Kaikenhymyiset

Timo Harjun toinen runokokoelma Kaikenhymyiset jatkaa suurelta osin palkitun esikoisen Kastelimme heitä runsaasti kahvilla (2009) linjoilla. Keskiössä ovat ihmisten väliset suhteet, jotka näkyvät nimenomaan kielessä ja sen ruumiillisuudessa. Harjun runous ei ole mitään abstrahoitua älyllistä puhetta, vaan ihmisen arkikokemuksesta lähtevää ruumiin puhetta, jopa niin että runojen vyörytys tuntuu nimenomaan fyysisenä kokemuksena.

Harjun perherunot ovat jo nyt suomalaisen kirjallisuuden lapsikuvauksen klassikko.

Kaikenhymyiset jakautuu neljään eri osioon, jotka tuntuvat ensilukemalla toisistaan irrallisilta, mutta kaikissa on kuitenkin sama teema: hoivan tarve. Teema oli esillä jo esikoiskokoelmassa, joka ponnisti vanhusten palvelutalossa saaduista kokemuksista, uudessa kirjassa hoiva kohdistuu omaan perheeseen ja väkivaltaisista kokemuksista traumatisoituneisiin nuoriin. Osiot limittyvät toisiinsa, ja vaikka ne ovat usein tyylillisesti erilaisia – jotkut ovat kielellisesti kokeilevampia kuin toiset – temaattisesti ne ovat yhteneväisiä. Kirjaa ei kuitenkaan ehkä kannata lukea kertaistumalta, vaan siihen ja sen osioihin kannattaa palata ja selata kirjaa luovasti hypellen.

Ydinperheen ylistys

Kirjan ensimmäinen osio ”Perheeni” on ehkä sen hienoin. Siinä Harju kirjoittaa omasta perheestään, häpeilemättä ydinperheen ylistystä. Harju ei kuitenkaan asetu tässäkään mihinkään tyypilliseen miesten perhekirjoituksen ironis-haikeaan yleislinjaan, vaan sanallistaa kokemuksensa, rakkautensa ja tunteensa pitkissä sanaketjuissa, joissa vaikeatkin suhteet vaimoon ja lapsiin tulevat läpivalaistuksi ilman älyllistävää otetta. Ongelmat, joihin lapset joutuvat, ovat tuttuja kaikille vanhemmille. Harju ei pysähdy tähän, vaan pyrkii puhumaan sellaisista asioista, jotka eivät arkipäivässä tule helposti ilmaistuksi. Harju kirjoittaakin runossa Velille: ”Minun on hellemmin kuin pakko pitää sinusta huolta / ja juuri sille ei ole sanoja”.

Vertauskuvat ovat joskus peräisin agraarisesta maailmasta (”Palellut helposti kuin peruna (…) Aamulla olet itänyt”), joskus Harju leikittelee sanoilla estottomasti: ”yhräilet nillukkasi  nuu nuu / kuuhkusti muu” tai ”Hillakiihdytin, olet siilipuolustuskommellus”. Runot ovat oivaltava yhdistelmä aikuisen ja lapsen puhetta. Ne sulautuvat toisiinsa niin ettei lukija tiedä, kumpi puhuu – ja juuri näinhän suhde lapsiin muuttaa aikuista, jonka on kuljettava lapsen tasalla ymmärtääkseen tämän hätää. Harjun perherunot ovat jo nyt suomalaisen kirjallisuuden lapsikuvauksen klassikko.

Runouden avulla voi sanoittaa kokemuksia, joista ei muuten saa otetta.

Siinä missä ”Perheeni” on suurelta osin riemastuttavaa luettavaa, toinen osio ”Hoivaharjoituksia” on jo raskaampi ja traagisempi. Useissa runoissa esiintyy Lotta, joka on selvästi traumatisoitunut väkivaltaisista kokemuksista, ehkä hyväksikäytöstä. Teksteissä on myös toivoa, jossa runous esittää merkittävää osaa: sen avulla voi sanoittaa kokemuksia, joista ei muuten saa otetta. Sama ominaisuushan näkyi myös ”Perheeni”-osiossa.

Runous yhteiskunnan ja tuskan osana

”Hoivaharjoituksissa” Harju ei kirjoita keskeislyyrisesti itsestään, vaan etäännyttää osan runoista virallisen puheen parodiaksi, näin varsinkin runossa ”Yhteiskunnan herkkyydellä”, jossa hän tosin esittää runouspamflettinsa: runous muuttaa yleisen yksityiseksi, jolloin esimerkiksi ahdistusta voi käsitellä aivan eri tavalla kuin muussa kirjallisuudessa. Loppupäätelmä: ”Päätöksen mukaisesti yhteiskunnallisuutta ei tuoda runouteen vaan runoutta osaksi yhteiskunnallista keskustelua.”

Harju onkin puhunut haastatteluissa yhteisötaiteen ja yhteisöllisen runouden merkityksestä, mutta ei toisaalta tarjoa runoutta tai muutakaan taidetta terapiamuodoksi varsinaisen terapian rinnalle. Runous ja sen tekeminen yhdessä voivat kuitenkin auttaa: ”runo auttaa kuuntelemaan itsemurhauhkauksen hälytystilan aktivoitumatta. / Poika suojautuu avoimella sivulla sijaistraumatisoitumiselta. / Turvasäilössä rivien välissä poika kuuntelee, mitä tyttö tahtoo kertoa.”

Vaikka kuolema on pelottava, se on osa elämää.

Kolmas osio ”Kaikenhymyiset” on kirjan pisin ja ahdistavin, sillä siinä Harju menee syvemmälle hyväksikäyttöön ja väkivaltaan perustuviin ihmissuhteisiin. Saduista tutut kerronta- ja tyylikeinot muistuttavat lapsen tapaa puhua (ensimmäisen runon Hiljaisuusukko ja Hiljaisuusakka, jotka elävät yhteistä ahdistavaa elämäänsä), mutta samalla kieli myös kumoaa itsensä: yhdessä runoista melkein kaikki sanat on yliviivattu, ikään kuin muistutuksena siinä, että hyväksikäytöstä ei pysty puhumaan käytössä olevilla sanoilla. Toisaalta osioon kuuluu myös pätkä ohjeista, joilla voi ”muuttaa [kummituksen] takaisin eläväksi”. Se muistuttaa Harjun aiempia tekstejä runosta hoivana: ”Anna kummitukselle kolme toivomusta, jotka herättävät kuolleista. / Juo kummituksen kanssa esim. teetä. / Anna kummituksen jättää sinut.”

Viimeinen lähtö

Viimeinen osio ”Lähde” on pitkä yksittäinen runo (vaikka toki aiempienkin osioiden runot usein sulautuvat toisiinsa ilman selviä loppuja ja alkuja), joka saa mottonsa Maila Pylkkösen runosta kokoelmasta Jeesuksen kylä (1958). Siinä elämä ja kuolema asettuvat samalle viivalle, ja samalla tavalla Harju myös korostaa lähtemistä kauniina tapahtumana, jossa ihminen antaa tilaa toiselle, mahdollisuutena rakastaa ilman ehtoja. ”Lähteessä” Harju myös leikittelee lähde-sanan kahdella merkityksellä: se on sekä kehotus lähteä että paikka, jossa pohjavesi virtaa maan päälle. ”Lähde kun itse olet pieni. / Lähde kastelee. / Lähde nostaa janosi ja kantaa sitä eteenpäin. / Lähteelle voi palata. / Lähteessä voi kellua. / Lähde erilaisia painoja selässä.”

”Lähde” alkaa perherunoja muistuttavalla vyörytyksellä, mutta muuttuu puolivälin jälkeen lyhyiden lähde-alkuisten lauseiden luetteloksi, minkä jälkeen lauseet hajoavat yksittäisiksi sanoiksi. Viimeisenä sanana viimeisellä sivulla lukee ”sinä”. Runo puhuu lukijalle, sanoo että sinä olet lähtijä (toiseksi viimeisen sivun ainoa sana) ja että se on kaikkien meidän kohtalo. ”Lähde” toistaa Maila Pylkkösen mottorunon ajatuksen: vaikka kuolema on pelottava, se on osa elämää.

Monta vuotta valmisteilla ollut Kaikenhymyiset on hieno teos, joka osoittaa, että runoudella on vielä mahdollisuuksia, joita emme tiedä.