Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Diktaattori ja kerjäläinen – puhetta palkintopuheista

Ville Hämäläinen, 5.12.2020

Palkintoblogin toisessa osassa puhutaan rahasta, palkintopuheista ja niiden pitäjistä – ja tietysti itsenäisyyspäivän alla Suomi–Finlandista.

Mihin käyttäisit 30 000 euroa?

”Mihin kolmekymmentä tonnia menee?” Tähän kysymykseen päättyi tämänvuotinen Finlandia-juhla tai tarkemmin sanottuna ”Finlandia 2020 – lukemisen juhlaa” -lähetys Ylellä. Kun toimittaja Anna Tulusto sanoi, että lopuksi keskustellaan vielä vähän rahasta, se tarkoitti tämän kysymyksen töksäyttämistä.

Vaikka kysymys on jokseenkin arvattava ja jokavuotinen, on helppo olla samaa mieltä kuin Sanna Nyqvist Nuoren Voiman Palkintopuhetta-podcastissa: nyt kysymys sai virallisen Finlandia-lähetyksen osana liian suuren painoarvon.

Keskiluokkaiselle, kuukausipalkkaiselle ihmiselle 30 000 euroa palkintorahana on yllättävä, kiva lisä. Tosi iso bonus. Finlandia-voittaja on totta kai siinä mielessä hyvässä asemassa, että hän tienaa seuraavana vuotena kirjamyynnillä ja lainauskorvauksilla sievoisesti rahaa. Yhtä paksua vuotta voi kuitenkin seurata laihempi ajanjakso, jos palkinnon jälkeen seuraavan kirjan kirjoittaminen ei käy helposti tai lukijoiden odotukset eivät täyty. Viimeistään vuosi palkinnon voittamisesta Finlandia-palkittu romaani on jo murheellinen pino pokkareita alennushintaan. Paljon kaatuu niiden edestä metsää jossain päin maailmaa.

Keskiluokkaiselle, kuukausipalkkaiselle ihmiselle 30 000 euroa palkintorahana on yllättävä, kiva lisä. Tosi iso bonus.

Rahasta saa ja suorastaan pitäisi enemmän kirjallisuuden yhteydessä puhua. Mutta kysymys, mihin 30 000 euroa menee, on keskiluokkainen ja tökerö. Irvokkaan kysymyksestä tekee se, että monen taiteilijan apurahoista kasaan saama vuosiansio on jopa alle 30 000 euroa. Siitä menevät vielä MyEL-maksut. Voisiko suorassa lähetyksessä pilata juhlatunnelman sanomalla, että raha menee elämiseen? Tai velkojen maksamiseen?

Kun kustantamoita lähellä oleva Kirjasäätiö jakaa hamutuimmat Finlandia-palkinnot, summa on kutakin palkintoa kohti 30 000 euroa. Sen sijaan kirjallisuuden valtionpalkinto on 14 000 euroa. Se vastaa taiteilijan puolen vuoden apuraha-ansioita, mutta ei todennäköisesti vauhdita kirjamyyntiä, eikä sitä ole yksittäisen vuoden teoksiin sidottukaan.

 

Apua ja tukea vaan ei palkkaa

Aion jatkaa istumista, mitä muutakaan voisin. Rahat tulevat tarpeeseen.
Aion siistiä niillä eräiden luottolaitosten kirjanpitoa.
Ja nyt, kun minulla kerrankin on varaa tavaroihin, joita itse valmistan, ostan muutaman kirjan.
Ne eivät ole tärkeintä elämässä.
Mutta ilman niitä itse tärkeyskin olisi vain turha sana turhuuden aallokossa.

Näin päättää puheensa kirjallisuuden valtionpalkinnon saanut Antti Nylén. Puhe on luettavissa Taiken uutisessa. Nylénin monologi Häviö (2018) käsittelee sitä, miten kirjallinen menestys ei ole näkynyt taloudellisena varmuutena, minkäänlaisesta taloudellisesta menestyksestä puhumattakaan. ”Palkintorahat annetaan heille vaivanpalkaksi, korvaukseksi siihenastisesta. Ne rohkaisevat heitä, usuttavat eteenpäin häviöön johtavalla tiellä” (s. 7), kirjoittaa Nylén kirjallisuuspalkinnoista, ja onnistuu sanomaan jotain olennaista.

Kirja on saanut eniten huomiota kovan ytimen, kirjailijan aseman kuvaamisesta apurahakerjäläisen osaksi, takia, mutta yhtä merkille pantavaa on se, miten taidokasta kaunokirjallisuutta Häviö on. Nylén pääsi puheessaan tiivistämään Häviön tärkeimmät yhteiskunnalliset teemat. ”Työstä pitää maksaa palkkaa, ajatellaan yleisesti. Yleisesti ajatellaan, että taidetyö on poikkeus tästä. Taidetyöläiselle voidaan antaa vain ’apua’, häntä voidaan ’tukea’. Joskus hänelle voidaan antaa palkinto.”

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon jakanut Hannu Lintu kertoi, että menetettyään koronan takia sovitut työt hänelle jäi enemmän aikaa lukea kirjallisuutta. En usko, että työttömyys ja lomautukset koetaan joka torpassa tällä tavalla.

Puheista pulaa

Puheista oli tänä syksynä pulaa. Finlandia-palkintotilaisuuden parasta antia ovat yleensä olleet kirjailijoiden puheet. Laura Lindstedt haukkui Sipilän, Soinin ja Stubbin hallitusta. Juha Hurme puhui ekokatastrofista ja käski suomalaisjunttien opetella ruotsia maailmankuvaa avartaakseen.

Tänä vuonna puheet oli korvattu leppoisilla haastatteluilla. Kun Anni Kytömäki kertoi olleensa lenkillä saadessaan puhelun Finlandia-voitosta, toimittaja Tulusto kysyi, oliko tämä metsässä lenkillä. Metsätunnelmointia piti vielä seuraavissakin kysymyksissä penätä: ”Onko sulla tiukka, tiivis suhde metsään?” Lopulta Kytömäki sitten vastasi, miten ”sieltä metsästä lähti tarinatkin kumpuamaan”.

Vesa Rantama harmitteli Nuoren Voiman blogissa ja toistamiseen aiemmin mainitussa Palkintopuhetta-podcastissa, miten Kytömäki olisi varmasti käyttänyt puheensa viisaasti, kuten aiemmatkin viime vuosien Finlandia-voittajat. Uskon samoin. Kytömäki sai lopuksi sanoa, mitä olisi sanonut puheessaan (en tiedä, onko ikävämpää, että puhetta ei pidetä vai se, että puhetta ei pidetä mutta puheen pääpointin joutuu kuitenkin paljastamaan):

Jos ihmisellä on jokin kuori, ettei loista ideariihissä tai pidä ryhmätöistä, hänen pitäisi antaa olla sellainen, eikä rikkoa sitä kuorta. Olen itse aika kuorellinen ihminen. Tuntuu, että tämä Finlandia-palkinto antaa lopullisen luvan jatkaa valitsemallani tiellä.
Ja toinen on luonnon monimuotoisuus: se on ihmiskunnallekin sellainen suojakuori arvaamatonta tulevaisuutta vastaan. Mitä monimuotoisempana luonto säilyy, sitä todennäköisemmin mekin pystymme elämään tulevaisuudessakin.

Tätä olisi kuunnellut puheen verran, pakotettua nationalistista metsätunnelmointia ei sen vertaa kuin haastattelussa jo puristettiin. Mikään luonnonvoima ei pakottanut jättämään puheita ohjelmistosta pois. Nyt puheiden anarkia ei rikkonut riisuttua pönötystä. Jäljelle jäivät henkilöihin keskittyvät tunnelmointihaastattelut.

 

Diktaattorit ja elämäntarinat

Finlandia-lähetyksessä puhuttiin siinä määrin hyvinvointiyhteiskunnan syntymästä, metsistä ja suomalaisesta kansanluonteesta, että jouduin raahautumaan almanakkani äärelle ja katsomaan, onko edelleen vuosi 2017 ja #Suomi100. Puheet saivat nimittäin pitää tällä kertaa yksinomaan voittajat valinneet diktaattorit, eikä heidän puheissaan nähty yhden yhtä järisyttävää, kapinallista tai uutta ajatusta.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että rahasta puhuttiin muussakin yhteydessä kuin ruskeita kirjekuoria hipelöidessä. Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon jakanut Hannu Lintu kertoi, että menetettyään koronan takia sovitut työt hänelle jäi enemmän aikaa lukea kirjallisuutta. En usko, että työttömyys ja lomautukset koetaan joka torpassa tällä tavalla.

Suomen Kuvalehden tuoreena kansikuvapoikana ei ollut kukaan kirjallisuuden palkinnon saanut, vaan palkintodiktaattori Hannu Lintu. Juttu seuraa päivämäärien ja kellonaikojen tarkkuudella Linnun matkaa Finlandia-voittajia valitessa. Diktaattorin erityisyys tulee muutenkin esiin: erinomainen muisti, vaikutusvaltainen ihminen, laihtunutkin vielä.

Haastattelussa kerrotaan, miten paljon ja miten hienosti Lintu lukee. Kun häntä oli pyydetty diktaattoriksi, hän tarkisti kalenterista, että olisi Suomessa palkinnon jakamisen aikaan ja poissa Suomesta, kun finalistikirjat ovat luettavana. Lentomatkoilla on aikaa lukea – mikä antiteesi Kytömäelle, joka on huolissaan luonnon monimuotoisuudesta ja jonka mukaan ”jokaisella kirjailijalla on vastuu työnsä ympäristövaikutuksista”.

Jotta kirjallisuus ei veisi huomiota kiinnostavalta diktaattorilta, on Hannu Lintu kuvattu tummalla taustalla vaaleiden kirjojen keskellä – tosin kirjoista on revitty kannet irti ja sivut ovat läpeensä valkoiset. Ei kirjailijoiden, vaan lukijoiden juhlaa.

Nylén ei puhu taiteen tärkeydestä, suomalaisen yhteiskunnan menestystarinasta tai saavutuksista. Jos olemmekin samassa veneessä, jaksavatko matkustajat välittää perämiehestä – Nylénin metaforan merkityksessä?

Terveiset Suomelle

Antti Nylénin Häviössä on lasku. Sen saaja on ”Suomalainen yhteiskunta, Suomi–Finland”, lasku koskee ”kahdeksaatoista vuotta korkeakirjallista työtä” ja laskutuslisineen 60 000 euron vuosikorvauksesta koituu suomalaiselle yhteiskunnalle maksettavaa 1 083 240 euroa. Taiteen valtionpalkinnon jälkeen Suomi–Finland on velkaa Nylénille enää 1 069 240 euroa. Ennen laskua Nylén kirjoittaa kerjäläisidentiteettiinsä viitaten: ”Vihaan tätä maata. Sen minäkin haluaisin kirjoittaa kylttiini. Kun en muutakaan keksi. Sanottakoon siis, että vihaan tätä tympäisevää pohjoista maata, joka pitää minua taideorjanaan ja lohtumiehenään.” (s. 35) Laskun jälkeen on kohtia, joita en edes kehtaa siteerata tässä tekstissä.

Nylénin palkintopuheen ansio on siinä, että se puhuu asioista niiden oikeilla nimillä: palkasta, rahasta, velkojista, Suomen hallituksista ja Suomesta:

Suomi voisi olla parempi paikka noiden kysymysten ratkomiselle.
Viisikymmentä miljoona uutta suomenkielistä asukasta auttaisi paljon, ainakin sitä taiteenlajia, jota itse edustan: suomenkielistä kirjallisuutta.
Varmaan silloin ”vähälevikkiselläkin” olisi reviiriä, elämisen edellytykset.
Helpompaa kuitenkin olisi järjestää taiteilijoiden toimeentulo tavalla, joka ei muistuta arpajaisia.
Tämän lausun voittajana, onnekkaana.

Vaikka Häviöstä on kuljettu matka jälleen yhteen voittoon (mikä ei takaa mitään), Nylén ei puhu taiteen tärkeydestä, suomalaisen yhteiskunnan menestystarinasta tai saavutuksista. Jos olemmekin samassa veneessä, jaksavatko matkustajat välittää perämiehestä – Nylénin metaforan merkityksessä?

Kun vallan saleihin pääsee, kannattaa siellä puhua siitä, mistä siellä visusti vaietaan. Kirjassa jonkin aiheen pyörittely voi olla lukijalle nautinto, kritiikki virkistävää, raikasta ja erilaista. Ehkä poliitikoilla on paremmin aikaa lukea lyhyt puhe Taiteen edistämiskeskuksen sivuilta kuin tarttua ansiokkaimpaankaan kirjaan, jossa samat asiat on esitetty pitemmin ja perusteellisemmin.