Huhtikuussa 2026 julkaistiin kirjailija Helvi Hämäläisen elämäkerta Kauneudenrakastaja, jonka kirjoittaja Minna Maijala hyödyntää pitkään salassa pidettyjä arkistomateriaaleja. Puheenvuorossaan Pirjo Vaittinen tarkastelee Maijalan elämäkerran ratkaisuja. Vaittisen mielestä Maijala tekee ylitulkintoja Hämäläisen tuotannon poliittisista ja ideologisista sidoksista. Puheenvuorossa nousevat esille myös erot kaunokirjallisten tekstien ja muiden kirjoitusten lukemisessa.

”Milloinkahan minusta tehdään arvoiseni tutkielma? Tuotantoni on rikas, arvokas ja laaja. On käsiteltävä sekä lyyrikko että hyvä prosaisti, hyvät naiset ja herrat” (Helvi Hämäläisen päiväkirja 12.2.1966 luettu 6.3.2023; myös Päiväkirjat 1955–1988, 319).

Minna Maijalan kirjoittama kirjailijaelämäkerta Helvi Hämäläinen – Kauneudenrakastaja (Otava, 2026) ohittaa klassisen elämä ja teokset -asetelman. Maijala on kirjoittanut Hämäläisen ensimmäisen elämäkerran tilanteessa, jossa tutkijan käytössä ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkiston Hämäläisen henkilöarkiston kaikki aineistot, myös tammikuun 18. päivänä 2023 avautuneet, kirjailijan kuoleman jälkeen 25 vuodeksi salassa pidettäviksi määräämät päiväkirjat.

Maijala näkee noissa päiväkirjateksteissä autenttisemman kuvan Hämäläisen persoonallisesta ja maailmankuvallisesta kehityksestä kuin kirjailijan omissa muistelma- ja päiväkirjateoksissa. Hän määrittelee elämäkertakirjailijan rakentavan kohteensa elämästä kertomusta – ei totuutta – erilaisten muuttuvien ajatusten ja tulkintojen läpi ja niitä vasten. Hämäläisen kirjailijakuva onkin kertomuksellinen ja kerrostunut.

Maijala asettaa kirjassaan Hämäläisen koko vuosisadan todistajaksi, silminnäkijäksi, jolla on velvollisuus kertoa totuus, myös suhteestaan fasismiin. Onko hänellä lupa ohittaa Hämäläisen teoksiin, päiväkirjoihin ja kirjeisiin sisältyvä vakaumus, joka on ehkä epäselvä ja artikuloimaton mutta henkilökohtainen ja luovuttamaton?

Hämäläisen leimaaminen Saksan kannattajaksi ja natsijohtajien ihailijaksi jo prologissa paljastaa, että Maijala kirjoittaa elämäkertateostaan aikalaisnäkökulman sijasta anakronistisesti ja moralistisesti nykyajan näkökulmasta. Nykyajan ihminen tietää Auschwitzin ja tarkastelee kansallissosialistisen Saksan historiaa loogisena kehityksenä sitä kohti. Aikalaiset olivat aivan toisessa asemassa.

Maijala asettaa kirjassaan Hämäläisen koko vuosisadan todistajaksi, silminnäkijäksi, jolla on velvollisuus kertoa totuus, myös suhteestaan fasismiin.

Keskityn puheenvuorossani Maijalan päiväkirja-aineiston esittelyyn ja tulkintakehykseen osana kirjailijan henkilöarkiston monilajista aineistoa. Käsittelen aineistoesimerkein ja omin arkistohavainnoin, miten fasismin kannattajaksi määrittely kaventaa Hämäläisen teosten ja kirjailijuuden tulkintaa.

Taustaksi haluan kertoa omasta tutkijanasemastani. Keväällä 1977 aloin tutkia Helvi Hämäläisen kirjallisuushistorioissa outona ja marginaalisena pidetyn romaanin Säädyllinen murhenäytelmä (1941) sijoittumista eurooppalaisen romaanin modernismin traditioon. Kun otin yhteyttä kirjailijaan, hän sanoi kirjeessään, että oli kirjoittanut romaanin yhtenäisesti kesällä 1939 ja neuvoi tutkijaa tutustumaan Helsingin yliopiston haastattelunauhoihin. Niukkaa kirjailijan elämään ja tuotantoon johdattavaa aineistoa kartutin kustantajan arkistossa ja haastatteluissa. Huhtikuussa 1978 aioin kysyä häneltä myös keskusteluista kirjan Kolmannen valtakunnan vieraana (1936) kirjoittaneen Olavi Paavolaisen kanssa.

Yllätyksekseni Hämäläinen kertoi minulle tapaamisestaan Paavolaisen kanssa vuonna 1938 ja Säädyllisen murhenäytelmän henkilöiden todellisuustaustoista. Kirjasin ne lisensiaatintutkielmaani ”Helvi Hämäläisen romaanin Säädyllinen murhenäytelmä synty, rakenne ja tematiikka” (1979). Analyysissani päädyin siihen, että romaanin kerronnassa ihmissuhteiden murhenäytelmät rinnastetaan allegorisesti Euroopan tragediaan, sodan uhkaan. Tutkin romaaniin tehtyjä Hitleriin ja natsi-Saksaan liittyviä tekstipoistoja, ja kerroin tulokset myös artikkelissani. Myöhemmin olen kirjoittanut artikkelit ”Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä, minä ja maailman palkka: tutkija katsoo taakseen” (Avain 2024/4) ja ”Kirja on niin kuin se luetaan – ja julkaistaan. Helvi Hämäläinen on romaaneissaan itseään viisaampi” (Bibliophilos 2/2025, 11–24).

Päiväkirjat ja muut elämäkerran aineistot

SKS:n kirjallisuusarkiston Helvi Hämäläisen nimikkoarkistossa on lähes 20 hyllymetriä järjestettyä ja luetteloitua aineistoa: julkaistujen teosten käsikirjoituksia ja julkaisemattomia käsikirjoituksia, muistelmia varten uudelleen kirjoitettuja lapsuudenkuvauksia, kirjeitä ja valokuvia sekä äänitettyjä ja litteroituja kirjailijahaastatteluja.

Vuonna 2023 avautuneet Hämäläisen päiväkirjat vuodesta 1926 vuoteen 1998 käsittävät arkiston kotelot 63–90. Arkistossa olevat Hämäläisen 294 päiväkirjaa ovat almanakkoja, lehtiöitä ja erivärisiä vihkoja, joihin on merkitty ensimmäisen ja viimeisen päiväkirjamerkinnän päiväys. Päiväkirjojen sivuilla on myös runoja, runosarjoja, kuvia, kaunokirjallisen tekstin luonnoksia tai muistelmatekstiä. Katri Kivilaakso on kommentoinut Hämäläisen päiväkirjamateriaalian epäjatkuvuutta ja aukkoisuutta.

