Erottamattomat

Erottamattomat on teemoihinsa nähden hillitty ja hempeilemätön lyhytromaani, jonka merkitys ei rajaudu Simone de Beauvoirin henkilöhistoriaan.

Simone de Beauvoirin 1920-luvulle sijoittuvan lyhytromaanin alkupuolella on vaikuttava kohtaus, jossa kaksi eriluontoista, läheistä ystävää viettää kesäpäivää maatilalla. Andrée on juuri todistanut, kuinka hänen vanhempaa sisartaan on vasten tämän tahtoa suostuteltu vaimoksi jollekin sopivasta suvusta tulevalle tylsimykselle. Häntä odottaa samanlainen järjestely. Sylvie, kirjan kertoja, seuraa vierestä, kun ystävä nousee seisomaan pihakeinussa ja ottaa kunnolla vauhtia.  

Minä voin pahoin jo pelkästään katsellessani, miten hän häälyi taivaan laidalta toiselle kuin hurjistunut kellonheiluri. Miksi hän keinui niin pitkään? Kun hän hujahti ohitseni luotisuorana valkoisessa leningissään, hänen silmissään oli hurja tuijotus ja suu oli pelkkä viiva. Ehkä hänen päässään oli naksahtanut, eikä hän voinut lopettaa. Päivälliskello kilisi, ja Mirza alkoi ulvoa. Andrée jatkoi lentoaan kohti puunlatvoja.

”Hän tappaa itsensä”, minä ajattelin. (s. 64.)

Hetki saa kirjassa vähän kuin symboliset huutomerkit. Lukijan ei edes tarvitse tietää kirjailijan elämästä, vain siitä miten kertomukset toimivat: jotain traagista tulee vielä Andréelle käymään. 

Kuten suurten tekijöiden postuumisti julkaistuille teksteille usein käy, Erottamattomien (1954, Les Inseparables, suom. Lotta Toivanen, 2021) vastaanotto on keskittynyt elämäkerralliseen taustoitukseen. Kosmoksen julkaisema suomennos jatkaa tätä perinnettä. Kirjailijan lapsen esipuhe kehystää sen tekstiksi, joka tarjoaa hieman erilaisen näkökulman rakkaan ihmisen kuoleman syihin ja taustoihin kuin monen lukijasukupolven ihailemassa Perhetytön muistelmissa (1958). Romaanin tehtävänä on ”herättää henkiin” ja ”tehdä oikeutta” kuolleelle (s. 16). Toisella puolen, kirjan lopussa, on valokuvia ja otteita Beauvoirin ja Élisabeth ”Zaza” Lacoinin oikeasta kirjeenvaihdosta. Pääsemme näkemään myös kuvia käsin kirjoitetuista kirjeistä. 

Tämä eletyn muiston vaaliminen on ohittamaton, mutta ei ainoa näkökulma. Tekijä on myös tietoisesti rakentanut etäisyyttä itsensä ja kertojaäänen välille. Alun omistus Zazalle on apostrofi, joka sekä rakentaa että kieltää yhteyden, koska ”kuolleelle voi puhua vain kirjallisuuden illuusion kautta”. Tarina on ”saanut innoituksensa meistä” mutta sitä ei ole kirjoitettu muistelmaksi, niin suuria taiteellisia vapauksia kuin sekin laji tarjoaisi. 

Kirjan Andrée on yhteiskunnan naisiin kohdistamien odotusten ja uhri, mutta ei edusta pelkästään yhtä teemaa. Lyhytromaania on helppo lähestyä muistelmien ja tekijänsä tunnetuimman tekstin, Toisen sukupuolen (1949, Le Deuxième Sex, suom. Iina Koskinen, Hanna Lukkari & Erika Ruonakoski, 2009 & 2011), eräänlaisena pikkusiskona. Kun kirjaa lukee omana teoksenaan, se merkitsee epäsuoremmin ja monitulkintaisemmin. Andrée on toki Élisabeth Lacoin, kuten hän on Perhetytön muistelmien (1958, Mémoires d’une jeune fille rangée, suom. Annikki Suni, 1987) Zaza Mabille, mutta hän on myös Andrée. Samalla kertojan viimeiset kommentit aukenevat laajaksi tuomioksi katoliselle tapakulttuurille ja yleisemmin nuorten naisten kasvatukselle: ”Hämärästi ymmärsin, että nimenomaan valkeus oli tukahduttanut Andréen kuoliaaksi (s. 142)”. 

Lotta Toivasen käännöksessä on hienoa, vanhahtavaa rytmitajua, josta välittyy myös valloittavasti hahmojen välinen valpas huumori.

