Pikku hevonen (Den lille hesten)

Thorvald Steen liikkuu Islannin historiallisissa maisemissa uudessa kirjassaan Pikku Hevonen. Aikaisemmissa kirjoissaan norjalainen Steen on viihtynyt Etelä-Euroopassa, mutta nyt hän ratsastaa 800 vuoden takaisessa Pohjolassa, sekä syvällä ihmisen perusluonteessa.

Pikku Hevonen on käänteinen murhamysteeri. Heti alussa selviää, että päähenkilö Snorre Sturlason, Islannissa vuosina 1179–1241 elänyt mahtimies, tulee kuolemaan viiden päivän päästä. Kuka hänet tappaa, sitä ei kerrota. Tätä kuolemanspiraalia lukija pääsee seuraamaan aitiopaikalta, kun Steen taitavasti annostelee tietoa tulevista tapahtumista.

Keskiajan poliittiset kuviot piirtyvät lukijalle julmina ja säälimättöminä. Nokkimisjärjestyksen muodostamiseksi käydään paitsi henkistä myös fyysistä taistelua, jossa voitettavana on ehdoton valta ja hävittävänä koko elämä. Tuon ajan yhteiskunnan huipulle noustessaan omisti kaiken. Sieltä pudotessaan oli onnekas, jos sai pitää päänsä.

Vallan himo ja yksinäisyyden pelko

Snorre Sturlasonin suuruuden päivät ovat kirjassa jo ohi. Vanhan miehen muistot, maine ja omaisuus ovat vielä jäljellä, mutta todellinen valta on lipsumassa hänen käsiensä ulottumattomiin. Nuoremmat ja vahvemmat näkevät Snorren vanhuuden heikkoutena. Mitä tehdä, kun kunnioitus ja todelliset ystävät hiipuvat pois?

Snorre pelkää jäävänsä yksin vanhetessaan. Vanhan miehen epäilykset korostavat yksinäisyyden pelkoa, sillä jokainen vastaantulija on mahdollinen uhka valta-asemansa rippeistä kynsin ja hampain kiinni pitävälle hallitsijalle.

Kirjan kantava teema on pelko. Kehenkään ei voi luottaa, kaikkein vähiten läheisimpiin. Snorre on joutunut noidankehään, jossa hän valtansa säilyttääkseen tarvitsee liittolaisia mutta joutuu pitämään heidät etäällä, jotta he eivät pääsisi tavoittelemaan liikoja. Epäluulo on vaarassa kasvaa vainoharhaisuudeksi.

Snorre yrittää kirjoittaa viimeisinä päivinään omaa elämäkertaansa, koska muiden tulkintoihin ei voi luottaa. Prosessi pakottaa hänet tutkimaan ja punnitsemaan omaa elämäänsä. Valta ei ole tuonut onnellisuutta. Aika on ajanut Snorren ohi ja mies tajuaa sen vähitellen. Vanha mies kokee vielä rakkauden, johon hän yrittää tarrata kiinni kaksin käsin.

Ratsastusmatka jäätiköiden maahan

Steen onnistuu luomaan elävän kuvan 1200-luvun Islannista kaikessa sen karuudessa ja kauneudessa. Aika ja paikka piirtyvät voimallisesti lukijan nähtäviksi. On helppo kuvitella itsensä ratsastamaan Snorren vierelle jäätikköjen ja karujen rantakallioiden ohi, meren pauhu korvissa.

Pikku Hevosen voima onkin ajankuvassa. Harmittamaan jää, että liika keskittyminen siihen on jättänyt henkilöhahmot luurangoiksi. Heidän motiiviensa kärryillä on hankala pysyä. Steen luottaakin enemmän tunnelmaan kuin kielellä kikkailuun. Hän pudottelee historiallisia faktoja tarkkuudella, josta voi olla ylpeä. Se ei silti poista tunnetta, että kerronta on paikoin ylimalkaista.

Kirjan teemat ovat ajankohtaisia, valta on ikuinen ilmiö. Vaikka elämän puitteet muuttuvat huimaa vauhtia, ihminen pysyy samana. Kivirauniot ja pölyiset kirjoitukset eivät ole historiaa, vaan vain näkyviä jäänteitä siitä. Historia on ennen kaikkea tarina ihmisestä, ihmisyydestä. Steen on oivaltanut tämän ja onnistuu kertomaan jotain yleistä yhden ihmisen kautta.

Pikku hevosen alavirta yhdistelee historiaa, fiktiota sekä filosofiaa. Päällimmäiseksi nousee kuitenkin Snorren 800 vuoden takainen, koskettava ja todellinen kohtalo. ”Ihmiset uskovat aina, että heidän oma aikansa on pahin ja etteivät asiat voi enää muuttua pahemmiksi. He elävät viattomuuden aikaa. Ihmiset kuolevat niin kuin tuli hiipuu, jälkiä jättämättä.”