Maijalalla on ollut käytössään tämä koko aineisto. Hän ei kuitenkaan pohdi, millaisia päiväkirjatekstit ovat tutkimusaineistona verrattuna Hämäläisen eri aikoina kirjoittamiin, osin ajoittamattomiin muistelmateksteihin tai Hämäläisen henkilöarkistosta ja Olavi Paavolaisen arkistosta löytyneisiin kirjeisiin. Elämäkerran kannalta olisi tärkeää, että erilaisiin tekstilajeihin tai -tyyppeihin kuuluvat tekstit nähdään omassa historiallisessa ja sosiaalisessa kontekstissaan.

Kirjailijan elämäkerran yhteydessä kiinnostus nousee aina teoksista, joista hänet tunnetaan. Maijala ei määrittele, millainen osuus Hämäläisen koko tuotannolla elämäkertakertomuksessa on. Hän paneutuu esimerkiksi vuonna 2001 julkaistuun, mutta vuosina 1927–1928 kirjoitettuun romaaniin Kaunis sielu. Sen sijaan muut käsikirjoituksena pitkään odottaneet tai vasta postuumisti julkaistut teokset jäävät maininnoiksi.

Hämäläinen halusi kontrolloida, mitä hänestä kirjailijana kirjoitettiin. Hän kirjoitutti puhtaaksi luottohenkilöllään ne otteet alkuperäisistä päiväkirjoista, jotka muodostavat teokset Ketunkivellä: Helvi Hämäläisen elämä 1907–1954 (1993) ja Helvi Hämäläisen päiväkirjat 1955–1988 (1994). Maijala näkee niissä jälkiviisautta ja pyrkii luomaan Kauneudenrakastajassa uusia tulkintoja kirjailijan elämänvaiheista. Muistelma- ja päiväkirjateokset toimivat ”vastakirjoittamisen” kohteina, mutta niitä myös siteerataan ja referoidaan.

Uudelleen kerrottu lapsuus

Lapsuuden, osin jo varhaisimpien kouluvaiheiden osalta, päiväkirjamateriaalin käyttömahdollisuutta ei ole. Kaikki lapsuudesta on moneen kertaan muistoina kerrottua ja kirjoitettua. Maijala siteeraa Ketunkivellä-kirjaa ja yhdistää siihen Hämäläisen 1960-luvulta lähtien uudelleen kirjoittamia, päiväämättömiä lapsuudenmuistoja. Selkeän kuvan lapsuuteen tarjoaa Parnassossa vuonna 1957 julkaistu novelli, sen sijaan Kasperin jalokivet -kirjaan vuodelta 1953 ei viitata. Maijala ei pohdi, mikä on totta, mikä ajan värittämää.

Kirjailijan muistelmateos antaa mielikuvan, että kouluvuodet Helsingin Uudessa yhteiskoulussa tarjosivat hyvän mahdollisuuden yhteiskunnalliseen nousuun ja hedelmällisen pohjan taiteilijan työhön. Maijala on kuitenkin löytänyt arkistomateriaalista aivan toisen sävyisen kertomuksen kouluajasta. Sen mukaan Hämäläiselle tehtiin alusta lähtien koulussa opettajien taholta selväksi, että hänelle olisi ollut parempi vaihtoehto aloittaa oppikoulu Kallion yhteiskoulussa työväenluokan asuttamalla alueella.

Ulkopuolisuuden kokemuksista, opettajien nöyryytyksistä ja heidän epäillystä vastenmielisyydestään nuorta Helviä kohtaan ei ole päiväkirjamerkintöjä ennen vuotta 1926. Maijala siteeraa niistä Ketunkivellä-kirjan tarinan vastapainoksi Hämäläisen eri aikoina kirjoittamia päiväämättömiä muistelmatekstejä, lähdetietona ”kotelo 44”.

Maijalan elämäkertateoksen lapsuus- ja kouluvuosien kaltoinkohtelun kuvaus on saanut otsikon OSA 1: SELVIYTYJÄ. Se tuntuu liittyvän uhriksi leimaamiseen, mitä Hämäläinen itse ei olisi hyväksynyt. Saman sävyisenä esitetty varhaisaikuisuuden vaihe, joka kuitenkin tuotti myös jo varhaisen kaunokirjallisen teoksen, kuuluu OSAAN 2: KIRJAILIJAKSI.

Maijalan kirjan ensimmäinen osa päättyy jo ainoan ystävän, Sirkan kanssa koettuun ”ihanaan heräämiseen”, virittäjänä esimerkiksi Nuoret runoilijat -antologia vuonna 1924. Samaan aikaan alkoi löytyä kauneuden elämyksiä Ateneumin taidemuseosta ja ennen kaikkea Rikhardinkadun kirjastossa avautuneesta kaunokirjallisuuden maailmasta.

Vaikeille asioille ei löydy sanoja

Päiväkirjatekstinäytteillä on suuri osuus Kaunis sielu -romaania käsiteltäessä. Maijala näkee Hämäläisen joutuneen seksuaalisen väkivallan kohteeksi ja lukee päiväkirjamerkinnöistä siihen liittyvän psykologisen prosessin. Hänen mukaansa jo ensimmäisessä päiväkirjamerkinnässä 16.10.1926 paljastuu trauman oireilu itkukohtauksena koulussa. Mutta todellinen syy on aikaisemmin kesällä 1926 tapahtunut ”häpäisy”, hylkääminen ja viha. Päiväkirjaan on kirjattu siitä seuraava kuviteltu murha ja itsemurha. Häpeää ja katkeruutta nuori nainen purkaa helmikuussa 1927 kertaamalla jonkin nimenkin mainiten tapahtunutta, omia tunteitaan, masennusta ja raskauden pelkoa. Psykologisen analyysin kirjoittamisen tueksi Maijala julkaisee kymmenkunta päiväkirjafragmenttia, kaikissa sama lähdeviite ”Päiväkirja 16.10.1926–21.5.1927”. (Kauneudenrakastaja, 112–127.)

