Tiina Kaila (s.1951) jatkaa viidennessä runokokoelmassaan vakuuttelua omasta runoilijan näkemyksestään. Kaila on runoilijanlaadultaan älyllinen, jopa filosofinen. Risto Ahti kirjoitti Kailan edellisestä kokoelmasta Valon nälkä (1986): ”Älyllisesti vahvaa tekstiä suomalaisesta lyriikasta saa hakemalla hakea. [–] Kaila pohtii olevaista kaikkein alkuperäisimmin kysymyksin ja vastauksin, rohkeasti ja omaperäisesti”.

Suden runoja alkaa Carl Orffin Carmina Buranasta lainatulla runolla ”O fortuna”, ja kokoelman ensimmäisen osaston nimi on ”Fortuna, kaikkeuden valtiatar”. Niin olevaisen kuin olemassaolonkin pohdinta jatkuu tässäkin kokoelmassa; nyt ihminen elää sattuman tai onnen armoilla: ”Ja silmänräpäyksessä / kaikki kohtalosi / muuttuvat / kun taivaan pilvet vähän / kääntävät kasvojaan”.

Kailan runoutta on tutkittu Martin Heideggerin filosofian näkökulmasta. Heideggerille kieli ei ollut ekspressiota, ”subjektin” erillisen sisäisyyden ilmausta. Runous ei näin ollen voinut ilmaista tunteita, vaan se on ikuinen projekti, kuten olemassaolo, jossa näkyy käsitys olevasta ja olemisesta tapahtumisena ja jossa runous on aina luonnostelun vaiheessa, tulossa runoudeksi. Näin on tässäkin kokoelmassa: ”Maalari ei maalaa, / vaan pistää pystyyn / luonnon luomisen näytelmän”. Toisaalla: ”Kun äkkiä muistaa, ettei / ole alkuräjähdystä missään, / missä emme jo olisi”.

Kailan filosofiset runot jäävät kuitenkin jollakin tapaa vajaiksi, niissä voisi olla hieman enemmän tunnetta, tuota ”subjektin” erillisyyden ilmausta, jotta ne koskettaisivat. Runossa abstrakti ”hirveä myrsky sylkäisee menemään / tiukuja helistelleet kuut / vääntää sijoiltaan kaikki auringot/ [–] pyörittää linnunratoja / helvetillisessä karusellissa kuolemaan, / paiskaa lopuksi tyhjyyteen / kaikkeuden Ensimmäisen Prinsiipin”. Aika mahtipontista, niin mahtipontista ja abstraktia, että kulmakarvat kohoavat hämmästyksestä.

Nämä filosofiset säkeet ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta niistä ei oikein saa otetta, ne jäävät etäisiksi kaiuiksi jostakin, josta mielellään tietäisi enemmän, jostakin, josta saisi mielellään enemmän irti lukukokemuksessa. Ehkä ne tarvitsisivat enemmän aistia, kosketuspintaa konkreettiseen kaikessa eteerisyydessään.

Kokoelman toinen osasto nimeltään ”Helsinki-unia” alkaa sen sijaan lupaavasti: ”Kun astuin Liisankadulta / Kaisaniemenkadulle / huomasin, että / autojen tasaisen virran ulinassa / oli outoja vivahteita”. Tässä ollaan jo ilahduttavasti maan tasalla, kadulla kävelemässä. Runon minä nauttii ironisen leikillisesti Helsingin keskustan liikenteen metelistä, Kauppatorin turistien, torinmyyjien, lokkien ja pulujen tuottamasta kakofoniasta ja Kampin rakennustyömaan metelistä: ”Voi, miten hehkuvaa graniittia / meidän Helsinkimme pohja on! / Kuoppaa ei voi kuin rakastaa, / kun katsoo suoraan sen sydämeen. / Tela-alustainen kaivinkone / jyrisi mahtavasti /yhdessä kaivurikuormaajan / hitusen hienostuneemman melodioinnin rinnalla.”.

Ehkä Helsinki-runotkin noudattavat filosofista lähestymistapaa, ehkä niiden voisi sanoa tallentavan todellisuutta hetkessä, joka muuttuu jatkuvasti toiseksi. Lukijalle riittää kuitenkin ihan puhdas lukunautinto ilman sen kummempia linkkejä ajattelun historiaan. Kun säe on hyvä, se riittää itsessään.

On hauskaa huomata, että filosofinen runoilija kirjoittaa hurmioituneen ironisia säkeitä aivan jokapäiväisestä asiasta. Kaila on osoittanut uusiutumiskykynsä. Juuri tästähän runoudessa voisi olla kysymys: kirjoittaa ylistävästi siitä, mitä ei arvosteta, ja halventavasti siitä, mitä kunnioitetaan – osoittaa uusia tapoja katsoa asioita.

Tiina Kaila on kirjoittanut myös seitsemän romaania. Hän on saanut Valtion kirjallisuuspalkinnon peräti kaksi kertaa (1976, 1990), samoin Kalevi Jäntin palkinnon (1986, 1990) ja ollut kerran Finlandia-palkintoehdokkaana (1990).

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa