan tekstikerronnassa kuuluu seuraavasti: ”Joskus asiat täytyy kääntää ylösalaisin, että näkee”. Lukijan on käännettävä kuva, jolloin hän voi lukea kuvaan kaunokirjoituksella kirjoitetun tekstin ”Tornin voi paikata runoilla” ja näkee vesipisaran käänteismaailmassa rinnatusten taivaltavat päähenkilöt. 

Seamus saapuu saarelle aarretta havittelevana seikkailijana, mutta lähtee sieltä viisaampana. Maisema ja sen elementit tarjoavat jänölle mahdollisuuden kasvuun ja kehitykseen. Korjattu torni on vertauskuva väistyneelle yksinäisyydelle. Kirja muistuttaa, ettei yksikään pupu ole saari. Maisemaelementit kertovat sadunomaisesti Seamusille ja Caralle, mikä on tärkeää: ”’Kun katsot tarkasti’, sanoo sumu, ’voit löytää aarteita’”, ja toden totta, nostaessaan katseensa Seamus näkee rakastettunsa ensi kertaa. Kuvakirjan todellisuudessa rakkaus ja runous ratkaisevat ja ympäröivä luonto on osa henkilöhahmojen mielenmaisemaa. Sisällöltään kuvakirja on vähäeleinen, lyyrinen ja filosofinen ja miellyttänee siksi myös (ja kenties ensisijaisesti) aikuislukijoita.  

Meri jättää ihmiseen jälkensä 

Saariluontoa kuvataan kauniisti myös Leena Paasion nuortenromaanissa Meren koskettamat. Romaanin alku on tymäkkä ja aiheuttaa potentiaalisesti herkimmille painajaisunia. Siinä nimittäin kuvataan Estonia-laivan kohtalokas onnettomuus nuoren laivalla työskentelevän Milla-tytön näkökulmasta. Millan tavallinen työvuoro laivan baarissa saa karmivan lopun, kun valtava alus uppoaa kokonaan meren uumeniin:   

En ollut enää minä. Meneillään oli jotain niin hirvittävää, ettei sitä voinut käsittää. Toimin kuin marionettinukke, juoksin purserin perässä pelastuskeskukseen ja törmäsin mielettömyyteen. Kansi täyttyi ihmisistä, sumutorvi alkoi soida, valot syttyivät ja sammuivat ja kaiken taustalla Itämeri velloi ympärillämme. Aallot olivat ainakin viisimetrisiä, ja laiva kallistui kallistumistaan. Tonnien painoiset vesimassat hyökkäsivät toisiaan vastaan, nousivat, vajosivat ja nousivat taas. (Meren koskettamat, 15.) 

Milla pelastuu hädin tuskin, mutta onnettomuus jättää häneen jälkensä. Milla ja muut pelastuneet ovat ehkä selviytyneet, mutta he ovat ”meren koskettamia”, pelastumiseen liittyvä syyllisyys ja kuoleman läheisyys seuraavat heitä.  

Vastapainona alun kauhulle romaani tarjoilee Millalle rautaisannoksen hoivaa, empatiaa ja huolenpitoa. Milla kiidätetään turvaan Utön saarelle, jossa hän saa toipua ja elpyä lempeän paikallisen kyläkauppiaspariskunnan hoivissa. Lohikeitto on kuumaa ja turvallista, vaikka meren suola vielä kiertääkin tytön sisuksissa, ja ikkunasta näkyy turvallista valoaan vilkuttava majakka. Millalle tarjottu hoiva antaa lukijallekin mahdollisuuden laskeutua romaanin alun kauhusta alas tasaisempaan tunnemaastoon. Teoksen tunnerakenne onkin taitavasti rakennettu. Kauhu tyyntyy, mutta samalla lukijan mieleen jää kummittelemaan meren tuhoava voima. Vaikka myöhemmin meri näyttää moneen otteeseen myös lempeät kasvonsa nuorten harrastusten kautta, on merellä aina myös synkkä ja ihmistä suurempi puolensa.  

Kauhu tyyntyy, mutta samalla lukijan mieleen jää kummittelemaan meren tuhoava voima.

Romaani tekee alun Estonia-jakson jälkeen aikahypyn Millan tyttäreen Lounaan, joka asuu Millaa auttaneen vanhan pariskunnan ottolapsena Utön saarella. Louna ei koskaan ehtinyt tavata synnytyksessä menehtynyttä äitiään, ja Lounan alkuperään liittyykin monia jännittäviä salaisuuksia, joita romaanissa selvitellään. Louna on saaren kasvatti, taitava ja peloton purjehtija, ja hänen kauttaan saarta ympäröivä meriluonto hylkeineen näyttäytyy kauniina ja jopa idyllisenä.  