Romaanin kirjoittamisprosessi alkoi syksyllä 1927, ja siitä tuli Kaunis sielu eli onneton ihminen – Hämäläisen ahdistuksen kuva. Maijala pitää romaania vaistonvaraisena päiväkirjanomaisena vuodatuksena, jonka kirjoittaja on epävakaa, masennuksen keskellä sielun sairautensa eroottiseen ja seksuaaliseen asuunkin pukeva tunnustaja. Maijalan mukaan on psykologisesti kiehtovaa seurata, kuinka päiväkirjatekstien oman minän sisäinen tarkastelu voi liukua kuin huomaamatta fantasiaksi ja siitä tietoiseksi kaunokirjalliseksi kerronnaksi.

Kaunokirjallisella tekstillä tai sitä muistuttavalla, päiväkirjan sekaan sovitetulla kuvailulla, ei tarvitse olla mitään tekemistä kirjailijan omien tunteiden kanssa. Päiväkirjan sekaan kirjoitettu minämuotoinen katkelma voi olla myös kaunokirjallinen harjoitelma tai katkelma jo aiemmin kirjoitettua romaanikäsikirjoitusta, kuten Katri Kivilaakso ja Riikka Taavetti toteavat.

Maijala tulkitsee päiväkirjanäytteissäkin esiintyviä kertojan eroottiseen haluun viittaavia kuvauksia nuoren kirjoittajan moraalisen itseinhon ilmauksina. Hän ei anna yhtään tekstinäytettä kaunokirjallisesta tekstistä, eikä hän tee omaa analyysia romaanista.

Kaunokirjallisella tekstillä tai sitä muistuttavalla, päiväkirjan sekaan sovitetulla kuvailulla, ei tarvitse olla mitään tekemistä kirjailijan omien tunteiden kanssa.

Maijala käyttää Hämäläisen varhaisia päiväkirjamuistiinpanoja myös kertoessaan Hyväntekijä-romaanin kirjoittamisesta 1926–28. Hän väittää senkin heijastelevan Hämäläisen pohdintoja omasta elämästään, kuten siitä olisiko hän toisessa koulussa saanut kuulua joukkoon. Silti Maijalakin toteaa kouluvuosien tarjonneen astinlaudan toiseen, sivistyneeseen ja kirjalliseen, elämään.

Maijala on poiminut kirjan Hyväntekijä alaotsikosta ”kauneudenpalvoja” kirjailijalle uniikin epiteetin elämäkerran otsikoksi. Hän tulkitsee lapsuudenmaisemiin sijoittuvaa debyyttiteosta Hyväntekijä: kertomus kauneuden palvojasta (1930) tutkielmana kauneuden ja hyvyyden suhteesta: päähenkilö sivuuttaa kauneushaaveensa omistautuakseen käytännölliseen hyväntekijyyteen. Maijala kuitenkin ohittaa sen, että kirjan päähenkilö käyttää sanaa ”aate” lapsiin kohdistuvasta ”hyvän tekemisestä”.

Kysymys ei ole maailmankuvasta, todellisuuskäsityksestä, mikä on Maijalan valitsema termi, vaan arvojen pohdinnasta ja eettisistä ratkaisuista, toisin sanoen maailmankatsomuksesta. Se on myös Hämäläisen toisessa yhteydessä käyttämä sana.

”Ainekset ovat olleet itse ajassa ja minä olen imenyt ajan hengen niin kuin pesusieni imee veden.”  (Helvi Hämäläinen haastattelussa Mirjam Polkuselle 26.2.1972, SKS:n arkisto)

Kauneudenrakastaja -elämäkertakirjan OSA 2: KIRJAILIJAKSI jatkuu alaluvuilla, joissa Maijala keskittyy kirjailijan henkilökohtaisen elämän piiriin ja varhaiseen tuotantoon. Avioliitosta Niilo Haapmanin kanssa syntyi poika Leo Juhani, ”Haukka”, 25.2.1932. Pojalleen äiti-Helvi kirjoitti vauvapäiväkirjaa.1930-luvulta onkin muuten niukasti päiväkirja-aineistoja.

Maijalan tulkinta päiväkirjamerkinnästä 17.3.1936 varhaisena kannatuksenilmauksena kansallissosialismille kirjoitusvirheineen on erehdys: Vihreässä pienessä (5 x 8 cm) nahkakantisessa ”päiväkirjassa 9.3.–30.12.1936” on 17.3. merkintä ”Hei Hei Hei”, ei ”Hei Hitler” (Kauneudenrakastaja, 220).

Kirjeistä selviää, että Olavi Paavolaiselta Suursiivous-teoksessa keväällä 1932 saatu myönteinen maininta rohkaisi Hämäläistä lähettämään runojaan luettavaksi. Paavolaisen varauksellisetkin sanat runoista tekivät kirjailijana vasta yhden teoksen julkaisseen Hämäläisen onnelliseksi. Samana vuonna 1932 valmistui myös jo romaani Lumous. Kun se viipyi Gummeruksella, Hämäläinen pyysi apua Paavolaiselta, jonka esittelemänä se ilmestyi vuonna 1934.

Hämäläinen on muistelmakirjassaan kertonut  valinneensa tietoisesti epätyydyttävän avioliiton ja yhteiskunnalliset raja-aidat rikkovan seksuaalisen rakkauden kuvaamisen Lumouksen aiheiksi. Aihevalinta liittyi D. H. Lawrencen tuotantoon, josta Paavolainen oli pitänyt esitelmiä. Hämäläisen mukaan voimakkaan naisen ja heikon miehen asetelma sekä rajoja ylittävä seksuaalisuus nähtiin myös vuoden 1937 romaanissa Tyhjä syli, joka syntyi samoihin aikoihin kuin Mika Waltarin Vieras mies tuli taloon (Ketunkivellä 161, 223). Hän ei viittaa sanallakaan Maijalan niissä näkemään maan ja veren vaistoja korostavan ideologiaan, jonka tämä liittää saksalaiseen Blut und Boden -ideologiaan, kansallissosialistiseen ajatteluun.

Vuonna 1937 Helvi Hämäläinen sai kutsun Pidot Tornissa -keskusteluun. Puheenvuorossaan hän lupasi käyttää sivistyneistöstä kirjoittaessaan ruoskaa ja kuvata maailmoja, joita ei ole olemassa muualla kuin taiteessa.

