Siperialainen säväri

Siperialainen säväri on kirjoitettu eri maailmassa kuin missä sitä luetaan. Venäjän ymmärtämiseen se on hyvä opas, vaikka säväri jää Siperian jalkoihin.

Venäjän Ukrainassa aloittaman hyökkäyssodan myötä keskustelu ja katseet ovat kääntyneet paitsi Euroopan, Euraasian ja ydinaseilla ylläpidetyn pelon ilmapiirin myötä koko planeetan tulevaisuuteen, myös menneeseen ajanjaksoon, jota olemme oman olemassaolomme ajan henkilökohtaisesti todistaneet. Haluamme ymmärtää, löytää selityksiä, viestejä ja merkkejä siitä, mikä koko läntisen maailman tuntui täysin yllättäneen.

Haaveet viimein pandemian jälkeen koittavasta iloisesta 20-luvusta ovat lopullisesti romuttuneet. Edessä ovat peiliin katsomisen vuosikymmenet niin valtiollisella kuin henkilökohtaisella tasolla, eikä helppoja saati miellyttäviä näkymiä ole välttämättä edessä.

Aggression anatomia on monimutkainen. Uutisten välittämät yhteenvedot sotatapahtumista ja niiden yksityiskohtien raakuudesta koskettavat syvästi ympäri Eurooppaa ja koettelevat ymmärryksen rajoja suhteessa sekä inhimilliseen että pahuuteen, yhdessä ja erikseen. Kollektiivinen suu kykenee tällä hetkellä kysymään huomattavasti vastaamista enemmän, mutta korvat ovat jälleen herkistyneet asiantuntemukselle ja analyyseille.

Sanoja säästelemättömiä ja tämänhetkisten tapahtumien valossa viiltävän tarkkoja tulokulmia 2000-luvun Venäjästä ovat tarjoilleet jo vuosia niin poliitikot, journalistit kuin kirjailijatkin. Suomessa erityisen kiinnostuksen kohteeksi on noussut muun muassa Jessikka Aro, jonka hiljattain julkaistu teos Putinin trollit (2019) kokoaa saman sateenvarjon alle elävän elämän esimerkkejä informaatiovaikuttamisesta ja vaikutuksen kohteena olemisesta.

Tutkivana journalistina Aro on antanut kasvonsa myös valtiollista tasoa vavahduttaville virtuaalisille vaaroille ja niiden kanssa elämiselle. Ymmärretysti ja odotetusti on kirja herättänyt englanninkielisen käännöksensä myötä kiinnostusta myös maailmalla. Harva teos antanee äänen monipuolistuvan mielipidevaikuttamisen ymmärrykseen sekä yksilön ja yhteiskunnan yhteensulautumisen uhkien uudelleenarviointiin yhtä omakohtaisesti kuin Aron Putinin trollit.

Mutta toisenlaisiakin kasvoja on. Yhdet niistä kuuluvat Ville Ropposelle. Ei ole nähdäkseni lainkaan liioilteltua väittää, etteikö monipuolinen kirjailija, kriitikko ja etnofuturistiksi identifioituva Ropponen olisi myös pitkän linjan Venäjä-asiantuntija, tekemällä oppinut. Juuri tästä positiosta käsin Ropponen noussee aiempaa suuremman huomion kohteeksi tulevina vuosina, vaikkei hän huomiotta vaille ole tähänkään mennessä jäänyt.

Yhdessä kirjoittaja ja kääntäjä Ville-Juhani Sutisen kanssa julkaistu teos Luiden tie: Gulagin jäljillä (2019) nimitettiin julkaisuvuonnaan Tieto-Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Kirja julkaistiin viime vuonna käännösversiona myös Venäjällä. Jään mielenkiinnolla odottamaan, seuraako nyt käsillä oleva, itsenäinen ja Ropposen nimeä uljaasti kantava Siperialainen säväri edeltäjänsä askelia.

Ropponen rakentaa sekä idälle että lännelle uskottavan, samaistuttavan ja ärsyttävän kirjallisen hahmon, joka puhuu välillä kirjailijoiden, välillä alkuperäiskansojen suulla.