Meren koskettamissa on kautta linjan runsaasti henkilöhahmojen toisilleen osoittamaa hellyyttä, hoivaa, ymmärrystä, kunnioitusta ja lämpöä. Henkilöhahmot käyttäytyvät niin hyvin, että romaani tuntuu toisinaan rajusta alustaan huolimatta kuin lämpimältä halaukselta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö henkilöissä olisi myös särmää. Esimerkiksi Lounan paras kaveri Valo on monitahoinen ja särmikäs persoona, mutta konflikteille löytyy aina ratkaisu. Myöskään jännitteestä ei tässä romaanissa ole puutetta. Tarina on toisinaan kuin Aristoteleensa opiskelleen Hollywood-käsikirjoittajan kynästä. On salattuja identiteettejä, orpolapsen itsensä etsintää, salaperäisiä vihjeitä, kauan kadoksissa olleita sukulaisia ja arvoitukset ratkaisevia esineitä.  

Romaanin edetessä Louna lähtee lukioon Helsinkiin, mutta romaanissa ei synny kaavamaista vastakkainasettelua saarella sijaitsevan luontoidyllin ja kaupunkielämän välille. Kaupunki ei näyttäydy paheellisena ja luonnosta vieraantuneena, vaan myös sieltä löytyy Lounan utöläiseen sielunmaisemaan sopivaa luontoa esimerkiksi Suomenlinnasta ja muilta lähisaarilta.  

Tervehdyttävää ekoelämää kaukaisella saarella 

Hyvin erilainen kaupungin ja saariluonnon vastakkainasettelu rakennetaan islantilaiskirjailijoiden Arndis Thórarinsdóttirin ja Hulda Sigrún Bjarnadóttirin lastenromaanissa Maailman lopun saari. Sen minäkertoja Björk-tyttö matkustaa äitinsä, isänsä ja isoveljensä kanssa kaukaiselle saarelle auttamaan jalkansa loukannutta isoäitiä. Syy osoittautuu vanhempien ovelaksi harhautukseksi. Perhe saapuu saarelle viimeisellä lautalla ja seuraava lautta lähtee vasta kevään tullen. Rahapulasta kärsivät vanhemmat ovat päättäneet siirtää elämänsä hetkeksi saarelle, mutta eivät ole osanneet tai kehdanneet kertoa asiasta lapsilleen. Jälkikasvun kauhuksi entinen elämä on hetkeksi jäissä tai ainakin jääkylmän meren ja talvimyrskyjen tuolla puolen ulottumattomissa. Vloggaava isoveli hakeutuu epätoivoisesti saaren korkeimpaan kohtaan, jossa tietyssä asennossa joskus sään salliessa puhelin tavoittaa internetin. Muutoin perhe on kertaheitolla irl eli netin ulottumattomissa.  

Nimi Maailman lopun saari viittaa saaren sijaintiin kaukana pohjoisessa, mutta kenties myös saaren asukkaiden elämäntapaan. Saarelta ei löydy Björkin toivomaa pullantuoksuista isoäitiä, vaan eriskummallinen ekoyhteisö ja sitä tarmokkaasti johtava rautarouva. Yhteisö elää äärimmäisen ekologisesti ja kaikkeen varautuen. Tässä mielessä he muistuttavat maailmanloppuun varautuvia survivalisteja. Kertomusta voisikin kenties lukea jonkinlaisena postapokalypsin koomisena muunnelmana. Postapokalypseissa mullistuksen jälkeen vallitsevat arvohierarkiat murtuvat ja roolit määritellään uudelleen, ja niin tässäkin romaanissa, kun perheen korkeasti koulutetut isä ja äiti joutuvatkin hanttihommiin. Äidistä tulee porsaiden lannan luoja ja isästä tuholaistorjuja.  

Björkin uutta yhteisöä hämmästelevän hahmon kautta romaanissa vertaillaan jatkuvasti entistä kaupunkielämää uuteen saarielämään. Saarelaiset asuvat kaikki yhdessä suuressa kerrostalossa, sillä sellainen asumismuoto on karulla saarella kaikkein energiatehokkain. Jokaisen yhteisön jäsenen lapsista vanhuksiin on oltava hyödyksi. Jokaisen on tuotettava oma sähkönsä kuntopyöriä polkien tai keinussa keinuen. Mitään ei osteta eikä kuluteta, makeisia tai herkkuja ei syödä, eikä netissä roikuta.  