Romaani Kylä palaa ilmestyi alkuvuodesta 1938. Siinä fiktiivinen ”työläiskirjailijatar” aikoo kirjoittaa sivistyneistöromaanin. Maijala näkee ”työläiskirjailijattaressa” Hämäläistä muistuttavan henkilön:

Kauneus teki hänet epävarman, hämillisen onnelliseksi. Sen tajuaminen noin huipentuneen hienosti, liian terävästi, liian huumautuneen onnellisena, on tavallisesti tuloksena pitkään, monien sukupolvien aikana kouluuntuneesta mausta, joka on mennyt kulttuuriperintönä, ominaisuus, joka tekee omistajansa heikoiksi, ohentaa veren. Hän ei ollut perinyt sitä, vaan hänellä on moukan tuore veri. (Kauneudenrakastaja, 217.)

Maijala päättelee tästä kaunokirjallisestä tekstistä, että sen kirjoittaja Hämäläinen tunsi kirjaa alkuvuodesta 1938 kirjoittaessaan sekä pessimismin muotiajattelun esittelijän Oswald Spenglerin että sen kanssa ristiriidassa olevan Hitlerin Taisteluni-teoksen ajatuksia. Hämäläinen ei kirjoittanut mitään noista asioista päiväkirjanomaisissa merkinnöissään eikä kaunokirjallisissa teoksissaan. Yhteydet ovat Maijala omaa tulkintaa.

Maijala väittää, että Kylä palaa -kirjan pikainen saksannos todistaa sen sopivuudesta kansallissosialistiseen ideologiaan ja Hämäläisen nousseen ”suomalaisena kirjailijana kansallissosialistisen taiteen tasolle” (Kauneudenrakastaja, 290). Päättely on virheellinen: Kylä palaa –kirjaa ei käännetty saksaksi; se ilmestyi Ragna Ljungdellin ruotsinnoksena Byn brinner Ruotsissa 1940, ja Hämäläinen tarkoittanee sen oikovedosta kirjeessä ystävälleen 16.11.1939, joka Maijalalla on lähteenä.

Hämäläinen kyllä iloitsi Kylä palaa -teoksesta löydetystä johtaja-ajatuksesta keväällä 1941, kun hän ajatteli, että hänen kansainvälistä uraansa edistäisi kirjan kääntäminen saksaksi. Tämä tulee esille, kun Maijala siteeraa lähteenä teosta Miten kirjani ovat syntyneet 2 (1980). Siinä Hämäläinen kieltää poliittisuutensa ja taustoittaa hahmoa: ”Tämä suurin kyläläinen, tulipalon nuorukainen on syntynyt kirjailijan mielikuvituksessa ja kuvastaa ehkä heikosti, täysin epäpoliittisesti silloin liikkunutta ajattelua: johtajaihannetta, idästä tai lännestä, tahoa en tiedä.” (Kauneudenrakastaja 218.) Maijala pitää epäpoliittisuutta ylimielisyytenä eikä hyväksy sitä Hämäläiseltä.

Millaista Eurooppaa Helvi Hämäläinen vuonna 1938 katseli?

Haastatellessani Hämäläistä vuonna 1978 hän kertoi matkastaan Pariisiin, muisteli kaupunkinäkymien kaunista valoa ja keväisiä katuja. Saksassa käyntiä hän ei maininnut. Vuonna 1994 julkaistusta Ketunkivellä-kirjasta luin kesän 1938 Euroopan-matkasta (Ketunkivellä 241–249). Olen nähnyt siinä yhteyksiä Säädyllisen murhenäytelmän fiktiivisen maailman kuvaamiseen ja olen kirjoittanut siitä myös pienen valokuvakertomuksen (niin & näin 3/25).

Maijala väittää, että Hämäläinen lähti matkalle innostuneena Saksan kansallismielisestä ajattelusta. Hän halusi nähdä nostalgisen Pariisin ja nousevaa mahtia edustavan Berliinin. Maijala siteeraa muistelmakirjan Berliinin kuvausta: ”Muistan kuinka seisoin hotellin ikkunan ääressä yöllä. Minulla oli tunne mahdista, joka tuntui huokuvan katukivistäkin – en osaa selittää sen paremmin Berliinin silloista ilmapiiriä”. Hämäläisen käyttämät ilmaukset minä tulkitsin uhkaaviksi, Maijala innostaviksi.

Uuteen elämäkertaankin otetussa sitaatissa kuvataan kävelyä Berliinin kaduilla päivällä, kun iloiset, nuoret sotilaspukuiset miehet loistavat korostunutta miehistä itsetuntoa ja nuoriin naisiin kohdistuvaa suojelua. Kaikkialla näyteikkunoissa on öljymaalauksia Hitleristä. Kokijan ja näkijän havaintojen kertominen saa tekstissä yliotteen poliittisista tendensseistä samalla tavoin kuin keväällä 1936 Saksassa vierailleen Olavi Paavolaisen kirjassa. Kumpikin on kirjoittanut havaintojaan kaunokirjallisuudelle ominaisella tavalla, taiteen monitulkintaisuutta toteuttaen. Maijalan mielestä he molemmat innoittuivat Saksassa rakennettavasta uudesta yhteiskunnasta, minusta he näkivät sodan uhkan.

Hämäläisellä oli tuskin minkäänlaisia ideologisia sidoksia kansallissosialismiin.

Todisteena Hämäläisen kiinnostuksesta kansallissosialismia kohtaan Maijala esittelee Berliinin ja Pariisin matkakumppani Siiri Vihantolan yhteydet Lapuan liikkeeseen ja IKL:ään. Vihantolan ja Hämäläisen mahdollisesti käymistä maailmankatsomuksellisista keskusteluista ei kuitenkaan ole mitään dokumentointia.

Maijala on sitä mieltä, että arkistosta puuttuvista kirjeistä ja muistiinpanoista voisi löytyä selkeitä aineksia Hämäläisen ja Paavolaisen Saksa-mielisyydelle vuonna 1938. Mutta esillä olleiden dokumenttien perusteella sellaista ei ole syytä olettaa. Hämäläisen kirjeistä Olavi Paavolaiselle Pariisista on luettavissa vain sellaisia ilmauksia kuin ”en missään ole tuntenut niin ihanaa, iloista vapauden ilmapiiriä kuin Pariisissa.” Paavolainen taas kehotti menemään Pont Neufin sillan pienen saaren kärkeen sinisen hetken ja lyhtyjen syttymisen aikaan, sillä mistään ei Pariisin hämärä ole niin kaunis…”

Hämäläisellä oli tuskin minkäänlaisia ideologisia sidoksia kansallissosialismiin. Ne hennot säikeet, joita myöhemmin oli osoitettavissa, tulivat Olavi Paavolaisen hankkiman kirjan kautta vuonna 1941.

Keväällä 1941, välirauhan aikana

Huhtikuussa 1941, välirauhan aikana, kun saksalaisia sotilaita jo liikkui Suomessa, Museokadun dubletissa avattiin Olavi Paavolaisen tilaama kirjapaketti. Helvi Hämäläinen on kertonut, että Paavolainen merkitsi Hitlerin Taisteluni-kirjaan päivämäärän 29.4.1941, ja sitten kirja jäi hänelle.

Maijala kertoo uudessa elämäkerrassa, että tuo Hitlerin kirjan toinen osa oli Paavolaisella matkalukemisina, kun he matkustivat yhdessä toukokuun alussa 1941 Tuusulan Gustavelundiin.

Sota-ajalta peräisin olevat päiväkirjat ovat yksitoista pientä (10 x 15 cm) ruskeaa pahvikantista Wulffin lehtiötä, joissa on aikamerkintöjä vuosilta 1939, 1940, 1941, 1942 ja 1942–1945, ruskea nahkakantinen päiväkirja 11.9.–3.11.1941 ja musta muovikantinen lehtiö. Tästä aineistosta on peräisin se yksi päiväämätön merkintä, jonka Maijala esittelee elämäkertakirjassa Hämäläisen kansallissosialismin ohjelmanjulistuksena. Yhteen Wulffin lehtiöön on kirjoitettu monta sivua muistiinpanoja otsikolla ”Rousseaun ja Hitlerin merkitys sama omalle ajalleen?”

Tuon otsikon Maijala on jättänyt pois. Sen sijaan hän kirjoittaa, että ”Helvi Hämäläinen kirjoitti päiväkirjaansa ajatuksistaan koskien Hitlerin yhteiskunnallisia uudistusajatuksia” ja siteeraa Hämäläistä:

Mein Kampfin ajatus köyhälistön onnettomuudesta, kaiken ruumiillisen ja henkisen terveyden ja kehityksen mahdottomuudesta sama minkä selvimmin tajusin Ranskassa: Kun tulin Kirpputorilta Notre Damelle ja Champs Elyseelle itkin vihasta: Olin luullut että oli kunnia olla ranskalainen, mutta se oli häpeä. Kuinka voi olla muuta kuin häpeä kuulua herrakuntaan, joka antoi loistavan historiansa, ihanan taiteensa, arvokkaan arkkitehtuurinsa rinnalla olla kaupungissaan osia sellaisia kuin laitapuoli, ihmisiä sellaisia kuin kirpputorin. Häpeä, häpeä, huusin häpeä kaikille ranskalaisille. Muistan vieläkin eräiden Kirpputorin miesten silmät, yhteiskunnallisen pedon, alhaisen ja raa’an, josta ihminen, ihmisen tunto on kuollut pois. […]  Voi häpeää kansalle, jonka lapset ovat saaneet leikkikentäkseen ja maailmakseen pelkkää lihaa, onnettomuutta ja pelkoa. (Kauneudenrakastaja, 340–341.)

Samassa Hämäläisen muistiinpanolehtiössä on merkintöjä Gustavelundin sisutuksesta, joten kyse on keväästä 1941. Hän on kirjoittanut myös ”Pikkuporvari-diktatuurissa ei ole mitään muuta pahaa kuin pikkuporvarillinen taidekäsitys – joka on pullistunut, sankarillinen, suuremmoinen, koska hänen jokapäiväinen elämänsä on niin pientä [ – – ]”. Seuraavaan tekstiin on vedetty rasti tekstin päälle: ”Kansallissosialismi, proletariaatin valtaanpääsyä, mutta siten että se muuttuu pikkuporvaristoksi.”

Maijala pitää tätä epäyhtenäistä, alussa kaunokirjallista vuodatusta todisteena siitä, että Hämäläinen ja Olavi Paavolainen halusivat olla mukana kulttuurielämän uudessa suunnassa, jonka nähtiin olevan Saksan kolmannessa valtakunnassa. Taisteluni oli kuitenkin vasta hankittu.

Maijala ottaa esille myös Hämäläisen kirjeiden joukosta löytyneen, Gustavelundissa 4.5.1941 päivätyn IKL:n Ajan Suunta -lehteen kirjoitetun yleisönosastokirjoituksen, jossa on merkintä ”(leikillä kirjoitettu)”. Hän on tunnistanut siitä Hämäläisen ja Paavolaisen käsialan ja löytänyt heidän ystäviinsä liittyvää sisäpiirihuumoria mutta myös ilmauksen ”suuntautumisemme Saksaan”.

Jatkosodan alun tunnelmia

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941, Suomi hyökkäsi 25. kesäkuuta. Hämäläinen kertoo Paavolaiselle heti sodan alettua 26.6.1941 kuulleensa Hitlerin julistuksen Saksan kansalle, ottaneensa Mein Kampfin toisen osan mukaansa ja lukevansa sitä ja siteeraa sodan tapahtumia toiveikkaasti: ”taistelemme Euroopan johtajakansan rinnalla”.

SKS:n kirjallisuusarkiston nimikkoarkistossa olevissa kirjeissä on myös Hämäläisen 18.7.1941 kirjoittama kirje Paavolaiselle, jossa lukee: ”Rakastan Hitleriä niin kuin kaikkien suurten vaikeuksien voittajaa”. Myöhemmin hän on kirjoittanut kirjeeseen itse 11.12.1991 päivätyn kommentin ”Kauhea erehdys!”  Maijalakin esittää tämän kaksiosaisen tiedon lähdeviitteessä (482) kommentoimatta sitä mitenkään tekstissä, jolloin alkuperäinen kirjemerkintä pohjustaa seuraavaksi esiteltävää uutta kirjelöytöä.

Maijala nimittäin esittelee kirjeen 5.8.1941, johon Paavolainen on kirjoittanut punaisella kynällä ”Suuri kansallissosialistinen kirje! Verraton!!” Rintamalla olevalle miehelle kirjoittamassaan kirjeessä Hämäläinen seuraa kirjekumppaninsa henkisen maailman muuttumista nuoruuden sateenkaaricocktaileista maailmansodan jälkeiseen jazz-kauteen ja Erich Remarquen sairaalahenkeen. Jälkimmäisellä tarkoitetaan ”kadotetun sukupolven” pessimismiä, jota natsi-Saksa kammosi. Sitten hän kirjoittaa omasta isänmaallisesta romaanistaan ”uuden maailmankatsomuksensa esiin taistelleena”, ja kirjoittaa: ”Olen voittanut itselleni uuden maailmankatsomuksen juuri näinä aikoina. Kukaan ei voinut sitä minulle valmiina antaa. Minussa oli idulla lukemattomia ajatuksia, jotka tapasivat maailman, jossa voivat kukkia, kun tulin tietämään mitä on kansallissosialismi.”

