Kirjassaan Les Soirées de Saint-Pétersbourg (1821) Joseph de Maistre kiittää John Locken teoksen An Essay Concerning Human Understanding ranskantajaa Pierre Costea siitä, että tämä on jättänyt käännöksestään kokonaan pois erään alkutekstin katkelman, koska jakso on ollut liian naurettava.

Yli vuosisataa myöhemmin muutoin myötämielisesti de Maistren kääntämisnäkemyksiin suhtautuva Valéry Larbaud hätkähtää. Jos kääntäjä mielii jättää passuksen pois, koska se on hyödytön, hyvä on, mutta lupa naurettavuuksien karsimiseen antaa jo vapaat kädet tekstin vääristelyyn.

Larbaud hätkähtää, vaikkei hänellä ole syytä. De Maistre puhuu yksittäisestä käännöksestä, siitä, miten aikalaisyleisön on voinut olettaa sitä tulkitsevan. Hän ei esitä yleisohjeita, puhumattakaan siitä, että kuvittelisi huomionsa korotettavan laintauluiksi, joiden pohjalta kääntäjiä joko sidotaan tai päästetään. Larbaud ymmärtää hänen toteamustensa luonteen väärin siksi, että on itse etsimässä yleistyskelpoisia periaatteita. Käännösperiaatteita.

Käännösperiaatteita tietysti on ja niitä tarvitaan. Mutta niitä ei pidä ulottaa yksittäisiä käännöksiä ja konkreettisia historiallis-sosiaalisia tilanteita laajemmalle. Kääntäjä, semminkään filosofian kääntäjä, ei voi toimia sormituntuman tai intuition varassa, mutta käännösperiaatteet hänen on rakennettava jokaista käännöstä varten erikseen.

Filosofian kääntämisessä piilee aina kiusaus lähteä liikkeelle kieliteoriasta, kokonaisvaltaisesta kieltä ja kääntämistä koskevasta käsityksestä, kiusaus puhua kääntämisestä yleensä. Silloin saattaa jäädä huomaamatta, että ajaudutaan tarkastelemaan abstraktiota, jolla ei välttämättä ole enää mitään tekemistä yhdenkään konkreettisen käännöksen kanssa.

Valmiiksi teeseiksi jäsentynyt kääntämisnäkemys tekee kääntäjän havaintokentän helposti oksanreiän kokoiseksi. Ei ole hännän vika, jos sen annetaan heiluttaa koiraa, mutta jos niin pääsee käymään, parhaimmillaan sattuu niin, että kääntäjä ryhtyy kääntämään periaatteita, ei tekstiyksilöä. Pahimmillaan taas sattuu niin, ettei kääntäjän teorioiden ja hänen käytännön työnsä välillä vallitse enää mitään yhteyttä.

Puhun nyt filosofian kääntämisestä. Jos puhutaan niin sanotusta kaupallisesta kirjallisuudesta, kääntäjän ei ylipäänsä tarvitse piitata käännösperiaatteista, sillä kustantaja antaa ne valmiina. Kustantaja haluaa luettavaa, virtaviivaista. Jännärin kielen kuuluu olla jännärin kieltä, fiikuksenhoito-oppaan kielen samanlaista kuin muissakin fiikuksenhoito-oppaissa. Ja yhdestä syystä hyvä niin: ainakaan itseoppinut kääntäjä ei muutoin kohtaisi kaupallisten kustannusliikkeiden kustannustoimittajien veroisia opettajia. Kriittinen kustannustoimittaja koulii kyllä pätevämmäksi, jos kääntäjä vain osaa olla neuvoista pahastumatta ja ymmärtää ottaa opikseen.

Kun käydään suomentamaan filosofiaa, siis kirjoja, jotka ovat syvämietteisen maineessa mutta joita kukaan kuitenkaan ei osta, yleislinjaukset eivät auta. Tekstiin on suhtauduttava nominalistisesti, yksilönä. Se ei ole vaaratonta. Yksilöllisyys ei ole itseisarvoinen hyve.

Alkukielistä kirjallisuutta kyllin lavealti tuntematon kääntäjä saattaa harhautua pitämään yleisesti käytettyjä idiomeja kirjoittajan henkilökohtaisina tyylikonsteina tai sitten kääntäjä saattaa kunnioittaa alkutekstiä liiaksi ja kuvitella sen kaiken onnunnankin ihailun arvoiseksi. Klassikon äärellä kääntäjä on vaarassa pöyhistyä ja suuruudenhulluudessaan otaksua, että työhön tarvitaan kaksikymmentä vuotta, vaikka vaskea kestävämpää monumenttia käännöksestä ei koskaan kuonnu. Teksti vanhenee aina, ennen kaikkea hyvä teksti, sillä kieli on aikaa.

Tilapäiskirjallisuuden ja kestävän kirjallisuuden ero on ehkä juuri siinä, että kestävä kirjallisuus vanhenee. Ajanvieteromaanit käännetään lajityyppinsä edustajina, ajanmukaisesti, aikakauden maun mukaisesti. Klassiset tekstit käännetään yksilöinä. Mutta kun yksilöllinen alkuteksti seisoo käännöksen mittapuuna, se uhkaa absolutisoitua, ja silloin absolutisoituvat sen heikkoudetkin. Siksi kääntäjän on pidettävä päänsä kylmänä.

Alkuteksti on syytä kiskaista lattiatasolle, ja niin päätyy pohtimaan samantapaisia kuin Coste aikoinaan. Tarvitaanko kehnoa vertausta, joka suomennettuna sekoittaa asioita vielä enemmän kuin alkukielellä? Vai pitäisikö käännöksen lukijoille paljastaa, ettei kirjoittaja ajatustensa rikkaudesta huolimatta osannut kirjoittaa, vaan takelteli, toisteli yhtä ja samaa aina ärsyttävyyteen asti? Onko käsitteellinen kurinalaisuus välttämätöntä juuri tässä virkkeessä?

Tällaisten kysymysten edessä perusaksioomien tai lajityypin ominaispiirteiden soveltaja on yhtä loitolla todellisuudesta kuin ihminen, joka jakaa lähimmäisensä moraalisiin ja moraalittomiin sen perusteella, tupakoivatko nämä. Säännöillä voi yrittää tehdä maailmasta mielensä mukaisen, mutta maailman ymmärtämistä ne eivät edistä. On mahdoton tietää, miten pitäisi kääntää, ennen kuin on selvittänyt, mitä pitäisi kääntää, millaiset ratkaisut alkuteksti perustelee, millaisia ei.

Periaatteettomuudestaan huolimatta filosofian kääntäminen ei ole salatiedettä. Päinvastoin: se on paljon maallisempaa touhua kuin joskus annetaan ymmärtää. Leipää nekin syövät, filosofit, eivätkä ne joka ikistä sanaansa ole loppuun asti punninneet. Joskus typerehtivät, puhuvat itsensä pussiin, kirjoittavat kuin alakoululaiset. Ei niitä toinna turhan päiten kunnioittaa.

Sanotusta huolimatta on olemassa kolme yleispätevää käännösperiaatetta. Älä kuuntele työskennellessäsi Brahmsin viulukonserttoja, jos työn alla oleva teksti edellyttää japanilaista noisea. Ota kustannustoimittaja aina vakavasti, sanoo hän mitä tahansa. Varmista, että kahvia on riittävästi.

Janna Kantolan arvio Tapani Kilpeläisen toimittamasta Kääntökirjasta