Lasten saarikertomuksissa näkyy usein kasvatuksellisten robinsonadien vahva traditio.

Lasten saarikertomuksissa näkyy usein kasvatuksellisten robinsonadien vahva traditio. Kasvatusfilosofinakin kunnostautunut Jean-Jacques Rousseau ylisti aikanaan Emilessään (1762) Robinson Crusoen olevan ainut kirja, jonka lapsi tarvitsee. Rousseaun painavan kirjavinkkauksen tuloksena Euroopassa julkaistiin 1700-luvun lopulta alkaen paljon erilaisia lapsille suunnattuja opettavaisia robinsonadeja. Haaksirikkokertomusten varjolla saatettiin opettaa sinnikkyyden, rohkeuden ja miehuuden kaltaisia hyveitä tai kolonialismin oppeja. Niiden romanttinen pohja-ajatus liittyi usein ideaaliin lapsen kasvattamisesta luonnontilassa, turmelevan sivilisaation ulkopuolella.  

Samankaltainen arvoasetelma kaikuu myös Maailman lopun saaressa. Björk on jatkuvasti napit vastakkain ekoyhteisön muiden jäsenten kanssa, koska näiden elämä ja arvot ovat niin tyystin erilaisia kuin ne, joihin Björk on kaupunkielämässään tottunut. Erityisen usein Björk joutuu törmäyskurssille muiden lasten kanssa: 

”Mutta eikö täällä ihan oikeasti ole YHTÄÄN pelikonsolia?”, kysyin. ”Ei edes vanhaa pelikonsolia ja Mariota?” 

”En minä tunne mitään Mariota”, Sölvi viittoi ja sanoi ääneen. ”Täällä ei asu ketään italialaista.” 

Minä purskahdin nauruun. Minä vain nauroin ja nauroin, koska tavallisesti nämä Saaren lapset eivät juuri pilailleet ja siitä oli jo kauan kun olin viimeksi nauranut jollekin.  

Kukaan ei yhtynyt nauruun. (Maailman lopun saari, 110.) 

Björkin ylemmyydentuntoinen nauru vaihtuu nöyryyteen, kun tyttö tajuaa, että hän on jumissa näiden pelimaailmasta mitään tajuamattomien lasten kanssa. Alkuun kammottavana näyttäytynyt saarielämä alkaa ajan mittaan vaikuttaa lapsikertojan silmin kivalta ja jännittävältäkin – etenkin, kun saarella alkaa esiintyä kummallisia varkauksia, joita Björk pyrkii selvittämään. Lopputuloksena on iloinen ja terve lapsi ja iloinen ja terve perhe, josta kaupunkielämän kaikkinainen velttous on häädetty. Saarella perhe ja heidän myötään myös lukija oppivat arvostamaan sitä yltäkylläisyyttä, jonka keskellä päivittäin elävät. Romaani ei kuitenkaan ole sävyltään saarnaava, vaan hurmaavan veitikkamaisen ja ironisen lapsikertojansa ansiosta humoristinen.  

Kirjallisuusviitteiden täyttämä saari 

Reetta Ronnin esikoisromaani Tuoksut vanamon ja varjot veen on hauska ja omalaatuinen uuskummaa tai maagista realismia edustava pieni romaani. Se kuvaa kuuluisan kirjailijasuvun viimeistä vesaa Tovea, joka on vetäytynyt yksin Jansson-kissansa kanssa sukunsa omistamalle saarelle. Niin saaren kuin suvunkin nimi on Mustesaari ja jo tästä kirjallisten viitteiden rykelmästä lukija voi aavistella romaanin jujun. Romaanissa leikitellään jatkuvasti kirjallisuushistorialla: oikealla ja keksityllä.  

Mustesaarten suku on ollut Suomen kirjallisuushistoriassa täysin ylivertainen, mutta lahjakkuus näyttää ehtyneen juuri Toven kohdalla. Koko ikänsä kirjoittanut nainen ei häpeäkseen ole koskaan saanut mitään julkaistuksi, ja koska hän on viimeinen Mustesaari, uhkaa suvun kunniakas kirjallinen traditio päättyä häneen.  

Ei tietenkään ole sattumaa, että saarelle kovaa vauhtia erakoituva Tove muodostaa yhdessä kissansa Janssonin kanssa yhden suomen tunnetuimmista kirjailijoista. Tove Jansson on tunnettu lukuisista saarikuvauksistaan esimerkiksi romaaneissa Kesäkirja (Sommarboken, 1972) tai Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965). Suorat viitteet Janssoniin ovat Ronnin romaanissa runsaita. Tove aikoo esimerkiksi jäädä ensi kertaa rakkaaseen saareensa asumaan myös talveksi ja hakee vertailukohtaa muumiromaanista: ”Tutustuisin rakastamani saaren talveen niin kuin Muumipeikko omassa Taikatalvessaan” (Tuoksut vanamon ja varjot veen, 127). Saarella erakkona elävä Tove tuo elävästi mieleen myös Janssonin novellin ”Orava” (”Ekorren”, 1972), jossa nainen elää saarella kaksin erään oravan kanssa, sen mykän ja vieraan läsnäolon kautta itseään reflektoiden. Samaan tapaan Tove Mustesaari tutkii itseään ja sukunsa arvoituksia kahdestaan kissansa kanssa. 

Toisin kuin Janssonin novellissa, tässä romaanissa juoni ei ole kuitenkaan staattinen. Teos on mysteeriromaani, josta on vaikea paljastaa mitään pilaamatta tulevan lukijan jännitystä ja oivaltamisen iloa. Edes kirjan nimessä esiintyvän Eino Leinon merkitystä romaanille ei voi kertoa. Tove etsii vastausta siihen, mitä hänen nyt jo edesmenneiden sukulaistensa välillä oikein tapahtui, ja selvittää mahdollista syytä siihen, että hän ei saa mitään julkaistua. Maagisena elementtinä mysteeriin kutoutuvat kaikkialle ilmaantuvat varislinnut, jotka saavat Toven toisinaan epäilemään omaa mielenterveyttään. Soppaan sekoittuvat myös Toven sattumalta tai kenties tarkoituksella kohtaamat salaperäiset nuorukaiset, jotka roolipelaavat kirjallisia hahmoja.  

Toisinaan teos hakee syvempiä ja tummempia sävyjä, mutta parhaimmillaan se on koomisessa rekisterissä, kuten kirjallisten viitteiden riistäytyessä jo liioitellun runsaiksi. Yksi lopputulemista on myös hersyvän hauska: käy nimittäin kekseliäänä sivujuonteena ilmi, että kotoinen kirjallisuushistoriamme ei olekaan lainkaan niin miehinen kuin on luultu.   

Romaanin lukuja rytmittävät metafiktiivisesti eri hahmojen näkemykset siitä, mikä on romaanin tärkein lause. Luonnehdinnat osuvat aina lukujen alkuun. Esimerkiksi toisen luvun alussa kerrotaan Toven enon Mikaelin mielipide: kirjan tärkein lause on toisen luvun ensimmäinen lause. Kunkin hahmon mielipide tuo lisää tietoa näiden persoonista. Esimerkiksi hurmuri-Mikaelin mukaan ”toisen luvun täytyi imaista välittömästi mukaansa kuin suuseksin ammattilainen, ja heistä Mikael epäilemättä tiesikin kaiken” (Tuoksut vanamon ja varjot veen, 26). Mitään sen kummempaa tai syvempää merkitystä en tälle sinänsä omintakeiselle kerronnalliselle ratkaisulle keksinyt, ja se tuntuikin hiukan turhalta koristeellisuudelta. Toki toistuva metafiktiivinen rakenne luo teokseen ripauksen hauskaa ja lukijaa palkitsevaa pelimäisyyttä. Kaikkiaan lukijan ei kannata säikähtää teoksen rönsyilevää intertekstuaalisuutta ja itsensätiedostavuutta. Kirja tarjoilee lukijalleen auliisti selityksiä ja lukukokemus on lopulta leppoisa.  

Edellä arvioidut neljä tuoretta saarikertomusta osoittavat, ettei saariaihe ole suinkaan tyhjiin ammennettu. Länsimaisten saarikertomusten traditio on rikas ja moninainen, ja juonteita siitä käytetään yhä. Esimerkiksi saari idyllisenä (luonnon)tilana tai saari kirjalliset ihmiskokeet mahdollistavana laboratoriona ovat selvästi edelleen kiinnostavia aiheita. Ilahduttavaa saarikirjoissa on kuitenkin niiden keskinäinen erilaisuus: jokainen lähestyy saarta paikkana ja miljöönä aivan omalla tavallaan.  

Lue lisää saarikertomuksista:  

Lahtinen, Toni, Maria Laakso & Merja Sagulin 2017. Johdatus suomalaisen kirjallisuuden saarille. Teoksessa Maria Laakso et al. (toim.): Lintukodon rannoilta. Saarikertomukset suomalaisessa kirjallisuudessa. Helsinki: SKS. S. 9–46.