Turvalliset veistokset

Tiina Lehikoisen ensimmäinen runokokoelma Turvalliset veistokset pysyttelee enimmäkseen vakavasävyisenä, mutta mukaan mahtuu yllättävän leikkisiäkin kohtia. Sanataideohjaajana työskentelevä Lehikoinen on aiemmin julkaissut runon ja aforismin välisiä rajoja kyseenalaistavan aforismikokoelman Sitruunalumilyhtyjä, jonka Suomen aforismiyhdistys valitsi vuoden 2008 aforismikirjaksi.

Lehikoisen runojen perustyyli on värikkään rönsyilevä ja kielellisessä uudistuspyrkimyksessään määrätietoinen. Suora ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden kuvaus sekoittuu vaativaan kielen ja sukupuolen olemusta tarkastelevaan filosofisuuteen. Kirjallisia ja muita kulttuurisia viittauksia on paljon, muun muassa Deleuzeen, Robert Altmaniin, Edgar Allan Poehen, John Ashberyyn.

Viittausten lisäksi akateemisuus näkyy kokoelmassa siten, että runoissa puhutaan kielestä kieliopillisin termein. Lehikoinen käyttää paljon akateemista sanastoa, mutta esimerkiksi (postfreudilainen rokokoo-exodus) ei runon nimenä tunnu kokoelman kontekstissa liialliselta vaan istuu runojen rönsyilevyyteen hyvin.

Kokoelman sivistysvaatimus tuntuu kuitenkin välillä melko ehdottomalta, vaikka periaatteessa kaikki on nivottu osaksi (näennäisen) helppolukuista ruumiillisuustematiikkaa. Esimerkiksi feminismien perusteita tuntemattomalle kokoelma saattaa olla vaikeasti avautuva. Itse koin, että minun pitäisi lukea Deleuzeni ja Merleau-Pontyni paremmin, jotta nyanssit aukenisivat.

Kokoelman alkupuolelta tulkitsin löytyvän avaimia lukutapaan. Runossa (some Afrodite) kerrotaan henkilöistä, jotka nauroivat ”riisuuntuneisuuttani, / rajattomuuttani / kielellistä puolipukeisuuttani”. Näin tekstikin tulee uhmakkaana luettavaksemme, naurun uhallakin.

Hyvää rikkinäisyyttä, hankalaa hajanaisuutta

Turvalliset veistokset on nopeasti kootun oloinen tekstikokonaisuus, mihin osaltaan vaikuttaa sivut paikoin liian täyteen sullova taittoratkaisu. Pieni hidastelu ja lisäeditointi olisi saattanut tehdä kokoelmalle hyvää, sillä sisältö tuntuu välillä turhan hajanaiselta. Toisaalta teoksen rosoisuus on myös kiinnostavaa ja hiomattomuus tukee kokoelman kielellisiä tavoitteita. Lehikoisen runot ovat usein kauniilla tavalla takkuisia.

Iloisenrajut sanavyyhdet voimistuvat kokoelman edetessä, saaden absurdejakin sävyjä, ja kietovat sisällön ja muodon monitulkintaiseen rikkinäisyyteen. Runoissa kritisoidaan patsastelevaa, passiivista naiskuvaa ja muuta kulttuurista staattisuutta. Keskeneräisyyden teema viittaa uutta etsivään kieleen.

Kokoelmaa lukiessani tunsin monen runon kohdalla pakottavaa tarvetta ärsyyntyä keskeneräisyyden tunnusta ja kielen hiomattomuudesta, eli huomasin operoivani juuri siitä runojen kritisoimasta staattisesta kulttuurisabluunasta käsin. Rasituin. Jossain määrin koin runojen jäävän omien vapautumispyrkimystensä vangiksi. Minun oli kaiken aikaa muistutettava itseäni siitä, että Lehikoisen runojen suhde keskeneräisyyteen on aivan erityinen, koska ne nimenomaan pyrkivät eroon kielen samanlaistumisesta.

Irigaraylais-vivahteisesti kielen muodon uudistamiseen pyrkivät runot vaativat lukijalta keskittymistä ja avoimuutta nykyfeministisille merkityskerrostumille. Sukupuolieron kielellistäminen on kokoelman ansio, mutta sen toteutus ei vielä tunnu aivan selkeältä.

Vahvaa naiseutta

Luonnon ja naiseuden yhdistäminen on traditionaalisen yleisyytensä tähden aina haaste, samoin naisen toiminnan kuvaaminen interiöörien ja kotipihojen toimintana. Lehikoinen kuitenkin onnistuu yhdistämään naiseusteemaansa niin luonnonnäkymät kuin rakennetun ympäristön ja pienesineistönkin. Runoissa on riittävästi säröä, ja siten niiden luonto- ja naiskuvaus on vapautuneen oloista.

Ihmiselämä näyttäytyy runoissa värikkäänä, vahvana ja arvaamattomasti rönsyilevänä kudelmana, jossa tietoisuus elämän ja kuoleman yhteydestä on mutkattomalla tavalla läsnä. Näin tapahtuu esimerkiksi runossa, jossa pihapuuta kuvaillaan isoäidin tapaan röyhelöiseen pitsikaulukseen pukeutuneeksi, minkä jälkeen runo jatkuu: ”Puu makaa taittuneena parkkipaikan ylle. / Hiukset takussa räystäskourussa, nilkat mullatussa rasiassa. / Silmistä tihkuu pääskysiä. / Luiseva vaskikäärme mataa, / puuteroidun mustekalan ohimossa soi huokaus”.

Lehikoisen käyttämät kielelliset ratkaisut vaativat usein kielen feminististä uudelleenjärjestämistä. Arkipäiväisiin näkymiin nivottu naiskuva onkin hänen vahvuutensa, ja vaikka monet muutkin nykyrunoilijat kuvaavat naiseutta ja tyttöyttä, Lehikoinen löytää oman tiensä. Lehikoisen runoudelle tunnusomaisia ovat karkkimaisen makeat tuokiot, joissa kikatellaan ja leikitään, pukeudutaan leninkeihin. Runoista välittyy tietynlaiseen tyttöyteen ja naiseuteen liittyvä sukupolvikokemus.

Lehikoisen runot kertovat myös valtaa käyttävän ihmisen tuhovoimaisuudesta. Olipa runon sisäisen maailman toimintaympäristönä pieni domestinen mikrokosmos tai laajempi luonnon tai ajattelun ympäristö, ihmisen yritykset hallita maailmaa ovat järjettömiä, väkivaltaisiakin. Runoissa ihminen muun muassa nyppii kärpäseltä siivet tai aiheuttaa vatsahaavan sekä itselleen että merelle.

Ruumiin muisti, kielen rajattomuus

Olen hieman varuillani aina, kun runoudessa on kyse ruumiin fenomenologiasta, sillä runokuvaukset maailman kanssa yhteen kietoutuvasta ruumista tuppaavat usein tukahtumaan eteerisyyteensä ja sanomisen tarpeeseensa. Lehikoinen kuitenkin onnistuu pitämään ihmisen ja maailman yhteenkietoutumisprosessin kiinnostavana.

Osa kokoelman runoista on typografisin keinoin rakennettuja ihmis- tai eläinhahmoja. Ne tukevat kokoelman teemoja kielen varaan rakentuvasta todellisuuskäsityksestä: kun kielessä on poikkeama, myös sen kuvaama maailma voi tulla uudelleen tulkituksi. Koko sivun mittaisten typografisesti erottuvien runojen lisäksi Lehikoinen muuntelee tekstin merkityksiä pienin typografisin poikkeamin, esimerkiksi huutomerkkejä, versaaliaakkosia, tavutusta, alleviivausta tai sulkeita viljellen. Jatkuva muodon huomiointi ja haltuunottoprosessi korostuu.

Typografisesti rikotuissa kohdissa koin välillä tekstin jäävän paperilla liian ahtaaseen tilaan, kuin enemmän liikettä vaatien – jokin epäperinteisempi toteutusalusta, esimerkiksi videoruno, saattaisi sopia Lehikoisen runotyylille ja antaa uutta kokeellista liikkumatilaa.