Hämäläinen ei tässäkään oikeastaan kerro mitään maailmankatsomuksensa sisällöstä, siitä miten hän ymmärtää kansallissosialismiksi kutsumaansa. Sitä ei selvennä kirjeen loppukaan: ”Maailma ei ole koskaan muuttunut tuhanneksi vuodeksi eteenpäin politiikan vaan maailmankatsomuksen ansiosta.”

Paavolainen nimittää omassa kirjeessään 16.8.1941 Hämäläisen kirjeitä ”kansallissosialistiseksi propagandatulvaksi”, mutta Hitlerin kirjan omaksumisesta kertovaa ainesta en niistä löydä. Paavolaisen osalta sotaan väsyminen tulee esille jo kesällä 1941.

Minusta yksi sekava päiväkirjateksti ja kymmenkunta lyhyttä mainintaa Hitleristä tai kansallissosialismista eivät edes ”maailmankatsomus”-termin avulla tulkittuina kerro natsismin arvoista ja ideologiasta eivätkä toisten ihmisten hyväksikäytön tai väkivallan myötäilystä. Maijala kuitenkin kirjoittaa tulkintanaan, että sekä Hämäläinen että Paavolainen vaikuttavat kannattaneen kansallissosialistista ideologiaa ja toivoneen Saksan voittoa.

Kirjeenkirjoittajien välinen suhde oli myös jo katkolla 19.9.1941, se ei heti päättynyt, mutta kirjeet muuttuivat ja ennen pitkää loppuivat.

Mikä murhenäytelmä?

Maijalan kirjan OSA 3: SÄÄDYLLINEN MURHENÄYTELMÄ tuntuu nostavan keskeiseksi Helvi Hämäläisen ehkä nykyään tunnetuimman teoksen. Ilmaus voi Hämäläisen omia sanoja siteeraten tarkoittaa hänen suhdettaan Olavi Paavolaiseen: traagiseen vaiheeseen hän astui palattuaan matkaltaan Eurooppaan 16.5.1938 (Kauneudenrakastaja, 234). Elämäkerran keskeisen tematiikan kannalta tragiikan voisi liittää myös ideologiseen ajatteluun – tai sotaan!

Kesältä 1938, jolloin pari oli yhdessä lyhyen ajan myös Vienolassa, ei ole mitään dokumentointia sellaisesta – saappaat ja pussihousutkin kuuluvat maalaisisännälle. Keväällä 1939 Paavolainen sai viisumin Neuvostoliiton matkalleen ja lähti matkaan 19. toukokuuta 1939. Hämäläinen oli silloin jo lähtenyt maalle kirjoittamaan romaaniaan, josta tuli Säädyllinen murhenäytelmä syksyllä 1939. Paavolainen lähetti matkaltaan kortteja, Hämäläinen kirjoitti hänelle pari kirjettä.

Hämäläinen ei Maijalan nyt elämäkertateoksessaan julkaisemissa teksteissä kirjoita mitään kansallissosialistisen ideologian arvoista ja ihanteista tai tulevaisuudensuunnitelmista.

Yhtä keskeistä on tietenkin se, ettei hänen kaunokirjallisessa tuotannossaan ole yhtään sellaista henkilöä, joka sellaisia puheissaan tai ajatuksissaan esittäisi. Säädyllisen murhenäytelmän Artur, Olavi Paavolaisen esikuvahahmon mukaan kirjoitettu, on ainoa fiktiivinen henkilö, josta kirjan toisessa osassa Kadotettu puutarha käytetään nimitystä ”natsi”. Sodan jälkeen Arturin kerrotaan liikkuneen vasemmistolaisissa piireissä. Ja siitä huolimatta, että Olavi Paavolainenkin käytti itsestään Vienolan menettämisen yhteydessä puhuessaan nimeä ”Artur”, kyseessä on fiktiivinen hahmo.

Maijalakin yhdistää Hämäläisen vuoden 1938 Euroopan matkan seuraavana vuonna kirjoitettuun Säädylliseen murhenäytelmään. Se on fiktiivinen teos, jossa Hämäläinen selkeästi käsittelee Hitleriin ja natsi-Saksaan liittyviä ajankohtaisia tapahtumia ja niiden kommentointia Suomessa.

Romaanin kirjoittamistilanteen ja sisällön yhteydet Olavi Paavolaiseen ja joihinkin muihin tunnistettaviin helsinkiläisiin peittävät elämäkertakirjassa alleen romaanin kerronnan ja tematiikan esittelyn. Kun kirja oli valmis, Hämäläinen sai syksystä 1939 odottaa sen julkaisemista huhtikuuhun 1941. Siihen väliin mahtuu talvisodan ja välirauhan ajan tapahtumia, suhteen katkonainen jatkuminen Paavolaisen kanssa ja siihen liittyvä kirjeenvaihto sekä kirjan sensurointi kustantamossa.

Maijala ehdottaa, että koska Hämäläinen kirjoitti kirjan maalla eristyksissä, hän tulee tallentaneeksi aikalaishistoriaa kirjoittamalla kirjaansa kuulemiaan keskusteluja ymmärtämättä niiden poliittisuutta ja arkaluonteisuutta (Kauneudenrakastaja, 280). Se ei kuitenkaan sovi yhteen sen kanssa, että Hämäläisen teos ankkuroi aikalaishistorian vuosien 1938 ja 1939 Tšekkoslovakian ja Münchenin tapahtumiin ja Hitlerin kirjarovioihin (273).

Maijala ei esittele kokonaiskäsitystään ja tulkintaansa Säädyllinen murhenäytelmä -romaanista. Hän tuomitsee kirjailijan todellisuusesikuvien käytön, kirjailijan itsensäkin esiin tuoman ja rajoineen esittelemän henkilöiden ja ympäristöjen tarkan havainnoinnin, yhdistämättä sitä fiktiivisen teoksen kokonaisuuteen.