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Pienoisromaanin ensimmäinen osa käsittelee kouluvuosia ja Sylvien ihailevaa suhdetta loistavaan ystäväänsä. Helsingin Sanomien arvostelussa Suvi Ahola huomaa, että itseään kaltoin kohtelevan Andréen tilanne muistuttaa tuoreemmista nuortenkirjoista. Toisaalta Beauvoirin kuvaama maailma on tavoiltaan ja ajattelumalleiltaan hyvin etäinen. Lasten puheenaiheita hallitsevat historian hahmot, klassisen kirjallisuuden ja poliittisten aatteiden maailmankuvat. Onko mitään perää siinä, että sosialismi ”tasapäistää ihmisiä ja rapauttaa henkisiä arvoja” (s. 49)? Ihan varma ei voi olla. Tässä maailmassa äidit kasvattavat teini-ikäisiä tyttäriään seksuaalisuuden tosiasioihin sallimalla heidän lukea Lucretiuksen, Boccaccion ja Rabelais’n tuotantoa. 

Koska tytöt ovat luokkansa priimuksia, heidän itsenäisyyttään katsotaan aluksi läpi sormien. ”Tytöllä on luonnetta”, toteavat opettajat (s. 34), ja äkkiä sitä onkin heille liiaksi. Eikö myös Beauvoirin huoliteltu, melko hillitty tyyli ole itsessään kuin hyvin kasvatettu lapsi, jonka ajattelun kapinallisuus saa klassisen ilmiasun? Lotta Toivasen käännöksessä on hienoa, vanhahtavaa rytmitajua, josta välittyy myös valloittavasti hahmojen välinen valpas huumori. Näitä tyttöjä ei ole tehty sokerista ja kukkasista.

Lyhyt ja tiivis muoto tarjoaa omanlaisensa syvällisyyden mahdollisuudet. Mietin miten Beauvoirin psykologisen tarkkuuden vaikutelma kasvaa siitä, että johonkin vain lyhyesti viitataan. Lyhyeen ikäkauteen voi mahtua monta ristiriitaista vaihetta, ja isot oivallukset saapuvat äkisti ikuiselta toistolta tuntuvan esiteinin arjen keskelle:

”Kun hyvästelin poppelit, vuodatin muutaman kyynelen; ikää karttui, olin muuttumassa hempeämieliseksi.” (s. 36.)

”Olin hetken ällistynyt oivalluksestani: olin kadottanut uskoni [Jumalaan].” (s. 48.)

Ystävät eivät juuri puhu seksuaalisuudesta tai haluistaan. On kuitenkin selvää, että Sylvielle suhde on myös vahvasti romanttinen. Andrée ei ole pelkästään ihailun kohde vaan elämän mielekkyyden kantaja, joka ihmeellistää arjen. ”Hänen suussaan latteudet menettivät arkisuutensa”, Sylvie toteaa (s. 121).

Erottamattomat on niin vaivattomasti luettava, että sen taiteellinen rakentuneisuus ei heti herätä huomiota. Toisella lukukerralla voi huomata, miten monet pienoisromaanin teemoista esiintyvät jo sen ensisivuilla.

Kohdatessaan Andréen ensimmäistä kertaa 9-vuotias Sylvie on ehtinyt jo käynyt omaa taisteluaan soveliaisuutta vastaan ja hävinnyt. ”Sota ja uskonto nujersivat” hänet kiltiksi pikkutytöksi, joka uhraa yksilöllisyytensä velvollisuuksille ja ajan vaatimille oikeille mielipiteille. Nopeasti esitellään toinenkin tärkeä juonne, kiinnostus sanoihin ja niiden määrittelyvaltaan. Isän mielestä defaitistit saisi ampua, ja Sylvie ei voi olla ihmettelemättä, kuinka pelkkä tappioon uskominen voi tehdä ihmisestä syyllisen: ”voiko ihmistä rangaista hänen mieleensä johtuvista ajatuksista?” (s. 26.) Juopa yksilöllisyyden ja sopeutumisen, etsimisen ja tapauskovaisuuden välillä on siis jo idulla. Suorapuheinen Andrée toimii muutoksen katalysaattorina.

Myöhemmin, kirjan toisessa osassa, tyttöjen roolit ikään kuin vaihtuvat, vaikka Andrée on kokeneempi ja avautuvampi. ”Hän sai kyynisyydellään minut usein pohtimaan kysymyksiä, jotka järkyttivät minua jo siinä vaiheessa kun vasta muotoilin niitä” (s. 82). Sylvietä kuitenkin suojelee se, että hänen oma luokka-asemansa ei ole yhtä turvattu. Häntä ei siis vangita ylellisyyksiin tai pakkonaiteta tylsämielisille ukoille. Opiskelu ja työelämä ovat hänen porttinsa vapauteen, niiden kautta hänellä on ”myös muu maailma ja itseni” (s. 86). Sylvie säästyy myös ystäväänsä kahtia repiviltä uskonnollisilta vaatimuksilta. Kuvaus äidin syyllistävästä ja tukahduttavasta rakkaudesta, sukupolvelta toiselle periytyvältä kunnollisuuden väkivallasta, muistuttaa ehkä suorimmin Toisen sukupuolen analyysistä, jossa Beauvoir kuvaa sadomasokistista ”kärsimyksen noidankehää”.

Perinteiden vuoksi monien naisten on mahdotonta hankkia kunnon koulutusta ja sivistystä; myös vastuun kantaminen ja aktiivinen toiminta ovat yhä miesten etuoikeuksia. Ja silti lapset annetaan näiden samaisten naisten käsiin tunnontuskia tuntematta, aivan kuten pikkutytölle annetttiin nukke lohdutukseksi siitä, että hän oli alemmassa asemassa kuin pikkupoika: naisia estetään elämästä ja hyvitetään sitten elävillä leluilla. (Toinen sukupuoli II: eletty kokemus, s. 406-407.)

Sylvien näkökulmasta Andrée on äidilleen nimenomaan elävä lelu, jonka arvo on tyttären roolin täydellisessä toteuttamisessa, samaan tapaan kuin muulla sisarparvella. Tyttöjen keskustelussa on jo paljastunut, että vanhempien avioliittokin oli pakotettu ja rouva Gallard oli ensin kieltäytynyt, kahdesti.  

”’Äiti on hyvin onnellinen isän kanssa’, hän sanoi epäroiden.” (s. 50.)

Myöhemmin Sylvie löytää valokuva-albumista ystävänsä äidin nuorempana. Kuvat sopivat lisätodisteeksi siitä mikä ystävää odottaisi säädyn mukaisessa kohtalossa:

Tunnistin hänessä Andréen suun, tiukan ja täyteläisen, hymyttömän. Silmissä oli jotakin hurmaavaa. Vähän edempänä hän istui parrakkaan nuoren herran vieressä ja hymyili rumalle sylivauvalle; silmien pilke oli kadonnut. (s. 99.) 

Beauvoir käyttää usein taitavasti yksityiskohtia: rannekello on ”orjanranneke” (s. 84), joka sitoo Andréen perheen ja velvollisuuksien aikaan. Onko sattumaa, että villisti keinuessaan ystävä oli kuin ”hurjistunut kellonheiluri”?

Sylvie asettaa toivonsa opiskelutoveriinsa Pascaliin (jonka voi lukea nuoren Maurice Merleau-Pontyn kuvauksena). Koska Pascal on aidosti uskovainen ja elämäniloinen, sekä harras että utelias, hänen kanssaan ystävä ”saattoi yhdistää velvollisuudet ja onnen” (s. 89). Ongelmaksi nousee Pascalin varovaisuus ja itsenäisyyden tarve, lopulta myös vanhempien vastustus. Andrée on puolestaan sisäistänyt naiseuden väheksymisen niin tehokkaasti, että pelkää olevansa ”ansa”, harhapolku uskovaisen nuoren miehen kertomuksessa. Kaikista pahin orjuuttaja onkin uskonto: 

Miten hän olisi voinut olla ahdistumatta ajatellessaan elämäänsä yliluonnollisen maailman salaperäisessä valossa? Äidin haastaminen saattoi olla kapinointia itseänsä Jumalaa vastaan. Alistuminen taas saattoi osoittaa, ettei ollut saamansa arvon arvoinen. (s. 106.)

Andréella on rohkeutta lyödä kirveellä omaan jalkaansa vain välttääkseen ahdistavan seurapiirivierailun, mutta suora kapina vanhempien tahtoa vastaan on mahdottomuus. Kuolinvuoteellaankin hän vielä syyllistää itseään perhejuhlien pilaamisesta. Kriitikko Leslie Camhi toteaa, että jakso tuo mieleen usean nuoren naisen kuolinkohtauksen, esimerkiksi Pikku naisten Bethin. Tyttökirjallisuuden klassikko oli ollut myös nuoren Simone de Beauvoirin suosikkeja. Andréen kuolemassa ei kuitenkaan lunasteta mitään, se on vain menetys.

Romaaniksi, jossa puhutaan toistuvasti uskosta ikuiseen ja intohimoiseen rakkauteen, Erottamattomat on kokonaisuutena varsin hillitty ja hempeilemätön. Kuten Merve Emre osuvasti kuvaa, Beauvoirin tyylin kauneus kasvaa kunnioittavasta ”etäisyyden estetiikasta”, joka on samalla etäisyyden etiikkaa: Andrée säilyy mysteerinä, Sylvie ei kykenisi häntä pelastamaan, mutta teksti voi välittää hänen arvaamattomuutensa ja tuntemattomuutensa.  

Sylvie Le Bon de Beauvoir mainitsee Simone de Beauvoirin olleen tyytymätön tekstiinsä. Mitään yhtä, erityistä syytä julkaisemattomuuteen ei kuitenkaan esitetä. On vaikea uskoa siihen, että kuvaukset rakkaudesta Andréeta/Zazaa kohtaan olisivat olleet liikaa aikana, jolloin erilaisia ”romanttisia ystävyyksiä” oli jo käsitelty paljon suoremmin. Beauvoirin vain neljä vuotta myöhemmin julkaisemissa Perhetytön muistelmissa Zazan aiheuttamia kiduttavia tunteita kuvataan paljon yksityiskohtaisemmin. 

Voi vain ihmetellä vaatimustasoa, jos taiteelliset syyt ratkaisivat. Erottamattomat ei nimittäin ole vain kuriositeetti eikä sen arvo ole vain sivupolkuna, variaationa tai esiasteena tekijänsä tunnetummista teoksista. Se on lukemisen arvoinen itsessään.