Metsään mieleni

Toissakesänä tulin autolla kylätietä mökille. Olin ollut poissa pari viikkoa. Jouduin äkkiyllättäen täysin outoon maisemaan. Missä oli ennen kasvanut järven ympäristön vanhin metsä, törröttivät kannot nyt pystyssä. Paikka mistä muutama viikko aiemmin oli juossut tielle koppelo poikasineen, oli sekava ryteikkö siinä aivan puron vieressä.

Metsäkoneilla saa aikaan nopeasti hirveätä jälkeä. Ihmiselle, joka ei ole tajunnut ikinä metsän omistamisen ihanuutta, väkivaltaisuus tuntuu yhtä pahalta kuin mikä tahansa raiskaus.

Aukko oli niin iso, että kylänmiehiltä kyseltyäni kertoivat sen olevan ainakin miljoonan euron arvoinen. Entinen omistaja oli kuollut, pääperillinen ostanut muut sisarukset pois ja repinyt hajalle portin kesäparatiisiin. Aukosta tuulet ja tuiskut seuraavana talvena kaatoivat loputkin pystyyn jääneet puut, ne surkeat ja orvot.

Metsä on intohimon kohde. Oli se mitä tahansa, se näinä aikoina sisältää ristiriidan. Ristiriidan aiheuttaja ei ole viaton metsä, vaan ihminen joka tahtoo siltä jotakin.

Kauneus vs. ahneus

Metsään mieleni on sisarteos Maahengen vuonna 2000 kustantamalle Puiden kansa -teokselle. Vanhempi teos keskittyy tunnelmiin, fiktioon, kansantieteeseen ja kuviin, tämä uusi taas on kansainvälisen metsäkonferenssin satoa kirjaksi jalostettuna; ja samoin runsaasti kuvitettu.

Konferenssi järjestettiin 1996 Punkaharjun Lustolla, joka on Suomen metsämuseo ja metsätietokeskus. Konferenssissa metsää käsiteltiin valtavan laajasti, ja yhdellä lukemisella kirjaakaan on vaikea hahmottaa. Juuri sen vuoksi on hyvä, että on olemassa myös Puiden kansa -teos, jossa saa tuntumaa enemmän Suomen metsien ikiaikaiseen historiaan.

Vuoden 2003 metsäkirjan kirjoittajat ovat tiedemiehiä. Kirjan jännittävin osuus on erimaalaisten kirjoittajien hyvin erilainen lähestymistapa, kun puhutaan metsästä, tavasta kokea metsät, ja ennen kaikkea metsänhoidosta, joka on kirjan ydin.

Yrjö Sepänmaa rohkenee alkupuheessaan ilmaista asian näin: ”Metsänhoitaja on ympäristötaiteilija ja metsä hänen teoksensa.”, mistä ympäristönsuojelijat saattavat olla eri mieltä. Metsähän ei ole artefakti, vaan jotain muuta. Metsänhoitaja ei voi tehdä työtään ottamatta huomioon omistajia – eihän suuryhtiön johtajakaan voi olla saneeraamatta työntekijöitä, jos osakkeenomistajien etu sitä vaatii.

Vaikka itse koenkin metsän, sen oikean ja ainoan kotometsän, voimakkaasti, oli hyvin opettavaista lukea muunlaisiakin, nk. rationaalisia puheenvuoroja.

Estetiikan vaikeus

Kirjan useissa artikkeleissa yritetään määritellä metsän estetiikka. Ei siitä oikein tule valmista. Asiaa pitää lähestyä kiertoteitse: sekä Saksassa että Englannissa on tehty laajoja kyselytutkimuksia siitä, millainen metsä koetaan miellyttäväksi. Tulos on tavallaan ennalta selvä. Entisaikojen puupuistot, joissa kasvaa monia puulajeja, koetaan esteettisesti miellyttävimpänä. Oikea luonnonmetsä on kävelijälle liian sotkuinen. Istutettu monokulttuuri taas on liian yksitoikkoinen.

Tässä mielestäni kuuluu selvästi rahvaan käsitys siitä mikä on hienoa: vanhan aateliston maku. Tätä eivät tutkimuksen erittelijät olleet huomanneet, vaikka metsän laatu näkyy selvästi vanhan linnan ympäristön valokuvasta.

Silmiinpistävästi metsäkirjan artikkeleista puuttuvat eläimet. Ehkä ne kuuluvat sitten luonnonmetsiin, joissa ei samoile kuin aivan pinttyneitä entusiasteja. Läpi kirjan myönnetään, että luonnonmetsissä on eniten lajistoa. Metsien hiilinieluominaisuutta ei käsitellä lainkaan, vaikka Kioton ilmastosopimuksessa metsillä on tässä suhteessa ratkaiseva osa.

Monissa maissa esteettisiä asioita pitää silmällä maisema-arkkitehtien virkamieslauma. esimerkiksi Englannissa monet metsänhoitajat koulutettiin myös maisema-arkkitehdeiksi 1950-60 -luvuilla. Suomessa näyttää maisema-arkkitehtien tarve jääneen vähäiseksi. Talousmetsät kuuluvat talouteen, sillä selvä.

Metsänpeitto ja muita myyttejä

Seppo Knuuttila, Osmo Pekonen ja Jyrki Siukonen käsittelevät ansiokkaasti metsän mytologiaa ja filosofiaa. Paras käsite, Knuuttilan, on varmasti metsänpeitto. Se tarkoittaa eksymistä. Ihminen menee metsään ja jää sinne. Ei kuule etsijöitä, eivät etsijät näe eksynyttä, vaikka kulkisivat vierestä. Metsänpeitossa oleva muuttuu kannon tai oksien näköiseksi.

Siukonen käsittelee metsän filosofisia ulottuvuuksia, joita ovat määritelleet Leibniz, Bergson ja Croce, mutta mitään selkeää ja yhtenevää määritelmää ei löydy. Lähinnä käsitetäänse, että metsän esteettinen tajuaminen liittyy intuitioon. Taiteilijoiden ja tavallisten ihmisten intuitiolla on ero, mutta sitä ei voi määritellä, sanoo esimerkiksi Croce. Intuitiota korostetaankin kohtuuttomasti. Jostakin syystä kirjassa ei puhuta yksinkertaisesti erilaisesta näkemisen tavasta. Bergson menee muodottomaan (hahmottomaan?) silva-metsään, kun taas Croce pysyttelee puisto-metsässä. So what?

Siukonen puolestaan menee esteettisen jargonin käytössä vähän metsään. Muutenkin kirjasta puuttuu oleellinen osa metsän olemuksesta: ihmisen kokeman mielihyvän syy. Eiköhän se ole liike. Liikkuminen tuottaa endorfiineja, jotka puolestaan saavat metsän kuin metsän tuntumaan kauniilta.

Se että Suomeen on perustettu metsäkeskus Lusto on hyvä asia. Sitä pitää myös käyttää esimerkiksi konferenssien järjestämisessä. Suomi elää metsästä. Ja vaikka aarniometsiä on yhä vähemmän, on tärkeätä saada tulevat sukupolvet kunnioittamaan metsän viluiselle maalle suomaa peittoa.

Suomennoksista

Teoksen kieli on valitettavasti hieman horjuvaa, koska käännettävää on ollut paljon. Joskus jätetään kääntämättä, eli käytetään alkuperäisilmaisua vaikka vastaava suomenkielinen sana olisi olemassa. Joskus, onneksi harvoin, suomentajan lause menee umpisolmuun: ”Kuitenkin vain silloin, kun ihmiset saapuvat piristämään asioita, olemaan kiinnostuneita, on olemassa jokin kauneuden kokemus; metsien esteettinen kokeminen on vuorovaikutteinen ilmiö, jonka myötä metsän kauneus konstituoituu.”

Lause on Holmes Rolston III:n artikkelista Esteettinen kokemus metsässä. Luin lauseen moneen kertaan, enkä vieläkään ymmärrä mitä siinä sanotaan.

Paksun kirjan lopulla on yksityiskohtainen viiteluettelo ja bibliografia. Se antaa aiheen mennä kirjastoon tutkimaan elinehtoamme, metsää, vielä tarkemmin.