Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Taiteen kauneuden kysymyksiä

Virpi Alanen, 17.3.2014
G. W. F. Hegel: Taiteenfilosofia 178 s., Gaudeamus 2013 Kääntäjä(t): Jussi Kotkavirta, Oiva Kuisma, Risto Pitkänen ja Jyri Vuorinen

Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770–1831) oli kaunokirjallisuuteen ja antiikin klassikoihin jo varhain perehtynyt, muun muassa politiikasta ja yhteiskunnasta kiinnostunut ajattelija, jonka ura urkeni hieman hitaammin kuin Tübingenin-opiskelutovereillaan, varhaiskypsällä filosofi Friedrich von Schellingillä (1775-1854) ja runoilija Friedrich Hölderlinillä (1770-1843), jonka uraa varjosti nopeasti heikkenevä mielenterveys.

Hegelistä kuitenkin kehkeytyi yksi filosofian historian merkittävimpiä ja kiistellyimpiä hahmoja. Hänen ajattelunsa konteksteja ovat samanaikaisesti valistusajan järki ja toisaalta valistuksen kritiikki.

Hegeliä lukiessa tuntee välillä edenneensä sivukaupalla ja samalla kadottaneensa kokonaan langan, jota ehkä aluksi yritti seurata. Lauseet viettävät moniaalle, ajattelu on samanaikaisesti houkuttelevan syvää ja ärsyttävästi levällään. On luettava uudelleen, ja uudelleen. Poikkeuksellisen vaikean tekstin lukeminen on kuitenkin hektisessä ja silppuuntuneessa nopean kulutuksen tekstitodellisuudessamme myös varsin palkitsevaa lukijalle. Kun Hegelin ajatteluun alkaa päästä sisälle, kokemus on jossain määrin juovuttava.

Taiteenfilosofiassa Hegel tarkastelee etenkin taiteen kauneutta ja sen tutkimuksen merkitystä.

Estetiikan luentosarjoihin perustuvan Taiteenfilosofian kääntäjät Jussi Kotkavirta, Oiva Kuisma, Risto Pitkänen ja Jyri Vuorinen eivät ole olleet helpon tehtävän äärellä. Ajatusta käännöstyöstä oli kypsytelty vuosia. Jussi Kotkavirta toteaa kirjan johdantoluvussa: ”Hegelin filosofia on kaikkea muuta kuin helppotajuista. Hän ajatteli monimutkaisesti ja käsitteli äärimmäisen vaikeita kysymyksiä. Hegelin lukemista vaikeuttaa myös se, että hän ei missään nimessä ollut loistelias kirjoittaja”. Hankalia suomennettavia termejä on ollut paljon, ja suomentajat ovatkin laatineet hyvän ja selkeän selitysosion, jossa avataan saksankielisten sanojen merkityksiä.

Järjen ja aistillisuuden yhteensovittelua

Taiteenfilosofiassa Hegel tarkastelee etenkin taiteen kauneutta ja sen tutkimuksen merkitystä. Millaista hengen ylellisyyttä ovatkaan kaunotaiteet?

Vaikka kaunotaiteiden harmittomuutta ei voidakaan todistaa, pitäisi ainakin tehdä uskottavaksi, että tämä hengen ylellisyys sisältää enemmän etuja kuin haittoja. Tässä tarkoituksessa taiteen hyväksi on luettu vakavahenkisiä päämääriä ja sitä on usein suositeltu niin järjen ja aistillisuuden kuin taipumuksen ja velvollisuudenkin välittäjättäreksi, suositeltu näiden keskenään kamppailevien vastakkaisten tekijöiden sovittajattareksi.” (s. 50)

Hegelin näkemyksessä taide liittyy hengen kykyyn tarkastella itseään. Hegelin käsite ”absoluuttinen henki” merkitsee ajattelun, tiedostamisen, kohdistumista itseensä ─ esimerkiksi filosofisesti ihmisyyttään pohdiskeleva ihminen käy ajattelussaan tähän suuntaan. Filosofiassa ajattelu on Hegelin mukaan ajattelua itseään, aistimaailmasta irtautunutta. Taidetta tarkasteltaessa ajattelu kuitenkin on kaiken aikaa sidoksissa aistimiseen.