Romaanissa helsinkiläinen kriitikko Naimi palaa entisen aviomiehensä Arturin luo Kannakselle, mutta lähtee pois liitosta. Hänen veljensä tohtori Tauno Saarinen tekee aviorikoksen, ja syntyvä lapsi otetaan vaimo Elisabetin tahdosta perheeseen lapsen äidin kuoltua. Oman tulkintani mukaan ihmissuhteiden petollisuus ja väkivalta rinnastuu allegorisesti Euroopan kulttuurin tuhoutumisen ja sodan uhkaan. Maijala mainitseekin näkemykseni (338) mutta sivuuttaa havainnot romaanin polyfonisesta rakenteesta ja fiktiivisestä maailmasta. Hän tarttuu kirjan keskeisenä sanomana näkemäänsä säätyläiselämän sovinnaisuuteen ja vääristyneeseen elämänkäsitykseen, jota romaanissa edustaa etenkin tohtori Saarisen vaimon Elisabetin käyttäytyminen. Tuollainen nostalgiseen konservatismiin liittyvä merkitys romaanista luettiin vuonna 1941, kun talvisota oli jo muuttanut maailmaa.

Ainoana tekstinäytteenä Säädyllinen murhenäytelmä -romaanista Maijala esittää Saarisen perheen pojan Pekan repliikin alkuvuodesta 1939 perheessä käydystä keskustelusta ”Antaisin paljon, jos Suomella olisi Hitler”, sanoi poika uhmakkaasti, ”Minä kadehdin saksalaisilta Hitleriä”. Hän pitää sitä myös pojan isän, kulttuurikriittisen tohtori Saarisen ainakin jossain määrin hyväksymänä ajatteluna. Romaanissa isä kuitenkin kommentoi pojan sanomaa pasifistin tapaan: ”Soisin, ettet milloinkaan puhuisi sodan onnettomuudesta kevytmielisesti”.

Säädylliseen murhenäytelmään on mielestäni kirjoitettu sivistyneistön vastuu: keskeiset henkilöt ilmaisevat repliikeissään ja ajatusreferaateissaan, että he tietävät mitä Euroopassa tapahtuu ja ovat huolissaan siitä, mitä heidän arvostamalleen perinteiselle kulttuurille natsi-Saksan toiminnan ja ennen kaikkea sen aloittaman sodan vuoksi tapahtuisi. Museonjohtajan ja kriitikon mahdollisuudet toimia Suomessa liittyvät keskustelun herättämiseen, tiedon jakamiseen ja mielipiteiden muodostamiseen keskustelussa.

Hämäläinen onkin sepittänyt Säädylliseen murhenäytelmään kirjailijoiden, toimittajien ja muiden sananvapaudesta kiinnostuneiden henkilöiden kokouksen. Siitä Maijala olisi voinut siteeraa esimerkiksi kirjailijattaren repliikin ”Hitler poltti kirjoja, minä vihaan häntä”. Maijala ei kuitenkaan käsittele ollenkaan sitä, mitä Säädyllisessä murhenäytelmässä kerrotussa kirjailijatapaamisessa sanotaan. Hän ilmeisesti pitää sitä autenttisena tilanteena, jossa Suomen PEN-klubin tunnistettavat jäsenet keskustelevat Hitlerin Saksan tapahtumista (Kauneudenrakastaja, 338).

Kirjasta vuoden 1941 versiota varten poistettu luku ”Klubin jäseniä” on Hämäläisen sepittämä, taitavasti muodostettu fiktiivinen tilanne, joka antoi mahdollisuuden käsitellä vaikeaa asiaa. Yhtä monipuolisesti Saksan asioista ei Suomen PEN-klubissa keskusteltu, vaikka tietoa kansainvälisistä aloitteista tuli jo 1930-luvun kuluessa.

Säädyllisessä murhenäytelmässä ei kuitenkaan kuvata Saksan kansallissosialismin ajatusten mukaisten arvoasetelmien eikä tulevaisuudensuunnitelmien rakentamista, eikä siinä osoiteta Hitlerin kirjojen omaksumista oman elämän ohjeeksi, vaikka Maijala niin antaa ymmärtää.

Kadotettu puutarha

Tammikuussa 1995 julkistettiin tieto, että on löydetty uusi käsikirjoitus, Hämäläisen Säädylliseen murhenäytelmään kirjoittama jatko-osa, jolle annettiin nimeksi Kadotettu puutarha. Kirjailija ei viitannut tuon jatko-osan olemassaoloon missään julkaisussa tai puheenvuorossa, eikä siitä ole löytynyt mitään mainintaa hänen SKS:ssä arkistossa olevista kirjeistään ja päiväkirjoistaan. Maijalakaan ei esitä Säädyllisen murhenäytelmän toisen osan kirjoittamisesta uutta tietoa.

Elämäkerrassa ei tarkastella Kadotettua puutarhaa laajana kaunokirjallisena teoksena, kuvauksena ajasta talvisodan alkamisesta jatkosodan vuosiin, rauhanteon jälkeisiin tapahtumiin ja sodanjälkeiseen elämään. Maijala näkee keskeisenä sivistyneistökulttuurin kuolemisen sukupuuttoon Tauno ja Elisabet Saarisen perheen sodan ajan tapahtumien seurauksena. Perheen pojat lähtevät rintamalle, Elisabet paljastaa tyttären syntyperän ja toisen pojan valeavioliitto aiheuttaa järkytyksen. Moskovan välirauhan jälkeen perhe saa tietää, että heidän huvilansa Porkkalassa kuuluu Neuvostoliitolle luovutettavaan alueeseen. He menettävät heti sodan alkaessa kotinsa – niin kuin Paavolaiset Vienolan.

Maijala sanoo ymmärtävänsä, ettei WSOY halunnut julkaista kulttuuripessimististä romaania sodanjälkeisen rakennemuutoksen aikana vuonna 1951, jolloin julkaisemisesta keskusteltiin kustantamossa. Elämäkerrassa ei kuitenkaan analysoida romaania Hämäläisen henkilökohtaiseen elämään ja kirjailijantyöhön kuuluvana sodan ja rauhan, elämän ja kuoleman kysymysten pohdintana. Teosta voi lukea tilintekona siitä, miten sodan kokeminen tuntuu ja vaikuttaa: kukaan ei säily samana.

Suden kunniaa (1962) Maijala pitää myös kansallistunteen ja sankaruuden kuvauksena, isänmaallisen velvollisuuden ja sotilaan kunnian korostuksena ajan henkeä vastaan, vaikka teoksesta välittyvätkin yksityisten ihmisten kärsimykset. Oman tulkintani mukaan kirja on filosofista identiteetin pohdintaa historiaan sijoitettuna.