Öljytutti ja muita historiallisia häpeäpilkkuja

Siperialainen säväri on esseekokoelma, jossa toistuvat kaksi asiaa: Siperia ja säväri. Sävy on alleviivaava, mutta syystäkin: Ropponen haluaa herätellä lukijansa näkemään yhteiskuntajärjestelmien sisäisten reikien läpi tarjoutuen tietoineen ja taitoineen oppaaksi. Sekä opas että opus onnistuvat ravistelemaan myös Ropposen tyyliin tottunutta lukijaa, sillä kyseessä on hänen tähän mennessä vaikuttavin ja omaäänisin teoksensa, jossa kyytiä saavat muun muassa fossiilikapitalismi, kolonialismi, taidekritiikki ja postmodernit kirjailijakuvat.

Kahteen toisistaan erottuvaan ja periaatteessa myös omina itsenäisinä pienoiskokoelminaan toimivaan osaan jakautuvassa teoksessa seikkaillaan Neuvostoliiton ja Venäjän todellisilla ja kuvitteellisilla tundrilla, Edinburghissa, kaupallistuneessa nyky-Suomessa sekä muistojen bulevardilla, joka sijoittuu yhtä lailla suomettumisen tomuista kootuille kirjahyllyille kuin sosiaalidemokratian näennäisiin huippuhetkiin Espoon Tapiolassa.

Asiaa on paljon ja se tarjoillaan lukijalle vaikuttavin viittein: lukuisia kirjailijoiden, teosten ja paikkojen nimiä mahtuu jo yhteen esseeseenkin hengästyttävä määrä. Kaikessa relevanttiudessaankin ratkaisu koettelee aika ajoin lukijan kykyä seuloa olennainen yksityiskohtien viidakosta.

Yksi ensimmäisen osan tärkeimmistä viitteistä on Antti Salmisen ja Tero Vadénin kirjoittama Energia ja kokemus (2013), joka toimii edelleen legendaarisena läpileikkauksena modernin sivilisaation mustana pumppaavaan sydämeen, toisin sanoen öljysuhteestamme. Ropponen rakentaakin läpi kokoelmansa Siperia-osan varsin taitavaa dialogia kohdeteoksen kanssa kääntäen valokatkaisijasta paitsi maantieteellisen Siperian, myös fossiilikapitalismin kylmässä yössä: ”Öljyn ja muiden fossiilisten polttoaineiden tuottaminen hyvin kaukana käyttäjästä on näihin päiviin saakka mahdollistanut energian täydellisen unohtamisen.” (s. 107.)

Sanat ovat kuin Jari Hanskan isännöimästä ja YLE:n tuottamasta Tulevaisuus hanskassa –podcastista, jossa modernin homo sapiensin riippuvuutta mustasta kullasta nimitettiin raadollisen riemastuttavasti öljytutiksi. Vertaus on erityisen osuva aikana, jona kysymys venäläisen öljyn tuontikiellosta ajaa Euroopan etsimään ratkaisua arjen ja arvojen ruutitynnyristä.

Kun puhumme fossiilikapitalismista ja sen muodoista, puhumme vähän kaikesta emmekä kunnolla oikeastaan oikein mistään.

Autenttisuutta ja altavastaajia

Siperialainen säväri jatkaa Ropposen lukijoille tuttua linjaa kulttuuristen kysymysten, ekologisten lokeroiden ja tulevaisuudessa tikittävän aikapommin perkaajana. Vaikka katse on hänen aiempien esseekokoelmiensa, Uralilainen ikkuna (2012) ja Suuren idän essee (2017) tapaan tiukasti idässä, kääntyy pää aiempaa tiuhemmin myös länteen. Kiinnostavaa onkin, kuinka Ropponen rakentaa verrattain lyhyen kokoelman sisällä sekä idälle että lännelle uskottavan, samaistuttavan ja ärsyttävän kirjallisen hahmon, joka puhuu välillä kirjailijoiden, välillä alkuperäiskansojen suulla.

Ropponen asemoi myös itsensä kiinnostavalla tavalla vyöhykkeiden väliin ja toimii abstraktin Trans-Siperian veturina: ”Herää kysymys: kuinka paljon sosialistisella ja kapitalistisella modernisaatiolla lopultakaan on eroa? Ainakin suhteutettuna luonnonvarojen hyväksikäyttöön, alkuperäiskansojen kohteluun ja teollistumiseen on tämä ero kaukana absoluuttisesta” (s. 101).

Ropposen sanan säilän ovat teroittaneet hänen omat kokemuksensa Siperiasta. Kuitenkaan kyseessä ei ole ”do your own research” -pyrkimys tieteen ja tiedon tuolle puolen, vaan pitkäjänteisen toimittajan työn sinnikäs syventäminen kohti autenttisuuden, arvostuksen ja altavastaajien kuulemisen ja kuvittelemisen kummallisesta koneistoa. Näin Ropponen onnistuu myös muistuttamaan voittajien kirjoittaman historian vuotavista haavoista aivan erityisellä herkkyydellä.

Edukseen erottuvat ja sisällöltään kokoelman kulmakiviksi muodostuvat ”Siperian tarinaa purkamassa” -essee sekä kokoelman ensimmäisen osan esipuheen jälkimmäinen osa. Siinä mennyt ja nykyinen vertautuvat tuijottaen samasta peilikuvasta katsojaansa takaisin:

Neuvostohistoriankirjoituksessa venäläinen talonpoika nähdään tuotannollisten voimien edustajana ja raivaajasankarina, joka työllään valjastaa Siperian hyötykäyttöön. (s. 100.)

 – muokkaa ja kehitä itseäsi jatkuvasti, ei aukkoja CV:seen, työstä kuvaasi ”menestyjänä”, jousta, ole valmis joka hetki kehittämään itsestäsi myytävää tuotetta, joka sopeutuu ostajan haluihin. Ja ennen muuta: karkota Siperia itsestäsi. (s. 105.)

Säväri ja muita tulevaisuuden työkaluja

Esseekokoelma on runsauden sarvi, joka lupaa paljon, muun muassa varsin kattavan selonteon ”siperialaisen sävärin” eksistenssistä. Takakansi sen sijaan vakuuttaa jokaisen esseen antavan käsitteelle omanlaisensa selityksen ja pyrkivänsä täten keskenään eri tavoin tämän abstraktin ajatuskudelman avaamiseen.

Esseet onnistuvat itsenäisissä pyrkimyksissään rakentaen kiinnostavia kytköksiä faktan ja fiktion, kokemuksen ja kirjaviisauden välille. Tämä syö kuitenkin teoksen eheyttä ja vie tehoa siperialaisen sävärin käsitteeltä, sillä toistoon nojaava sanapariin paluu jokaisessa esseessä näyttäytyy paikoin löyhänä, kokonaisuudesta irralliseksikin jäävänä merkitysneuvotteluna. Täyteen kukkaan puhjetakseen tai edes mahdolliseen lopputulemaan pääsemiseksi se vaatisi joko dialogiin verhotun vastavoiman tai tarkkaan rajatun fokuksen aihetasolla.

Erityisesti teoksen toinen osa, Säväri, hajoaa paitsi maantieteellisesti myös aiheidensa puolesta taidekritiikin ja taidekriitikon työn olemukseen, luokkayhteiskuntaan sekä ihmisen ja planeetaan tulevaisuuteen. Näin se myös jää auttamatta yhtenäisemmän ja rytmiltään tiivimmän Siperia-osan jalkoihin.

Vaikka lukijalle herää väistämättä ajatus liian leveästä rajauksesta suhteessa kokoelman sivumäärään, tekee teoksen levottomuus osaltaan näkyväksi riskiyhteiskuntamme hallitsemattomuuden: kun puhumme fossiilikapitalismista ja sen muodoista, puhumme vähän kaikesta emmekä kunnolla oikeastaan oikein mistään.

Vaikka konkreettisia rakenteita voikin sormella osoittaa, on modernisaation kokonaisvaltainen riippuvuus luonnonvaroista ja niiden ylikulutuksesta elämän kaikki osa-alueet lävistävä suure. Sen käsittämiseen yksi esseekokoelma avaa parhaimmillaankin vain räppänän: ”Siperia ei piile vain siellä, missä se geopoliittisesti sijaitsee, vaan Siperia sijaitsee kaikkialla. Ja kaikkialla se on kolonisoitu.” (s. 103.) Juuri tämän teesin välittäminen on Ropposen esseiden merkittävin anti. Ehkä teoksen ei tarvitsisi luvata ylipäätään niin paljon, sillä vähemmän on toisinaan enemmän, kuten voimme tulevaisuutta silmällä pitäen todeta.

On selvää, että Siperialaista säväriä luetaan erilaisessa maailmassa kuin missä se kirjoitettiin. Tämä on ehdoton sulka Ropposen hattuun, sikäli kun maailman tilasta voi onnea ammentaa. Rauhallisen asiantuntemuksen ja emotionaalisesti latautuneen aktivismin rajalla tasapainoileva kokonaisuus on Ropposen tähänastisen kirjoittajan uran suurin onnistuminen, jota voi varauksetta suositella niin nyky-Venäjästä kuin kulutusyhteiskunnasta kiinnostuneen lukijan listalle.