Kilpailevan lajin muistomerkki

Timo Hännikäisen toinen runokokoelma jatkaa tyylillisesti esikoisen Istun vastapäätä (WSOY 2002) linjoilla. Älylliset kirkkaan ilmaisun runot tuoksahtavat 1950-luvun suomalaiselta modernismilta. Temaattisesti Hännikäinen ryskii ekologisen ajattelun näreikköön niin, että heikompia hirvittää. Kokoelman taiten tehty kulttuurikritiikki poikkeaa edukseen nykyrunon liemessä, josta älyllistä suoraselkäisyyttä ei aina naaraa sihdilläkään. Modernistiseen tyyliin vyötettynä Hännikäinen lähtee modernisaatiokritiikin turuille.

Kolmivuotinen voitelutauko kustantajan vaihdoksineen on parantanut myös kulttuurilehti Kerberoksen päätoimittajana tunnetun Hännikäisen lyyrisiä otteita. Kilpailevan lajin muistomerkin tummanpuhuvia, kyynisiäkin säkeitä tasapainottaa puolikuiva huumori. Runo liikkuu kepeästi ja vaivattomasti. Muotopuhtaasta poesiasta kokkaroituu paketti, joka on tiukka kuin mäntyhalko kalastaja Linkolan porstuassa. Kun tällaisen halon vippaa uuniin, niin muutama kipinä siinä saattaa rapsahtaa. Tässä ”uuni” on vapaasti määritettävä metafora. Luontorunoissaan Hännikäinen asettuu monella tavalla eri urille kuin esimerkiksi 1970-lukulaiset ristorasat tai hannusalakat.

Piiskaa tuhlauskulttuurille

Kokoelman mottona toimii sitaatti amerikkalaiselta kirjailijalta Edward Abbeylta (1927- 1989). Ekokriitikkona ja valtion maankäyttöpolitiikan arvostelijana tunnettu Abbey vastusti erämaat pilaavaa teollistumista ja kaupallisuutta. Misantrooppista kirjailijaa kutsuttiin leppoisasti ”aavikon anarkistiksi”.

Kilpailevan lajin muistomerkin runojen maisema sijoittuu kaupunkiin, jossa luontoyhteys on hakusessa. Hännikäinen kyseenalaistaa jatkuvan kasvun urbaaniyhteiskunnan järkevyyden. Teknologisessa tuhlauskulttuurissa kaikki vanha tuhotaan:

”Puutalo tuomitaan purettavaksi, hiekkatie päällystettäväksi asfaltilla, kauppojen neonkyltit alkavat puhua latinaa ja englantia. Maailmaa parannellaan niin kuin se olisi kesken, olisi joskus ollut”.

Kokoelmassa länsimainen suuruudenhulluus kaiken hallinnasta näyttäytyy negatiivisessa valossa. Tietokin on ennalta pureskeltu annospaloiksi. Kuten ampiaisyhteisössä, modernissa yhteiskunnassa heitetään tarpeettomat ulos. Eräänkin runon Minä tuntee itsensä merkityksettömäksi ”valmiissa maailmassa”. Arkielämän oravanpyörän keskellä kukaan ei jaksa keskittyä kuuntelemaan. Urbaania pahoinvointia helpottavat ehkä vain harvat luontoelämykset. Ihmisen osaksi jää kuluttaminen, kaupassa saa vaihtaa rahansa ”kassilliseen ruokaa, kassilliseen pakkausjätteitä”. Ulosteista ja jätteistä kasataan sitten kilpailevien lajien muistomerkkiä.

Tulevaisuus on kokoelmassa epävarmuuden maa, jossa ihmislaji tuskin osaa olla toistamatta erehdyksiään. Väestöräjähdyksen uhka häivähtää:

”Sata tuhatta vuotta, niin lyhyt aika tulla ihmiseksi. Tarpeeksi pitkä / ryhtyä vartijaksi planeetan kokoiseen leiriin, totella käskyjä: / ”Lisääntykää ja täyttäkää maa.” Jatko-ohjeita ei ole annettu.”

Luonnon voima

Kokoelmassa luonnon ja sivilisaation vastakkainasettelu kyseenalaistuu. Kulttuuri on vain ”kengän ja asfalttikerroksen päässä maasta”. Kieli ja kulttuuri näyttäytyvät usein keinotekoisina. Sivistys vertautuu esimerkiksi lumeen, joka putoaa yliopiston katolta niskaan. Luonto nielee ja synnyttää eliöitä, mutta ei muista. Luonto hallitsee elämää kaoottisuudessaan:
”Et tullut vapaaehtoisesti / tulit sattumalta ja varmasti / kuin pellonlaidan valtava / sammaleen peittämä kivilohkare /jonka jääkausi kuljetti paikalleen.”

Runoissa muinaisuus kuultaa nykyisen läpi. Nainen puhelinkopissa on alkuihmisen luuranko. Koiran luu auton takapenkillä tuo äkkiä mieleen muinaiset luutyökalut. Yhä edelleen: ”Olen ihminen, joka taivasalla luki tulta”.

Kuolema toistuu runoissa, se on tärkeä osa luonnon kiertoa. Hännikäinen esittää ehkä biologian ohjaavan meitä mutta ei sorru biologisen romantisismin tyyliin puhumaan alkuperistä tai pohjimmaisesta ihmisluonnosta. Hännikäisellä ihminen ei poikkea muusta luonnosta, ei modernikaan ihminen. Eläinkirjan määritelmän tyyliin kirjoitettu runo on oivaltava:

”Lentokyvytön, mutta yläraajat / soveltuvat taisteluun ja rukoilemiseen. Käyttää kieltä muuhunkin kuin / annostelemaan ruokaa: puhuu selkein lausein ”minusta” kuin hyvästäkin tuttavasta.”

Mitä on tehtävä?

Kokoelman sävy on synkkä mutta kevyt ja kirkas. Nykymaailmassa runojen yksinäistä puhujaa tempovat toisinaan elämään kyllästyminen ja resignaatio. Välillä suku, perhe tai lapsuusmuistot tuovat valoa. Aistimukset kaupunkiluonnostakin piristävät. Kokoelman neljännessä osastossa puhutaan paljon puista. Mukana on myös arkaa mystiikkaa, esimerkiksi ”taimi on rukous, jota kukaan ei kuule”. Joidenkin runojen elämäntunteesta tulee mieleen Fernando Pessoan heteronyymin Alberto Caeiron pastoraalilyriikka. Todellinen voima saadaan luonnon ainaisesta kierrosta:

”Ruoholla on tahto, lumen tahtoa / voimakkaampi, päästäisen jäätynyt raato on keväällä hyönteisen kohtu.”

Tämä on ehkä raadollinen mutta tosi ajatus. Kokoelmassa on hieman samojen ajatusten ja tunnelmien toistoa, mutta ei haitaksi asti. Kilpailevan lajin muistomerkki nostaa esiin kysymyksen ihmisen oikeudesta asettaa itsensä luonnon herraksi ja siekailematta riistää luonnon varantoja. Vastauksia siitä, mitä tulisi tehdä, kokoelma ei pyri antamaan. Edward Abbeyn – jolta on kokoelman motto – tunnetuimpiin kuuluva romaani The Monkey Wrench Gang kuvaa radikaalin, mustavihreän ympäristöryhmän toimintaa ja ekotaašia eli ekologista sabotaašia. Näin radikaaleihin otteisiin Hännikäisen kokoelma ei kehota, vaikka tekijä onkin suomentanut hiljattain muun muassa ekoterroristi Theodor ”Unabomber” Kaczynskin manifestin.