Hämäläinen jatkoi lyriikan kirjoittamista värikkään maalaisrunokylän asukkaana jo sodan aikana, ja siitä tuli hänen tuotantonsa valtalaji 1950- ja 1960-luvulla. Maijala viittaa Hämäläisen lyriikkaa väitöskirjassaan Ei kenenkään veli: naiskirjailijuuden metaforat Helvi Hämäläisen lyriikassa (2004) tutkineen Marjut Kähkösen näkemyksiin. Elämäkerrassa korostuu kuitenkin tuotannon esittelyä enemmän se, että tyyliltään vanhanaikaisena pidetyn runoilijan osa oli vaikea ja ulkopuolisuuden kokemukset todellisuutta Härjänojallakin.

Taide elää jännitteistä ja vaikeista asioista

Maijala nostaa esiin Hämäläisen sodanjälkeisen liittymisen Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan ja Rauhanpuolustajiin, osallistumisen matkoille ja Neuvostoliittoa myönteisessä sävyssä käsittelevien matkaraporttien kirjoittamisen. Se merkitsi hänelle paluuta aikaisempien vasemmistolaisten ystäviensä luo. Sodan aikana Helvi Hämäläinen ja Olavi Paavolainen olivat yhdessä auttaneet Katri Valaa. Paavolainen julkaisi jo vuonna 1946 oman sotapäiväkirjansa ja joutui ideologisen torjunnan kohteeksi.

Maijala antaa ymmärtää, että Helvi Hämäläinen salasi ”kansallismieliset” arvonsa ja tunteensa ja sodanaikaiset ihanteensa ja unelmansa, jotka hänen mukaansa liittyivät natsi-Saksan ideologioihin, myöhemmän ”vasemmistolaisen” ja jopa ”stalinistisen” toimintansa ja kirjoittelunsa alle. Hän tosin kirjoittaa ristiriitaisesti, että Hämäläinen on teoksessa Päiväkirjat 1955–1988 (1994) halunnut vaieta sodanjälkeisestä neuvostomyönteisestä toiminnastaan, mutta viitannut näkyvästi kiinnostukseensa kansallissosialismiin ja Hitleriin (Kauneudenrakastaja, 404).

Maijala kirjoittaa myös, että kansallissosialistisen Saksan keskitysleirien ja sodan kauhujen paljastuminen sai Hämäläisen katkaisemaan kaikki suhteensa Saksaan, jopa kieltämään saksan kielen taitonsakin. Toisaalta hän siteeraa Hämäläisen vuoden 1959 Rauhanpuolustajien matkaan liittyvää lausumaa, jossa todettiin viattomien kärsineen natsiväkivallan lisäksi myös liittoutuneiden Dresdenin pommituksen uhreina.

Kun Hämäläinen 1960-luvulla alkoi toipua ja lukea saksankielistä taidekirjaa, hän näki oikeastaan hyvin selkeästi: ”En voinut lukea saksan kielellä mitään pariinkymmeneen vuoteen, Auschwitzin jälkeen. Saksa oli kuollut minulle, nyt alan nähdä Saksan kansan eri asiana kuin kansallissosialismin aikalaiset.” (Päiväkirjat 1955–1988, 327–328.) Hämäläinen halusi mielessään herättää eloon Saksan sellaisena kuin se oli ennen ensimmäistä maailmansotaa. Silti hänkin siirsi näkökulman jälkiviisauteen, puhui jo Auschwitzin jälkeen luodusta kuvasta menneisyydestä. Mutta hän halusi myös seurata, miten historia jatkuu, hän halusi tutkia lähihistoriaa, ymmärtää ja ottaa kantaa.

Hänellä ei ollut mitään sanottavaa sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut kaikki kaunokirjalliset tekstinsä.

Maijala siteeraa yhtä Hämäläisen natsi-Saksan toimintaan ja sen myöhempään käsittelyyn liittynyttä kirjoitusta loppuvuodelta 1986. Se alkaa ”Loppuratkaisu” -nimisen televisio-ohjelman katsomisesta, tuomitsee ihmisyyden tuhoajat, mainitsee Heydrichin ja Eichmannin, ja päättyy pasifistin sanoihin: ”Saamme olla varuillamme, ettei tapahdu uudelleen. Se on mahdollista.” Albert Speeriin liittyvä runo ”Kiusaus” perustuu rinnastukseen taiteilijana: ”Speer, niin kukapa arkkitehti ei tulisi ainakin vähäksi aikaa nöyräksi sen edessä, joka antaa hänelle tilaisuuden toteuttaa suurta lahjakkuuttaan täysin määrin.” (Kauneudenrakastaja, 440–441.)

Maijala siteeraa Hämäläisen päiväkirjaa: ”Niin – en tiedä. Kun ihmiset ovat rikkoneet inhimillisyyden lakeja tuntuu julmalta, että heitä rangaistaan rikkomalla jälleen inhimillisyyden lakeja.” Näiden sanojen kerrotaan liittyvän natsijohtajien kohteluun sodan hävinneinä, vaikka ”näiden miesten vertaisia rikoksissa tällä on hetkellä paljon maailmassa valtiomiehi[n]ä, sotaväen johtajina, poliitikkoina”. (Kauneudenrakastaja 436–437.) Inhimillisyyden ehdoton vaatimus liittyy hävinneiden kohteluun, joten ilmaisut eivät ole natsijohtajien ajatusten tai tekojen puolustusta.

Maijala myöntää, ettei Helvi Hämäläinen käsitellyt päiväkirjoissaan sodanaikaista ajatteluaan, ei syyllisyyttään, ei oikeassa tai väärässä olemistaan. Hän ei ole tunnustanut mitään. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut kaikki kaunokirjalliset tekstinsä.

Helvi Hämäläinen oli edelläkävijä, jolla oli vilpitön halu ymmärtää lähihistoriaa. Sukupolveni unta -runokokoelma (1987) syntyi Hämäläisen uudessa ”Euroopan runokylässä”, sodanjälkeisen tappion maiseman muistamisen, luonnonsuojelun ja yleisinhimillisen vastuun teemoista. Suomen ja Saksan suhteista on vasta tuon ajankohdan jälkeen tehty laajasti uutta historiallista tutkimusta. Mutta vaikeita asioita on käsitelty myös sanataiteen ja muiden taiteiden, esimerkiksi teatterin keinoin. Taide voi purkaa dikotomioita ja nostaa perusarvot, ihmisyyden korkeimmalle.

Kirjan viimeinen sitaatti Helvi Hämäläiseltä on: ”Kauneus on ollut minulle suurin arvo – vasta vanhana olen tajunnut, että inhimillisyys on sitä suurempi, että maailma tarvitsee inhimillisyyttä vielä enemmän kuin kauneutta.” (Päiväkirja 8.10.1997.)

 

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija.