Iloisen lehmän runot

Vilja-Tuulia Huotarisen kolmannen runokokoelman kansi kertoo paljon olennaista. Kannessa on valkoisella pohjalla poptaiteesta vaikutteita saanut kuva lehmästä. Vartalon muodot syntyvät vihreästä ruohosta. Tällainen Huotarisen teoskin on: suuri osa valkoisella paperilla olevista runoista kertoo lehmistä, runot ovat modernia muotokieltä, ja kirjan nimessä esiintyvää iloa käsitellään useasti.

Lehmä teemana ei ole aivan tavaton suomalaisessa kirjallisuudessa, sillä esimerkiksi Heli Laaksosen Sulavoissa (2006) on niin ikään jo etukannessa lehmä. Liina Lång (s 1949, ent. Miina Äkkijyrkkä) perustaa koko taiteensa lehmille. Jungilaisittain ajateltuna lehmä symboloi äitiyttä, ravintoa ja kenties vaurauttakin.

Aloitussarjan kaikissa runoissa esiintyy lehmä. Lehmät liikuttuvat ja muistavat, joutuvat onnettomuuksiin, surevat, rakastavat ja parantavat maailmaa. Suuremmitta analyyseittä voinee sanoa runojen minän kertovan naisen elämästä. Sävy on hieman surumielinen, mutta riveillä on aistittavissa naisten välistä solidaarisuutta ja keskinäistä ymmärrystä.

”Ne ovat sydänsarjaa, herttojen sukua // ne kertovat rakastetuistaan // isoista mustista keisareista jotka tuoksuivat kanelilta // ja joista muistetaan parhaiten ne jotka rikkovat lupauksensa”

Maskuliinikin runoihin siis tulee käymään vieraana, välillä sonnin asussa, välillä amerikkalaisena näyttelijänä Clark Gablena (1901–1960). Kipeimmillään runon minän mieli kuitenkin on, kun se joutuu eläinlääkärin kanssa elämän ja kuoleman ratkaisijaksi. Huotarinen kuvaa taitavasti kiintymystä elämään ja sen kunnioittamista. Nainen ei halua olla naiselle susi. Huotarisen lehmärunojen ilmaisu on siloisin vedoin vedettyä lyriikkaa, jossa on silti paljon sanottavaa. Hänen tyylinsä on ehyttä ja varmaa.

Kokoelman toisessa sarjassa ollaan kädestälukijan luona. Siinä lukija haastetaan oman elämänsä tulkitsijaksi, niin mennen kuin tulevankin. ”Silloin kun kuvittelet tekeväsi varmasti oikein // sinä kuvittelet kaiken.” Tämä aforisminomainen säepari runon ”Niin kuin jänis juoksee auton valokiilassa” lopetuksena on teoksen parhaita keskityksiä.

Huotarisella on kyky olla filosofinen olematta pateettinen tai saarnaava. Hän osaa osoittaa asioiden välisiä yhteyksiä hienovaraisesti. Käynti kädestälukijan luona nostaa runon minän ajatuksiin lapsuusmuistoja. Vaikuttaa siltä, että kiltin tytön roolin aikoinaan aiheuttama ahdistus purskahtelee rivien välistä, mutta runoilija ilmaisee kaiken hallitusti. Hän osaa jättää myös sanomatta.

Visuaalisten efektien kokeilua

Runoilijan muistiinpanot mykältä kesäkuulta ovat saaneet oman sarjansa. Se poikkeaa muista kirjasinvalintansa kautta. Huotarinen käyttää täsmälleen samaa keinoa kuin Aaro Hellaakoski (1893–1952) Jääpeilissään (1928), kun hän on valinnut kursiivin kokonaisen kokoelman osan fontiksi. Aivan kuten Hellaakosken tapauksessa valinta ei kenties täysin avaudu.

Saattaa olla, että kyseessä on pyrkimys kuvallisuuteen, mutta silloin kirjasinta olisi pitänyt harkita hieman pidempään. Nyt vaikuttaa siltä, että tekstinkäsittelyohjelmassa on yksinkertaisesti vain valittu control-i ja annettu sen puhua. Kenties kustantajan tuotantobudjetissa ei ole ollut varaa käyttää kirjasimen valintaprosessiin aikaa?

Kiusallisimmillaan valinnan tulos on nähtävissä riveillä, jossa on pelkkää kursiivia ja kapiteelia. Kirjaimet sojottavat hieman sinne tänne, ja se mitä on haluttu visuaalisesti saavuttaa, kenties kadotetaan. Sillä kuvallisuudesta tässä on mielestäni kyse, ja kokoelman viimeinen sivu, jossa on vain kapiteelilla kirjoitettuja sanoja ”ILO”, perustuu visuaaliseen efektiin, jonka kaksiulotteinen sanapinta tuottaa.

Joka tapauksessa kursiivisarjan runot ovat kokoelman voimakkaimpia. Niissä on paljon kontrasteja, niissä puhutaan ilosta, mutta samalla kauloistaan katkaistut kanat suihkuttavat verta viimeisessä amok-juoksussaan. Huotarinen osoittaa näissä runoissa vahvuutta ja voimaa, ellei peräti väkevyyttä, sekä kykyä puhua muistakin asioista kuin haaveista.

Lehmät palaavat uudelleen kokoelman neljännessä eli viimeisessä, lyhyessä sarjassa ”Kuningattaren ääni”. Runojen minä pyrkii kirjoittamaan auki elämänfilosofiaansa.

”… Onni ei ole vaarallista // Jos lohikäärme sanoo kolme kertaa ei // Sinä sanot kyllä”

Kokonaisuutena Iloisen lehmän runot ovat voimaantunutta naislyriikkaa. Runot vievät lukijan matkalle kunkin omaan menneeseen, henkilökohtaiseen maailmaan. Kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, kyseessä ei ole pelkkä murheen ahdinko, vaan mukana on paljon positiivisuutta ja huumoria. Kyky hymyillä itselleen olisi itse kullekin tärkeä taito! Sen Vilja-Tuulia Huotarinen osaa.