Vettä elefanteille (Water for elephants)

Romaanin päähenkilö ja kertoja Jacob Jankowski on 90- tai 93-vuotias palvelutalon asukas, joka ei ole varma omasta iästään. Tapahtumat sijoittuvat kuitenkin pääasiassa Jacobin nuoruuteen, 1930-luvun Yhdysvaltoihin, jolloin hän työskentelee eläinlääkärinä sirkuksessa. Hän päätyy sirkukseen sattumien kautta hänen elämänsä muututtua äkillisesti vanhempiensa kuoleman ja suuren laman seurauksena.

Vettä elefanteille on kanadalais-yhdysvaltalaisen Sara Gruenin kolmas romaani. Gruen on tehnyt tarkkaa taustatyötä sirkuksista tarinaansa varten. Jälkisanojen mukaan hän on tutustunut aiheeseensa kirjallisen aineiston kautta mutta myös opettelemalla norsujen ruumiinkieltä ja käyttäytymistä norsunhoitajan avustuksella. Hän kuvaa menneen ajan sirkusmaailman raadollisuutta: työntekijöitä heitetään pois liikkuvasta junasta, kun heitä ei enää tarvita, ja eläimiä pidetään hädin tuskin siedettävissä olosuhteissa.

Sirkuksessa Jacob ihastuu Marlenaan, joka esiintyy hevosten kanssa. Marlena on naimisissa eläintenkouluttaja Augustin kanssa. Mies on luonteeltaan arvaamaton ja hänen raivonpuuskansa kohdistuvat sekä ihmisiin että eläimiin.

Ihmissuhteet ovat romaanin keskiössä, mutta eläinten ja ihmisten välisen suhteen kuvaus tuo tarinaan persoonallisuutta. Jacob ei jätä sirkusta silloinkaan, kun eniten haluaisi, sillä hän ei voi jättää eläimiä sirkuksenjohtajan ja Augustin armoille. Eläimistä tärkein rooli on elefantti Rosiella, josta tulee sirkuksen vetonaula. Siihen Jacob kiintyy lähes yhtä paljon kuin Marlenaan.

Vakuuttava kuvaus vanhuudesta

Jacobin vanhuudesta kertovat osat ovat mielestäni vähintään yhtä kiinnostavia kuin sirkuselämän sekä Jacobin ja Marlenan rakkaustarinan kuvaus. Gruen esittää henkilöhahmonsa vanhenemisen uskottavasti, sillä molemmissa Jacobeissa on havaittavissa samoja luonteenpiirteitä, esimerkiksi sinnikkyys. Vanhassa Jacobissa sinnikkyys on kuitenkin alkanut kääntyä itsepäisyydeksi, mikä tekee hänestä vähän ärsyttävänkin hahmon.

Jacobin on vaikea hyväksyä vanhuuttaan. Peiliin katsoessaan hän yllättyy yhä uudestaan nähdessään vanhan ihmisen kasvot. Hän ei koe olevansa samalla tasolla muiden palvelutalon asukkaiden kanssa; hän pitää näitä seniileinä. Keveyttä vanhusten arjesta kertomiseen tuo kertojan itseironia: ”Joskus bingon ja yhteislaulun yksitoikkoisuus ja käytävällä pyörätuoleissaan kököttävät mummot ja papat panevat toivomaan kuolemaa. Varsinkin kun muistan että olen itse yksi näistä muinaisjäännöksistä, jotka on tungettu pois silmistä kuin vanhat romut.”

Yhteys menneisyyteen syntyy, kun lähelle palvelutaloa saapuu sirkus, jonka esitykseen pääsyä Jacob ja muut asukkaat odottavat. Jacob joutuu kuitenkin pettymään, sillä hänen poikansa unohtaa tulla vierailupäivänä eikä hän pääse sirkukseen ilman saattajaa. Menneisyydestäkin löytyy kytkös tulevaisuuteen, kun nuori Jacob päätyy huolehtimaan halvaantuneesta kaveristaan Kamelista, jonka vanhuus ja heikkous rinnastuvat Jacobia odottavaan vanhuuteen. Myös palvelutalon asukkaiden ja sirkuseläinten kohtelun voi nähdä rinnastuvan toisiinsa.

Kohti onnellista loppua

Rakenteen kautta syntyy läpi romaanin kestävä jännite. Prologissa kuvataan sirkuksessa tapahtuvaa katastrofia, joka on seurausta eläinten pääsemisestä irti. Prologissa myös kerrotaan Augustin kuolemasta ja vihjaillaan, että Marlena on kenties tappanut miehensä. Romaanin loppupuolella saavutaan samaan tapahtumaan, jolloin myös paljastuu, kuinka August kuoli. Marlenan miehen lisäksi romaanissa on toinenkin stereotyyppisesti paha henkilöhahmo, sirkuksen johtaja Al-setä, jonka kannalta tarina ei pääty hyvin.

Paljastettakoon, että romaani päättyy päähenkilön kannalta onnellisesti molemmilla aikatasoilla. Augustin kuoleman jälkeen Jacob ja Marlena voivat olla avoimesti yhdessä. Sirkus ei enää jatka matkaansa, mutta Jacob onnistuu lunastamaan elefantti Rosien. Marlenakin saa näytöshevosensa omistukseensa ihmeellisen vähällä vaivalla. Ainoa Jacobia kohtaava vastoinkäyminen on hänen sirkuksessa saamiensa ystävien, halvaantuneen Kamelin ja klovni Walterin kohtalo. He joutuvat sirkuksen raakojen toimintaperiaatteiden uhreiksi. Muilta osin romaanin loppuratkaisu noudattaa periaatetta paha saa palkkansa. Siitä huolimatta jako hyviin ja pahoihin tyyppeihin on selkeä. Kovin ristiriitaisille hahmoille romanissa ei ole sijaa, ja ehkä siksi henkilöhahmot eivät kuulukaan sen kiinnostavimpiin tekijöihin.

Vettä elefanteille on kaikin puolin huolellisen työn tulosta, mikä tulee ilmi kirjallisten ansioiden lisäksi yksityiskohtaisessa eläinten ja menneen ajan sirkuksen kuvauksessa. Kolmiodraama Jacobin, Augustin ja Marlenan välillä ei ole erityisen omaperäinen, mutta kerronnan sujuvuus, huumori ja ympäröivä sirkusmaailma tekevät romaanista viihdyttävää lukemista. Siirtymät kahden aikatason välillä ovat toimivia, eikä romaanin rakenteessa ole muutenkaan sijaa moitteelle. Myös suomennos on ammattitaitoinen. Suomentaja Anna-Maija Viitasen sanavalinnat säilyttävät alkuperäisen teoksen humoristisen tunnelman.

Vanhalla Jacobilla käy tuuri, kun hän livahtaa sirkukseen omin päin. Hän tutustuu sattumalta sirkuksen johtajaan, jolle hän kertoo tarinansa ja joka suostuu ottamaan vanhuksen mukaan kiertueelle vain muutaman tunnin tuttavuuden jälkeen. Loppuratkaisu on mielestäni hieman väkinäinen. Siinä saattaa näkyä kirjailijan liiankin suuri kiintymys hahmoonsa, aivan kuin hän ei raaskisi hylätä tätä palvelutaloon, kuten tämän lapset ovat tehneet.