Hannu Helin Itäkeskuksessa 2012 Parnasson haastattelussa.

Hannu Helin kertoi sairastavansa parantumatonta syöpää kolme vuotta sitten. Hänen tilanteensa lohduttomuus kuvastui, kun hän kertoi kysyneensä lääkäriltään, onko järkevää hankkia vielä uudet lukulasit vai olisiko se turhaa.

Lääkäri sanoi, että lasit kannattaa hankkia, elinaikaa olisi mitä luultavimmin vielä useita kuukausia. Niin Hannu teki, ja alkoi myös kirjoittaa kuolemastaan avoimesti blogiinsa. Se oli vaikeaa. Kuoleman hyväksyminen on vaikea asia kelle hyvänsä – ja Helinin kaltaiselle herkälle runoilijalle kokemuksesta kirjoittaminen tuntui ajoittain erityisen hankalalta.

Helin tunnettiin paitsi lahjakkaana ja loistavana runoilijana ja esikuvana myös pisteliäänä ihmisenä. Hän piikitteli kärkkäästi varsinkin niitä, joilla oli valtaa kirjallisuudessa. Minäkin tutustuin häneen tätä kautta, ja välimme muodostuivat nokkapokassa lämpimiksi, temperamenttimme osuivat yksiin. Helin piti runoilijan ja runouden puolia, mutta haukkui niin tehdessään monesti väärää puuta. Hän kirjoitti ja eli eristyksissä ja näki kirjallisuusmaailman siksi usein kapeasta näkökulmasta.

Runouden murros ja vapautuminen kokeellisuuksiin ajoittuu vuoden 2007 tienoille. Helinille se oli kauan odotettu avautuma. Hänen runoutensa sai pidäkkeettömän vastaanoton, ja hän löysi hengenheimolaisia nuorista runoilijoista. Minulle runouden avautuminen kuvastui parhaiten juuri siinä, että se keräsi runouden äärelle yhden ikäluokan sijaan hyvin monipuolisen joukon ihmisiä. Runouden löytöjä tekivät Helinin kaltaiset seniorit yhdessä parikymppisten nuorten kanssa. Kun poetiikka uudistuu jonkun sosiaalisen ryhmän sijaan kaikissa ikäluokissa halki maan, on helppo nähdä kirjallisuuden syvempien sisältöjen kantavan hedelmää pelkän sosiaalisen emansipaation sijaan.

Hannu Helin kirjoitti olevansa mieluummin tutkiva (tikulla tökkivä) kuin kokeellinen (pyydyksen laittava) runoilija. Tämä näkemys kuvaakin hänen runouttaan hyvin. Hyllystäni löytyy hänen kootut runoelmat Maailman sivu. Olen laittanut sen väliin useita kirjanmerkkejä, ja sivulla 577 silmiini osuu tähän tilanteeseen sopiva katkelma:

jossain vaiheessa tulee hetki

kun mieli on elänyt kauemmin

kuin kaikki toiveet

ja intohimot

kun tottumukset elävät

kauemmin kuin unelmat

kun menetyksistä on tullut

menestystä tärkeämpiä

kun vaiheet jotka kuoleva käy läpi

viha asian kieltäminen

kaupankäynti masennus

ja hyväksyminen

ja huomaat miten

kaukana jo olet

Helin ajatteli olevansa ensisijaisesti säkeen kirjoittaja. Hän moitti usein runoilijoita siitä, että heidän tekstinsä on säkeistettyä proosaa. Säe oli Helinille jonkinlainen ilmaisun perusyksikkö. Hänen tutkiva ja tökkivä kirjoitusprosessinsa operoi säkeitä ja ilmaisi niillä kaiken.

Yritin tukea Heliniä ja myötäelää hänen tilannettaan. Arvostin häntä ja pidin hänen runouttaan ja mielipidettään tärkeänä. En kuitenkaan osannut lohduttaa häntä – enkä lopulta olla oikein edes avuksi. Suhteemme oli ammatillinen, ja vaikka hänen tekstinsä olivat henkilökohtaisia, kanssakäymisemme ei juuri ollut. Elän toimittajana ajassa, Helin eli runoudessaan ajattomuudessa, ja tämä ero säilyi vaikka dialogimme oli loppuun saakka lämmintä.

Pohdimme Helinin tilannetta toimittajapiireissä useassa yhteydessä – ja haastattelimme häntä radioon aiheesta pariinkin kertaan. Helin jäi silti verrattain yksin sairautensa kanssa, myös omasta halustaan. Hän eli runoilijana omissa oloissaan, runouden merkitys kuvastui hänen elämässään ensisijaisesti sitoutumisena ja rakkautena kirjallisuuteen kirjailijoiden sijaan.

Runouden perustavat teemat ovat rakkaus ja kuolema. Kuoleman ajatus oli Helinin elämässä alati läsnä. Hän kertoi avoimesti esimerkiksi yrittäneensä nuorempana itsemurhaa ja epäonnistuneensa siinä. Helin ajattelikin elävänsä jatkoajalla. Hän eli elämänsä ajatukselle, että runous voittaa kuoleman. Me ihmiset kuolemme mutta runous säilyy. Tämä tuntuu olevan hänen tärkein ja toistuvin viestinsä viime vuosien aikana.

Olen tänään soittanut usealle runoilijalle ja toimittajalle varmistaakseni Hannun kuoleman. Uutinen on levinnyt sosiaalisessa mediassa laajalti, mutta sen varmistaminen Ylelle oli yllättävän vaikeaa. Hannun perhe pysyi etäällä hänen runoelämästään. Hannu Helin ei ollut kuuluisa runoilija, mutta jokainen kirjallisuusalan ammattilainen tunsi hänet ja arvosti häntä. Hän oli kuin runouden alkemisti, joka antautui tutkimuksilleen ja saavutti niillä kunnioitusta ja ihailua pysyen silti suurelta yleisöltä salaisuutena.