Hengen sisäisin olennainen luonto on näet juuri ajattelu. Kun henki on todella läsnä, se toimii olennaisen luontonsa mukaisesti ajattelevana tietoisuutena omasta itsestään ja tuottamistaan asioista riippumatta siitä, miten paljon vapautta ja mielivaltaa niihin sisältyy. Hengestä alkunsa saaneina ja syntyneinä taide ja taiteen tuotteet ovat itsekin laadultaan henkisiä, olkoonkin että ne esillepanonsa myötä saavat aistillisen ilmiasun ja kyllästävät hengellä sen, mikä on aistein havaittavaa. Tässä suhteessa taide on lähempänä henkeä ja sen ajattelua kuin pelkkä ulkoinen hengetön luonto.” (s. 60)

Hegelin käsitys aistien ja taiteen suhteesta on historiallisesti mielenkiintoinen ja moniin suuntiin avartuva mutta moniaistisen nykyesteetikon kannalta myös osin rajoittunut. Hegelin mielestä taiteen aistillisuus liittyi vain näkö- ja kuuloaistiin. Haju-, maku- ja tuntoaisti ovat niin välittömässä yhteydessä aineellisuuteen, ettei niitä voinut hyväksyä olemaan tekemisissä taiteen kanssa, eivätkä niitä miellyttävät asiat olleet taiteen kauneutta. Näkö ja kuulo sitä vastoin pystyivät aistimellisuuden henkistämiseen.

Taiteenfilosofian lukeminen on erittäin suositeltavaa kaikille, jotka haluavat ymmärtää paremmin estetiikan ja taiteiden länsimaista historiaa. Miten laajaa Hegelin ajattelu onkaan, miten vaikutusvaltaisia hänen näkemyksensä ovatkaan estetiikan historiassa olleet ─ ja toisaalta: miten paljon ne ovatkaan aiheuttaneet rajoitteita! Estetiikan historiassa hegeliläisen ajattelun mahtiasema hidasti muun muassa rumuuden ja groteskiuden pääsyä kauneuden teorioiden ja esteettisen tarkastelun piiriin.

Aikaa on kulunut, ja estetiikan ala on laajentunut jo kulttuuristen lähestymistapojen osalta niin, ettei Hegel omassa ajassaan olisi mitenkään voinut sitä arvata. Hegelin taiteenfilosofiassa korostuu eurosentrinen ”me”, joka ei globaalien tietoverkkojen maailmassamme ole enää oikeastaan mahdollinen.

Taide kauneuden täydellistäjänä

Taidemuotoja eritellessään Hegel korostaa klassisen taiteen ihanteellisuutta: taide kertoo ihmiselle, millaista voisi parhaimmillaan olla. Taide korjaa puutteita kauneudessa, joka ihmisyyden realiteeteissa on aina vajavaista.

Hegelin romanttisten taiteiden kategoriassa henkisin taidemuoto on runous.

Hegel laatii taiteisiin kolmijaon, jossa symbolista taidetta edustaa arkkitehtuuri, klassista taidetta kuvanveisto ja romanttisia taiteita maalaustaide, musiikki ja runous. Arkkitehtuuri ”raivaa tietä jumalille”, järjestää ulkomaailmaa henkisen sukuiseksi. Kuvanveistossa henkisyys asettuu aistittavaan hahmoon ihanteellisimmillaan, eheimmillään, jumalaisesti. Maalaustaiteessa, musiikissa ja runoudessa eheys pirstoutuu ”erillisten sisäisyyksien moneudeksi”.

Kauneuden idea toteutuu, kun moninaisuuden ykseys lisääntyy. Hegelillä kauneus ja henkisyys liittyvät toisiinsa. Hänen romanttisten taiteiden kategoriassaan henkisin taidemuoto on runous. ”Runous […] sopii yhteen kaikkien kauneusmuotojen kanssa ja kattaa ne kaikki, koska sen varsinainen perustekijä on kaunis mielikuvitus, ja mielikuvitus on välttämätöntä kaikessa kauneuden tuottamisessa muodosta riippumatta”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto